Haitarin Hendrix, kulttuurivieras Kimmo Pohjonen syyttää mediaa pahoinvoinnista ja pelon lietsonnasta

Säveltäjä, harmonikkataiteilija Kimmo Pohjosen mielestä media on osasyy oikeistopopulismin ja muukalaisvihamielisyyden nousuun.

Kulttuurivieras
Kimmo Pohjonen työhuoneellaan vanhan palkin kanssa.
Kimmo Pohjonen on muuttanut käsitystämme siitä, mitä harmonikalla voi tehdä: kaikkea.Kalevi Rytkölä / Yle

Muusikko-säveltäjä Kimmo Pohjosen varhaisin muistikuva haitarista on itku. 10-vuotias Pohjonen itkee ja soittaa Metsäkukkia. Viialan ainoata hanuristi-poikaa on pyydetty musisoimaan kyläjuhlissa. Taidot ovat vielä hakusessa ja ensimmäinen julkinen esiintyminen päättyy kyyneliin.

– Jos olisin tehnyt sitä musiikkia, jota kohti minut ensimmäisenä pistettiin menemään, olisin varmasti juoppo haitaristi, sanoo Pohjonen, joka ei sittemmin tyytynyt perinteiseen kurttumusiikkiin.

On vaikea summata, mitä kaikkea Pohjosen palkeista on lähtenyt: ainakin elektronista musiikkia, iskelmää, rockia, jazzia ja kansanmusiikkia. Pohjonen on kiertänyt esiintymässä ahkerasti maailman festivaaleilla. Keskiviikkona hän sai monialaisen taiteen valtionpalkinnon.

Kimmo pohjonen soitta eräänlaista harmonikkaa työhuoneellaan.
Joka ryppyä repii, ei taidetta tee, väittää vanha sanonta. Se ei Kimmo Pohjosen kohdalla voisi olla kauempana totuudesta.Kalevi Rytkölä / Yle

Haitaripaini otti niskalenkin tekijöistä

Pohjonen on monialainen luonnostaan. Hän on kaatanut aitoja ja rikkonut rajoja. Hän on esiintynyt eri alojen taiteilijoiden – jazzmuusikoiden, jousikvartettien, balettitanssijan – kanssa. Hän on säveltänyt moottoreille ja traktoreille, äänittänyt lampaan määintää ja ottanut teoksiinsa mukaan myös sellaiset ihmiset, jotka piut paut välittävät kulttuurista.

Kun Pohjonen järjesti 50-vuotisjuhlakiertueen pari vuotta sitten, osa showta olivat painijat, jotka mäiskivät toisiaan kanveesiin.

– Kun sellaisista projekteista syntyy jotain, se tekee minut vielä onnellisemmaksi kuin perinteinen säveltäminen, hän tunnustaa.

Kun painijat tulivat ensimmäistä kertaa Pohjosen kanssa treeneihin, yksi heistä sanoi, että laittaa mieluummin 15 euroa mäyräkoiralliseen kaljaa kuin taiteeseen. Ei kaikkein lupaavin alku, mutta siitäkin syntyi jotain uutta, jota kukaan muu ei ollut aiemmin keksinyt.

– Sellaiset ovat hienoja hetkiä, kun tajuaa, että teemme yhdessä samaa asiaa, puhumme samaa kieltä, valmistaudumme samaan esitykseen ja meistä on tullut ystäviä. On yhtä hienoa tehdä hyvä konsertti koulutetun muusikon kanssa, mutta sellainen on paljon itsestään selvempää.

Kimmo Pohjonen
Afrikkalaisen soittimen kielet on taottu auton istuinten jousista.Kalevi Rytkölä / Yle

Julkisuus sulkee monen kollegan suut

Paitsi monialainen Pohjonen on myös erittäin yhteiskunnallinen taiteilija. Hän harmittelee sitä, että monet valtavirtaan päätyneet taiteilijakollegat, joista media on kiinnostunut, vaientaa pelko aseman menettämisestä.

– Ihmiset, jotka haluavat pysytellä parrasvaloissa, eivät uskalla sanoa, mitä mieltä he ovat, koska he pelkäävät, että he tipahtavat kansakunnan kaapin päältä. On rankkaa olla koko ajan näkyvissä ja yrittää olla sanomatta mitään. Mitä vähemmän ärsyttää, sen parempi. Jos yrittää sanoa jotain, se kääntyy itseä vastaan.

Pelko ei kuitenkaan ole estänyt Pohjosta ilmaisemasta mielipidettään. Vuosina 2012 ja 2014 hän ärsyyntyi kielloista antaa romanikerjäläisille rahaa ja ryhtyi toimeen.

Pohjonen järjesti yhdessä Suomen Amnestyn kanssa konsertit, joissa hän esiintyi Romaniasta tulleiden katusoittajien kanssa. Hän halusi osoittaa, että romanikerjäläisten kanssa voi elää, eikä päälle tarvitse sylkeä.

Pohjosen mielestä kohtaamiset romanien tai heidän jälkeensä tulleiden pakolaisten kanssa ovat meille kaikille hyvä herättelijä. Pitäisi huomata, että Suomi on hyvinvointivaltio.

– Me suomalaiset elämme ihmishierarkian huipulla. Ei täällä ole kaikki niin hirvittävän huonosti kuin mitä meille koko ajan toitotetaan.

Kimmo Pojosella on työhuoneellaan ympäri maailmaa tuotuja harmonikkasoittimia.
Kimmo Pohjonen ei tyytynyt perinteiseen kurttumusiikkiin, vaan ryhtyi tietoisesti muokkaamaan instrumenttiaan oman näköisekseen ja kuuloisekseen. Kalevi Rytkölä / Yle

Mitä me täällä valitamme?

Pohjonen korostaa kuuluvansa itse hyväosaisten joukkoon ja näkevänsä ympärillään hyvin toimeentulevia ihmisiä, jotka vain valittavat.

– Kun menen Musiikkitalon aulaan ja katson konserttiin tulevia, samppanjaa juovia ihmisiä, mietin, meneekö tässä nyt todella niin huonosti, ettei Suomeen voi ottaa ketään.

Säveltäjän pointti on, että meidän pitäisi nähdä myös hyvät asiat.

– Jos me vain märehdimme huonoissa, se johtaa vihapuheeseen, nationalismiin ja mulle, ei muille -ajatteluun.

Pohjonen syyttää mediaa uhkakuvien lietsonnasta: kun journalismilla menee taloudellisesti huonosti, se yrittää selviytyä miellyttämällä kansaa ja kalastamalla klikkauksia.

– Media myy Venäjän, Trumpin tai kerjäläisten uhkakuvilla. Mitä enemmän juttuja klikataan, sitä enemmän media saa tuloja. Se myy meille huonoja uutisia, ja siksi me täällä lintukodossa pelkäämme ja voimme psyykkisesti huonosti.

Kimmo Pohjonen
Seuraavaksi Kimmo Pohjonen harjoittaa joogaa Intiassa, jonne hän lähtee kesälomalle.Kalevi Rytkölä / Yle

Säveltäjä kävi katsomassa uusnatsien marssia

Klikkijournalismi on säveltäjän mielestä osasyy siihen, että muukalaisvihamielisyys ja oikeistopopulismi leviävät Euroopassa. Pohjonen kävi havainnoimassa ilmiöitä itsenäisyyspäivänä, kun uusnatsit kokoontuivat Helsingissä.

– En jäänyt katsomaan pidempään, koska ajattelin, että jos he alkavat huutaa iskulauseita, en pysty pitämään päätäni kiinni. Minun on vaikea hyväksyä vihapuhetta ja rasismia ja sitä, että se verhotaan johonkin lapselliseen nationalismiin.

Pohjonen uskoo monikulttuurisuuteen, mutta sanoo samalla, että hän kykenee ymmärtämään nykyhteiskunnasta ja globalisaatiosta pihalla olevien ihmisten reaktion.

– Ajattelen, että heillä on varmasti paha olla ja heilläkin on oikeus marssia. Ajattelen myös, että luojan kiitos, heitä on vain 200. Jos heitä jonain päivänä on 2 000, huolestun enemmän.

Pohjosen mielestä on osa demokratiaa, että erilaisten ihmisten mielenilmaukset sallitaan.

– Mutta jossain menee se raja, missä vaiheessa se alkaa olla vihapuhetta tai ihmisten uhkailua ja siihen puututaan, hän sanoo.

Kimmo Pohjonen naputtelee harmonikan näppäimistöä ja kutsuu sitä kirjoituskoneeksi.
Kimmo Pohjosen "kirjoituskone".Kalevi Rytkölä / Yle

Pohjonen oli lapsena kuin Jekyll & Hyde

On oikeastaan sattumaa, että Pohjosesta lopulta tuli se haitarin Hendrix, joksi häntä tituleerataan. Pohjosen isä soitti harmonikkaa, ja poika valitsi saman instrumentin. Pohjonen ei kuitenkaan kehdannut kertoa harrastuksestaan kavereille. Haitarin soitto oli nöösiä, eikä Pohjonen ollut nöösi.

– Täytin kortsuja vedellä ja heittelin niitä pyöräilijöiden päälle, tein kiljua ja myin sitä kavereille koulussa. Samaan aikaan soitin kilttinä poikana haitaria. Sillä sai huomiota vanhemmilta, hän pohtii ristiriitaa.

Pohjonen pelasi lentopalloa ja oli omien sanojensa mukaan kiinnostuneempi urheilusta kuin musiikista. 15-vuotiaana hän kuuli, että Helsingissä on musiikkilukio. Poika teki käytännöllisen päätöksen.

– Mietin, että olen vähän lyhykäinen lentopalloilijaksi, haenpa Helsinkiin.

Lukion jälkeen tulivat opinnot Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla, ja nyt ollaan tässä.

Kimmo Pohjonen Käpylän kirkossa.
Kimmo Pohjonen työstää Käpylän kirkossa uutta teostaan, joka yhdistää urut ja haitarin. Ultra Organ saa ensi-iltansa maaliskuussa Kölnissä.Kalevi Rytkölä / Yle

Tulossa uusi soitin: urkuharmonikka

Pohjosen seuraava ensi-ilta on maaliskuussa. Hän esiintyy Kölnin filharmonikoiden konserttisalissa sävellyksellä, joka on tehty aivan uudelle soittimelle. Pohjonen kutsuu sitä urkuharmonikaksi.

Eikä Pohjonen olisi Pohjonen, ellei tässäkin projektissa olisi jotain ennenkuulumatonta. Kaikki lähti kirkkouruista. Kölnissä erehtyivät kysymään, mitä uutta uruille voisi tehdä.

– Menin sanomaan, että voisin sämplätä ne.

Pohjonen äänitti Kölnin salin urkupillejä ja ohjelmoi ne omaan harmonikkaansa.

– Se vaatii hirveästi kokeiluja, että saan harmonikkani soimaan kuin kirkkourut, hän sanoo.

Soittimet ovat Pohjosen mukaan kuitenkin sukulaissieluja: molemmat ovat omia orkestereitaan. Ne erottaa kuitenkin hyvin oleellinen asia. Urut ovat kirkon virallinen soitin ja haitari oli pitkään pannassa.

– Kirkko tuomitsi alun perin harmonikan paholaisen soittimeksi. Ajateltiin, että siellä, missä piru liikkuu, haitaria soitetaan.

Mielikuva pirun keuhkoista oli vahva.

– Vielä 1990-luvulla Suomessa oli kirkkoja, joissa haitaria ei voinut soittaa. Oli kirkkoherroja, jotka eivät suostuneet siihen, säveltäjä väittää.

Pohjonen on naittanut urkuja ja harmonikkaa puolitoista vuotta. Projekti on ollut rankka. Haastattelua tehdessä taiteilija jännitti, saako hän Koneen säätiön apurahan. Kyllä sai: 64 800 euroa kuuteen eri projektiin. Nyt taiteilijalla on kesäloman paikka. Pohjonen lähtee maanantaina Intiaan.

– Keskityn olemiseen, tarkkailuun ja joogaan. Ei tulisi mieleenkään, että tekisin siellä musiikkia.

Tapaamme joka sunnuntai kulttuurivieraan, jolla on ajankohtaista asiaa.