yle.fi-etusivu

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto Jukka Viikilälle – ”Romaani on hyvä pakkaus salakuljettaa runoutta suuremmalle yleisölle”

Akvarelleja Engelin kaupungista on Viikilän ensimmäinen romaani. Se sai alkunsa radiokuunnelmasta.

kulttuuri
Jukka Viikilä Finlandia-palkintojen jakotilaisuudessa torstaina.
Jukka Viikilä puhui Finlandia-palkintoseremoniassa.

Jukka Viikilä oli jo luopunut toiveista, ja oli ryhtymässä kirjoitushommiinsa, kun puhelin soi. Siellä soitti kustantaja. Puhelu oli pelkkää riemunsekaista huutoa, mutta sen jälkeen asia oli selvä. Jukka Viikilän teos Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus) saa tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

– Hetken piti sulatella. Ehkä vasta perjantaina tämän ruljanssin jälkeen ehdin kunnolla nauttia asiasta, kertoo Jukka Viikilä ennen Finlandia-palkinnon juhlaseremoniaa.

Akvarelleja Engelin kaupungista on Viikilän ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa. Runoilijataustan huomaa voittajateoksen kauniista lauseista. Tosin Viikilä itse pitää romaaniaan lyyrisempänä kuin runokirjojaan.

– Tein ikään kuin päinvastoin. Runoni ovat hyvin proosallisia ja proosani runollista.

Viikilä on tyytyväinen valitsemaansa muotoon. Runojen on vaikea saada laajaa lukijakuntaa, joten hän päätti paketoida lauseensa romaaniin.

– Romaani on oikeastaan ainut myyvä kirjallisuudenlaji, joten se on hyvä pakkaus salakuljettaa lyriikkaa isommalle lukijakunnalle, Viikilä myhäilee.

Akvarelleja Engelin kaupungista sai alkunsa radiokuunnelmasta.
Akvarelleja Engelin kaupungista sai alkunsa radiokuunnelmasta.Yle / Matti Hämäläinen

Runollisista lauseista huolimatta Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole ollenkaan vaikealukuinen. Päiväkirjamuotoon puettu teksti on ilmavaa ja osuvaa. Romaani kuljettaa lukijaa, vaikka Viikilän mukaan kirja ei todellakaan syntynyt nopeasti.

– Se oli lauseiden kirjailua. Kirjoitin lause kerrallaan, kuin kiveen olisin hakannut. Kirja ei kirjoittanut itse itseään, koska kyseessä ei ole juonivetoinen romaani.

Ystävä ehdotti romaania Engelistä

Arkkitehtuuri tai Carl Ludvig Engel eivät kiinnostaneet Viikilää sen kummemmin entuudestaan. Koko kirjaidea tuli ulkopuolelta. Vuonna 2012, kun Helsinki täytti 200 vuotta, Yleisradio tilasi Viikilältä kuunnelman arkkitehti Engelistä, jonka kädenjälkeä Helsingin empirekeskusta on. Vielä kuunnelman jälkeenkään Viikilä ei ajatellut Engeliä sen enempää, kunnes eräs runoilijaystävä ehdotti romaanin kirjoittamista aiheesta.

– Juonenkäänteet ovat samoja kuin kuunnelmassa, mutta muuten teksti on erilaista. Engel oli ihanteellinen kirjoituskohde minulle, sillä hänestä ei ole olemassa kovin paljon faktatietoja. Toki hänen elämästään on peruspaalutuksia, joita noudatin, mutta muuten sain paljon tilaa hahmon kuvitteluun.

Engeliltä on säilynyt vain saksalaiselle ystävälle kirjoitetut kirjeet, joihin persoonaa kuvaavat tiedot perustuvat. Koko Helsingissä oloaikansa Engel kaipasi takaisin Berliiniin. Hän koki olevansa pimeällä, tuulisella niemellä periferiassa. Vaikka Helsingin rakentaminen oli suuri tehtävä, Engel epäili jäävänsä ammatillisesti täysin pimentoon.

Tästä lähtökohdasta Viikilä kuvaa taitavasti 1800-luvun alkupuolella eläneen arkkitehdin sisäistä maailmaa. Viikilän luoma hahmo tasapainoilee jatkuvasti työnsä ja perheensä välissä. Etenkin huoli sairastelevasta tyttärestä on välillä murtaa isän sydämen.

– Engelin kirjeissä tytär mainittiin usein ja isän huoli oli suuri. Poikia mainittiin vain harvakseltaan, mikä on silmiinpistävää sen ajan kulttuurissa.

Viikilä asuu Helsingissä, joten voisi kuvitella, että hän olisi kirjan kirjoittamisen aikana käyskennellyt Engelin rakennuksissa. Mutta Viikilä toimi juuri päinvastoin.

– Ryhdyin tietoisesti välttelemään empirekeskustaa. Halusin varjella fiktiivistä Helsinkiäni.

Jukka Viikilä
Kirjoitusprosessin aikana Jukka Viikilä vältteli Engelin suunnittelemia rakennuksia.Yle / Matti Hämäläinen

"Siteerasimme Haavikon runoja bileisssä"

Runot ja kirjallisuus eivät ole putkahtaneet Viikilän elämään sattumalta, vaan hän on elänyt runojen ympäröimänä. Äiti Marjatta Viikilä on myös runoilija, joka on julkaissut muutamia runokokoelmia. Runonlausunta on ollut molempien vanhempien harrastus, joten Viikilän lapsuudenkodissa runokirjoja on lojunut jokaisella pöydällä. Äidilleen Viikilä ei kuitenkaan keskeneräisiä tekstejä näytä.

– Se menee toisinpäin. Minä luen ja kommentoin nykyään äidin tekstejä. Hän on ryhtynyt vanhoilla päivillään irrottelemaan ja kirjoittaa melko kokeellista runoutta.

Viikilän mieleenpainuvin lukukokemus on aikuisiän kynnykseltä. Hän nappasi joltain pöydältä Paavo Haavikon runokokoelman, ja sen teksti teki lähtemättömän vaikutuksen. Haavikko-fanius tarttui myös veljiin ja he opettelivat ulkoa Haavikon runoja. Niitä veljekset sitten siteerasivat sopivissa tilanteissa bileissä.

– Kyllä me olemme kieltämättä kasvaneet vahvasti runojen vaikutuspiirissä.

Kirjailijan ura ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä Viikilän mielessä. Hän halusi jazzmuusikoksi. Hän opiskeli Pop ja jazz -konservatoriossa pari vuotta, mutta lopetti, koska halusi soittaa nimenomaan free jazzia. Siihen koulutus ei antanut tarpeeksi eväitä.

– Olin hyvin ehdoton nuorena. Halusin soittaa vain free jazzia. Mutta nyt olen päässyt toteuttamaan haavettani kirjailija Risto Oikarisen kanssa. Meillä on kahden miehen bändi, jossa soitan rumpuja.

Pettymys musiikkiopintoihin vei Viikilän kirjoittamisen pariin. Hän haki Teatterikorkeakouluun dramaturgiaopintoihin. Viikilä oli teatterin suhteen täysi noviisi, mutta onneksi professorina oli tuolloin kirjailija Pirkko Saisio, joka suhtautui myönteisesti kaikkeen kirjoittamiseen.

– Sain muistaakseni opintopisteitä jopa Parnassossa julkaistusta runosta, muistelee Viikilä.

Teatteri on sittemmin tullut tutuksi Viikilälle ja hän on ollut käsikirjoittamassa muun muassa Ryhmäteatterin Eduskunta III - näytelmää. Lisäksi hän on tehnyt yhteistyötä Paavo Westerbergin kanssa Mahdolliset maailmat -näytelmässä, jota esitettiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä.

Viikilä on todellinen kulttuurin sekatyöläinen, sillä kaiken tämän lisäksi hän on tehnyt laululyyrikoita, musiikkivideoita ja elokuvakäsikirjoituksia.

Tulot ovat murusina maailmalla, mutta Viikilä myöntää hieman häpeillen, ettei ole kovin aktiivisesti ajamamassa kulttuurityöntekijöiden asemaa.

– Olen vähän sellainen omaan kirjoituskammioon sulkeutuja. Olen vain tehnyt töitäni, enkä ole edes huomannut milloin on nousu- tai laskukausi. Olen äärettömän kiitollinen niille kollegoille, jotka jaksavat nostaa esille kulttuurityöläisten aika huteraa asemaa.

30 000 euron arvoinen Finlandia-palkinto tuli hyvään saumaan, sillä kirjoitusapuraha päättyy tähän vuoteen. Eniten Viikilä kuitenkin iloitsee siitä, että palkinnon myötä kirja saa lisää lukijoita. Romaaneja on varmasti tulossa jatkossa lisää, kunhan Viikilä saa tehtyä sovitut käsikirjoitustyöt pois alta.

– Onhan tämä sellainen tunnustus, joka on antaa uskoa siihen, että olen oikealla tiellä. Tästä on hyvä jatkaa.

Tänään jaettiin myös tietokirjallisuuden sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnot. Tieto-Finlandian sai Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Juuli Niemen romaani Et kävele yksin.