Kohtauspaikkoja kadonneille on aikuisten nukketeatteria suomalaisesta kansantaudista: "Yksinäisyys on hiljaista kuolemaa"

Vanha nainen päättää yksinäisen elämänsä juhlaan, keski-ikäinen mies jää asuntonsa vangiksi, tyttö pakenee paniikkiaan muuttamalla muotoaan. Aikuisten nukketeatteri on vahvassa nosteessa. Kansallisteatterin lavalla se antaa äänen mykistetyille.

nukketeatteri
Nukketeatteritaiteilija Iida Vanttaja ja Hiekkamies
Nukketeatteritaiteilija Iida Vanttaja ja HiekkamiesPekka Tynell/Yle

Alma-rouva laittaa kaulaan hienoimmat helmensä ja ottaa tuhdin huikan liköörilasista. Posliinikukkien hoito-ohje on pistetty muistiin, jospa ne joku ottaisi hoitaakseen. Kirje kauas jääneelle nuoruuden rakkaalle on valmis. On aika mennä.

– Tässä sitä on yksiössä hissuteltu ja kukkien kanssa keskusteltu, mutta nyt saa riittää, hän toteaa.

Hahmoon tiivistyy lopullinen sysäys Kohtauspaikkoja kadonneille -näytelmän kirjoittamiselle. Se oli järkyttävä uutinen, jonka nukketeatteritaiteilija Iida Vanttaja luki.

– Joka toinen päivä yksi yli 65-vuotias päätyy itsemurhaan Suomessa silkasta yksinäisyydestä. Alkoi tuntua tarpeelliselta antaa ääni niille ihmisille, jotka eivät itse sitä pysty antamaan. Yksinäisyyttä voi kaivata ja siitä voi nauttia, mutta kun se ei ole omavalintaista, se voi muuttua sietämättömäksi ahdistukseksi.

Alma on saanut rinnalleen muita yksinäisiä; Hiekkamiehen, joka ei ole vuosikausiin pystynyt lähtemään kodistaan, nuoren tytön, jonka paniikki ottaa tästä ylivallan ostoshelvetin ruuhkassa sekä tuuleen rukouksia lähettävän Hylkysaaren naisen. Mukana on myös Toivo, joka sitkeästi pistää hanttiin hulluksi tulleelle Virastonaiselle.

Kohtaus Toivon tarinasta. Toivo kohtaa Virastonaisen.
Toivo kohtaa Virastonaisen.Kansallisteatteri

Eri tekniikoilla toteutetuille hahmoille löytyy tosielämän vastine Vanttajan lähipiiristä tai kenen tahansa naapurista. Kohtauspaikkoja kadonneille on kokoelma ihmisiä, jotka ovat niin eristäytyneitä tai eristettyjä, että heitä ei tavallaan enää ole. Esitys on surullinen ja tosi, mutta samalla lämmin ja myötätuntoinen kuvaus ihmisyydestä.

– Ihmisyys on sitä, että pystyy todentumaan ihmisenä lajitovereidensa joukossa. Jos se mahdollisuus otetaan pois, mitä sitten jää käteen, kysyy Vanttaja.

Nukketeatterissa mikään ei ole mahdotonta

Elämän puhaltaminen elottomaan. Siinä on jotain aivan erityistä taikaa. Se kiehtoi nuorta taideopiskelijaa Iida Vanttajaa, jolle esineiden plastinen muotoilu ei tuntunut riittävän. Sitten löytyi nukketeatteri, eikä siltä tieltä ollut paluuta.

– Ymmärsin, että tässä on se, mitä siihen asti oli puuttunut. Nukketeatteri antaa mahdollisuuden herättää esine henkiin. Siinä prosessissa on mukana myös katsojan usko. Nukketeatterissa ei ole mitään rajoitteita, nuket voivat tehdä asioita, joita ihmiset eivät. Edes taivas ei ole rajana. Pitää vain löytää oikeat välineet ja keinot ideoiden toteuttamiseen.

Kun Vanttaja aloitti varsinaisen uransa 25 vuotta sitten, ei aikuisten nukketeatteria ollut Suomessa käytännössä lainkaan. Kaikki ammattimaiset, 1970-luvulla syntyneet nukketeatterit olivat valtionapua saavia lastenteattereita. Niissä Vanttajakin hankki kannuksensa, kunnes päätti alkaa itse raivata latua uudelle ilmaisulle.

– Minusta alkoi tuntua siltä, että jos kukaan ei tarjoa minulle siltä puolen töitä, jos aikuisten esityksiä ei kerta kaikkiaan ole, niin on lähdettävä kokeilemaan sitä itse.

Vanha nainen päättää yksinäisen elämänsä juhlaan.
Näytelmän Alma päättää lähteä matkalle viimeistä kertaa.Yle

"30 ihmistä katsomossa oli aikanaan suuri saavutus"

Iida Vanttajan (siirryt toiseen palveluun) ensimmäinen oma tuotanto oli Marc Chagallin elämäkerta. Erilaisia tekniikoita varjoteatterista lähtien yhdistävä esitys sai hyvän vastaanoton. Yleisöä oli alkuvuosina kuitenkin niin niukasti, että taidemuodon kuvaaminen marginaaliseksi olisi paisuttelua.

– Siihen aikaan ei ollut välineitä tai rahaa mainostaa, ei mitään markkinointikoneistoa. Oltiin onnellisia, jos saliin saatiin 30 ihmistä. Ne, jotka tulivat paikalle, olivat kuitenkin niin mykistyneitä, että syntyi varmuus siitä, että tätä pitää jatkaa.

Neljännesvuosisadan aikana aikuisten nukketeatteri on kokenut Suomessa melkoisen evoluution. Siinä, missä Vanttaja joutui haalimaan oppinsa kursseilta ja oppisopimuksista, on koulutus nyt ammattimaistunut.

Turun ammattikorkeakoulun nukketeatteriopetus on tuottanut komean joukon ammatistaan ylpeitä, intohimoisia taiteilijoita. Juuri siitä joukosta ponnistaa myös viime viikolla valtion näyttämötaiteen palkinnon pokannut Aura of Puppets -verkosto. Turun koulusta ovat valmistuneet myös näyttelijät Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula, jotka puhaltavat Kohtauspaikkoja kadonneille -näytelmän nuket elämään yhdessä Vanttajan kanssa.

– Opetusta ollaan koko ajan oltu lakkauttamassa ja sitä on supistettu. Valtionpalkinto on selvä osoitus siitä, että pitäisi lakata tuijottamasta pelkkiä euroja. Taiteen arvoa ei voi mitata pelkällä tuottavuudella.

"Aikuisten nukketeatterin pitää olla vähän marginaalissa"

Pienten yleisöjen pienessä maassa nukketeatterilla ei helposti pääse rikastumaan. Vanttaja valmisteli Antti Kasken kanssa kirjoittamaansa Kohtauspaikkoja kadonneille -näytelmää kolme vuotta. Välillä oli pakko tehdä muita töitä, ja rahoitus ratkesi pieninä palasina.

Nukketeatteri on maltin taidetta. Esimerkiksi Hiekkamies-marionetin tekemiseen menisi pari, kolme viikkoa, jos työtä voisi tehdä kokopäiväisesti.

Kohtaus Hiekkamiehen tarinasta.
Kohtaus Hiekkamiehen tarinasta.Kansallisteatteri

Suurista kulttuuritaloista voisi olla paljon apua aikuisten nukketeatterille. Kohtauspaikkoja kadonneille mahdollistui, kun Kansallisteatteri otti sen osaksi Omapohjan ohjelmistoa. Samanlaista, reipasta otetta Iida Vanttaja toivoo muiltakin valtionosuuksia saavilta kulttuurilaitoksilta.

– Nukketeatteri tekee hirveän hyvää myös draamateatterin ajattelutavalle. Osatuotannot omassa ohjelmistossa ovat hieno mahdollisuus molemmille. Nukketeatteri on ansainnut paikkansa suuremmilla areenoilla. Yleisö on avoimempaa nykyisin. Se on valmista ottamaan vastaan erilaisia näyttämötaiteen muotoja.

Liian kirkkaisiin parrasvaloihin Vanttaja ei kuitenkaan rakasta lajiaan halua. Hänen mielestään nukketeatteri kuuluu vähän takavasemmalle viistoon suhteessa draamateatteriin.

– Mielestäni meidän kuuluu olla vähän marginaalissa. Se on ihan jees paikka olla, kunhan asemansa ja paikkansa ottaa ylpeydellä. Valtateatterissa tekijän ääni voi hukkua ison massan keskelle, mutta marginaalista se voi kuulua kirkkaasti.

Kahdeksan esitystä Kansallisteatterin Omapohjassa 8.12.–17.12. 2016. Omapohjan aulassa on mahdollisuus tutustua myös Tomi Tuulirannan valokuvanäyttelyyn Unohdetut.