Ahdistus ajoi vapaaehtoistyöhön – turvapaikanhakijasta tulikin kuin perheenjäsen

Kristinaa alkoi ahdistaa, kun turvapaikanhakijoita saapui yllättäen valtava määrä rajojen yli. Kaoottinen tilanne aiheutti jopa pelkoa. Tämän tunteen hän päätti voittaa tutustumalla henkilökohtaisesti rajan yli saapuneisiin.

turvapaikanhaku
Sangar, Kristina ja Harri halaavat vastaanottokeskuksen ovella
Päivi Meritähti / Yle

Kristinalla oli omat ennakkoluulonsa. Hän tiesi, että kulttuurit voivat törmätä. Hänellä oli siitä myös henkilökohtaista kokemusta. Kristina ei siis ollut sinisilmäinen. Silti jokin sai hänet voittamaan pelkonsa. Hän päätti lähteä vapaaehtoiseksi vastaanottokeskukseen runsas vuosi sitten.

– Kun ihmisiä alkoi tulla Euroopan rajojen yli, heräsi kaikissa tunteita. Oli pelkoa, vihaa, uteliaisuutta, sääliä ja kaikkea mahdollista. Minulle päällimmäiseksi nousi ahdistus. Ahdistus siitä, että tulijat olivat omien lasteni ikäisiä.

Kristina myös pelkäsi. Hän koki tilanteen hyvin kaoottiseksi. Tuntui kuin se ei olisi ollut kenenkään hallinnassa. Hän ei halunnut jäädä vain sivustakatsojan rooliin. Hänelle heräsi vahva tunne siitä, että jotain pitää tehdä.

Ajattelin, että teen sen pienen osan, mitä yksi ihminen voi tehdä.

Kristina

– Ajattelin, että teen sen pienen osan, mitä yksi ihminen voi tehdä. Kun osoitamme, että olemme inhimillisiä ja välitämme, uskon, että kaikilla on helpompi olla.

Tukihenkilö helpottaa kotoutumista

Kristina ei ollut ajatustensa kanssa yksin. Myös Harri paini samojen tunteiden kanssa ja päätti ilmoittautua SPR:n vapaaehtoistyöntekijäksi.

Suomalaiset alkoivat käyttäytyä niin kummallisesti turvapaikanhakijoita kohtaan, että en halunnut toimia samoin.

Harri

– Tämä on minulle hyvin epätyypillistä toimintaa. Suomalaiset alkoivat kuitenkin käyttäytyä niin kummallisesti turvapaikanhakijoita kohtaan, että en halunnut toimia samoin, Harri kertoo.

Kristina, Harri ja neljä muuta toisilleen tuntematonta ihmistä päättivät perustaa yhdessä Harjavaltaan Satalinnan vastaanottokeskukseen Suomi-kerhon. He aloittivat kielen ja kulttuurin opettamisen vuosi sitten ihmisille, joiden kanssa heillä ei ollut yhtään yhteistä sanaa. Edistystä syntyi pienin askelin. Samalla Kristina ja Harri oppivat tuntemaan, mistä lähtökohdista turvapaikanhakijat ovat maahamme saapuneet ja minkälaisia he ovat ihmisinä. Muutos tuli yllättäen. Opettaminen kääntyi pian yhteisiksi illanvietoiksi ja syvällisiksi keskusteluiksi.

ruokailijoita pöydän ääressä
Kristina

Kerhon toiminta päättyi, kun vastaanottokeskus suljettiin. Yhteys turvapaikanhakijoihin on silti säilynyt. Nykyään illanviettoja järjestetään Porissa Liinaharjan vastaanottokeskuksessa.

Vuosi on opettanut vapaaehtoisille paljon. Sinisilmäisyys ei ole kadonnut. Kristina ja Harri tietävät, että jokainen tarina on erilainen. Viranomaiset tekevät omat päätöksensä ajallaan. Osa uusista tuttavuuksista lähtee takaisin kotiin, osa jää pysyvästi Suomeen. Jääminen on helpompaa niille, jotka ovat luoneet maahan jo suhteita.

– Olisi hienoa, jos jokaiselle turvapaikanhakijalle olisi löytynyt suomalainen tukihenkilö. Jos paikalliset olisivat enemmän tekemisissä turvapaikanhakijoiden kanssa, selvittäisiin kulttuurien eroista paremmin, Kristina uskoo.

Äidiksi irakilaiselle

Kristinalle vuosi on tuonut mukanaan jotain sellaista, jota hän ei osannut vapaaehtoistyöltään odottaa. Hän puhuu erityisen lämpimästi Irakin Kurdistanista tulleesta Sangarista, joka siirtyi kuukausi sitten Satalinnasta Liinaharjaan.

Hän on minulle hyvin tärkeä. Kutsun häntä pojaksi ja hän minua äidiksi.

Kristina

– Hän on minulle hyvin tärkeä. Kutsun häntä pojaksi ja hän minua äidiksi.

On vaikea uskoa, että vuosi sitten äidillä ja pojalla ei ollut yhteistä kieltä. Nyt Sangar keskustelee suhteellisen sujuvasti suomeksi. Hän antaa kiitokset siitä virallisten opettajiensa lisäksi Kristinalle, Harrille ja muille vapaaehtoisille, jotka ovat jaksaneet tukea opiskelua. Taustalla on myös paljon sinnikkyyttä. Nuorukainen käyttää useita tunteja päivässä sanakirjan kanssa.

– Haluaisin tehdä töitä. Tekisin töitä vaikka ilman rahaa, kunhan olisi jotain tekemistä, Sangar toteaa.

Työpaikan löytäminen Suomesta ei ole helppoa. Moni työnantaja ei edes tiedä, että turvapaikanhakijat voisivat tehdä palkallisia töitä (siirryt toiseen palveluun) jo kolme kuukautta saapumisensa jälkeen.

Rakkaus ajoi pakomatkalle

Sangar ei vielä tiedä, koska hänen kohtalonsa Suomessa sinetöidään. Odotus on raastavaa. Paluu kotiin tuntuu mahdottomalta. Rakkaus ajoi hänet sieltä pakomatkalle. Taustalla oli paljon asioita, mutta käytännössä hän aloitti suhteen väärän naisen kanssa. Kulttuurit törmäsivät. Kurdistanissa tämä ei ole Sangarin mukaan tavatonta.

Moni tyttö ja poika on kuollut rakkauden takia.

Sangar

– Moni tyttö ja poika on kuollut rakkauden takia. Minut uhattiin ampua. Siellä on ihmisiä, jotka tekivät selväksi, että kuolen, jos he vielä näkevät minut.

Kävi oleskeluluvan kanssa miten vain, rakkaansa luo Sangar ei voi palata. Hänen toiveensa tulevaisuuden suhteen ovat kuitenkin suuret. Hän tosin toivoo enemmän maalleen kuin itselleen.

– Kotimaani kulttuurissa on paljon ongelmia. Toivon, että niistä ongelmista päästäisiin eroon ottamalla mallia Euroopasta.

Vapaaehtoisuus ei ole pikajuoksua

Vaikeista lähtökohdista huolimatta Sangar kokee olevansa onnekas. Hän tuntee olonsa tervetulleeksi Suomeen. Kristinan ja Harrin kaltaiset ihmiset ovat tehneet sen mahdolliseksi. Vuosi sitten he olivat osa isoa vapaaehtoisten joukkoa. Tuo joukko on nyt pienentynyt, mutta suhde on syventynyt.

Kristina ja Harri aloittivat Satalinnan vastaanottokeskuksessa SPR:n vapaaehtoisina. Heidän lisäkseen avunpyynnön ottivat vastaan muun muassa 1 100 Jussi Holmin perustaman Facebook-ryhmän jäsentä. He järjestivät Satalinnan asukkaille käytännössä kaikenlaista tekemistä päivien täytteeksi.

Auttaminen ei ole mitään pikajuoksua. Se on maratonlaji.

Jussi Holmi

– Auttajia oli aluksi enemmänkin, mutta auttaminen ei ole mitään pikajuoksua. Se on maratonlaji. Väki harvenee usein pitkässä juoksussa. Sinnikkäimmät ovat pysyneet mukana ja heitä on joukossa vieläkin kymmeniä, Holmi kertoo.

Holmi uskoo, että auttajat lähtivät liikkeelle joukoittain vastareaktiona sille, että turvapaikanhakijat jakoivat niin voimakkaasti mielipiteitä – kuten jakavat edelleenkin.

– Ainakin oma motiivini oli auttaa tulijoiden lisäksi ympäröivää yhteisöä. Halusin olla murtamassa raja-aitoja ja ennakkokäsityksiä molempiin suuntiin.

Sangar, Kristina ja Harri halusivat esiintyä jutussa vain etunimillään, jotta aiheen käsittelystä ei aiheutuisi harmia Sangarille.

Juttuun lisätty 28.12. klo 9:41 tietoa turvapaikanhakijoiden työnteko-oikeudesta.