Kolumni: Mitä ihminen voi oppia eläinvideoista?

Mitä kaikkea voikaan sisältyä hassuihin tai liikuttaviin eläinvideoihin? Kolumnistimme Tuire Kaimio muistuttaa, että suurin osa ”hassuista” hännänjahtaajista, oman tassunsa purijoista, pallo suussa nukkujista sun muista on sairaita.

eläimet
Tuire Kaimio
Tuire Kaimio ja koiransa Fii. Tiina Jutila / Yle

Facebookin uutisvirtaan ilmestyi video, jossa siirappisen musiikin höystämänä puolialaston mieshenkilö ratsasti suitsettomalla hevosella. Kaksi sekuntia hevosen ilmettä riitti. Ohitin videon.

Ei auttanut. Joku ystävällinen sielu linkitti myöhemmin samaisen videon suoraan FB-seinälleni saatesanoilla: ”Ihanaa yhteistyötä, eikö?”. Videolla mies käänsi täysin maailmasta sulkeutuneen hevosen päätä itseään kohti, halasi hevosta ja antoi sen silmän lähelle suukon. Hevonen sulki silmänsä, kuten jokainen elollinen tekee automaattisesti silloin, kun silmää lähestyy isompi tai pienempi esine.

Yhteistyötä? Kahden lajin sanatonta ystävyyttä? Hyvinvointia kanssakäymisestä eläinten ja luonnon kanssa?

Hevonen vaipui opitusti, ilmekään värähtämättä polvilleen ja siitä makaamaan maahan kyljelleen. Mies kiemurteli hevosen päällä ja musiikki komppasi yhä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Alla oleva hevonen näytti siltä, kun se olisi poistunut tästä maailmasta. Ei jälkeäkään siitä, miltä hevoset näyttävät olleessaan vapaaehtoisessa vuorovaikutustilanteessa.

Ei tuo toki ainoa kummallinen video ole. Ihmiset jakavat iloisesti myös sellaisia pätkiä, joissa vauva rutistelee lapsirakkaaksi mainittua koiraa. Lemmikkiä, joka eleidensä perusteella olisi mieluiten aivan jossain muualla.

Suurin osa ”hassuista” hännänjahtaajista, oman tassunsa purijoista, pallo suussa nukkujista sun muista on sairaita. Niitä videoita katsoessa surettaa. Jos eläimen eleitä ei tunnisteta, siitä voi olla niille itselleen ja myös ympäristölle ikäviä seurauksia. Mitä tuollaisten videoiden katsominen opettaa eläimistä?

Tosielämä eroaa tietenkin ratkaisevasti videoiden katselusta. Silloin me pääsemme käyttämään koko aistijärjestelmäämme toisen tilan havainnointiin. Vaikka emme sitä aina tiedosta, havaitsemme herkästi muutokset hengitysrytmissä, lihasten rentoudessa tai jännittymisessä ja huomion intensiivisyydessä.

Tuntoaististamme erityinen osa keskittyy kosketuksen laadun arvioimiseen, saamme sitäkin kautta tietoa toisen olennon aikeista ja mielentilasta. Hajuaistimme rekisteröi sellaistakin, mitä emme välttämättä tietoisesti havaitse: pelon ja stressin ainakin omassa lajissamme, mahdollisesti ainakin oppimisen myötä myös muidenkin lajien tapauksessa.

Ratsut jännittyvät tuntiessaan ratsastajan jännittyvän

Yhä vieläkin rauhassa laiduntavien ruohonsyöjien lähellä moni ihminen tuntee syvää rauhaa ja levollisuutta. Suuren tai pienemmänkin eläimen valpastuminen ja kavahtaminen saa myös meidät tahattomasti säpsähtämään. Stereotyyppisesti häkissään ravaavan eläimen näkeminen nostaa monen meistäkin stressitasoa.

Ratsut jännittyvät tuntiessaan ratsastajan jännittyvän, monet koirat taas lähestyvät hitaasti tai eivät ollenkaan sellaisia kohteita, joita omistaja pelkää. Puhumattakaan siitä, että olemme potentiaalisesti toinen toistemme saaliita ja saalistajia, ja reagoimme toistemme eleisiin myös siksi.

Vanhainkodeissa asuvat tai vierailevat eläimet ilahduttavat

Vuorovaikutustilanteista eläimen kanssa sanotaan olevan ihmisille monenlaista hyötyä. Vanhainkodeissa asuvat tai vierailevat eläimet ilahduttavat olemassaolollaan, virkistävät välillä muistisairaiden vanhuksien muistia, tyynnyttävät erityislapsiluokkia ja auttavat omiin maailmoihinsa sulkeutuneita nuoria avautumaan.

Eläimiä hankitaan lapsille lemmikiksi, yksinäisten ystäviksi, sohvalle vaipuneiden liikuttajiksi. Luonnon ja eläinten läheisyys vähentää masennusta ja korjaa ihmismieltä.

Näin varmasti onkin, kun kyseessä on hyvinvoiva eläin ja kummankin osapuolen taholta vapaaehtoinen vuorovaikutus. Olen nähnyt terapia- tms. työssään ympäristöönsä onnellisuutta säteileviä eläimiä ja toisaalta sitten niitäkin, jotka ovat näyttäneet yhtä poissaolevilta kuin halailuvideon hevonen.

Eläin kertoo jatkuvasti eleillään siitä, miten se tilanteen kokee

Eläin tuo, kuten me ihmisetkin, vuorovaikutustilanteisiin myös yleisen olotilansa. Missä se asuu, onko sillä mahdollisuus lajilleen ja itselleen ominaisten käyttäytymistarpeiden tyydyttämiseen? Onko sillä vapaa pääsy pois vuorovaikutustilanteesta vai onko se kytkettynä?

Vierailevatko ihmiset eläimen luona vai päinvastoin? Onko sosiaalisella laumaeläimellä oman lajinsa yksilöitä seuranaan vai onko se yksin ihmisten keskuudessa? Onko eläin varmasti terve? Tunnistavatko sen kanssa työskentelevät ihmiset mahdolliset kivusta, väsymisestä tai väistämistarpeesta kertovat eleet? Eläin kertoo jatkuvasti eleillään siitä, miten se tilanteen kokee.

Millaista hyötyä voisi edes olla eläimestä, jolla on paha olo? Tai sellaisesta kanssakäymisestä, jota käymme omilla ehdoillamme mutta joka ei vastaa kyseisen eläinlajin normaalia sosiaalista kanssakäymistä?

Eläinavusteisissa tehtävissä toimivat ihmiset yleensä tiedostavatkin, että työ vaatii riittävää eläinalan osaamista ja yksilön tuntemista. Etenkin ihmisten voimakkaiden tunnetilojen kohtaaminen voi olla eläimelle raskasta, joten työn ja levon pitää olla tasapainossa. Mutta miten lepoa järjestetään murrosikäisen kanssa elävälle lemmikille? Onko lemmikillä edes paikka, jonne se voi halutessaan vetäytyä kenenkään seuraamatta? Kenen vastuulla on tarkkailla lasten rutisteleman eläimen eleitä ja muuttaa tilannetta niiden mukaan? Kuka tunnistaisi ensimmäiset kivun merkit?

Miten tieto eläimen tarpeista ja eleistä tavoittaisi ihmiset niin, ettei vastaavia halailuvideoita enää tulisi tai niitä ei ainakaan ihaillen jaettaisi?

Tuire Kaimio

Kirjoittaja on eläinnäyttelijöiden kouluttaja. Hän myös kirjoittaa alasta ja luennoi eläinten käyttäytymisestä ja kouluttamisesta. Kaimio vuorottelee tällä kolumnipaikalla Jussi Viitalan ja Kaarina Davisin kanssa.