Näin määritellään papin puhevapauden rajat – jumalanpalvelus on pilkuntarkasti ohjeistettu näytös

Voiko pappi kritisoida hallitusta, soimata homoja tai heittää tanssiksi? Kuka määrää, mitä pappi saa tehdä? Yle teki jumalanpalveluksen ruumiinavauksen.

papit
Grafiikka
Yle Uutisgrafiikka

Sama liikesarja toistuu joka sunnuntai tavallisissa evankelis-luterilaisissa jumalanpalveluksissa ympäri Suomen: noustaan seisomaan, kuunnellaan hetki, palataan istumaan. Ylös, hetki, alas. Ylös, alas.

Silloin tällöin kirkossa käyvä tapakristitty voi ihmetellä, mistä koreografia on peräisin. Vastaus on yksinkertainen: Jumalanpalveluksen oppaasta (siirryt toiseen palveluun), jota papit noudattavat. Oppaan sivu 120 ohjeistaa:

"Messussa seurakunta seisoo Kunnian ja kolminaisuusvirren, evankeliumin lukemisen, Pyhä-hymnin ja Jumalan Karitsa -hymnin aikana sekä ylistyksessä ja loppusiunauksessa. Lisäksi se voi seisoa ehtoollisrukouksen ajan Pyhä-hymnistä Jumalan Karitsa -hymniin, aina ehtoolliselle lähtemiseen asti."

Opas on harvalle tuttu, vaikka se määrää kaiken jumalanpalveluksiin liittyvän: millaisia kukkia kirkossa saa olla, miten papin sopii elehtiä tai kuten jo sivulla 4, miten pappi ottaa väen vastaan.

"Liturgi lausuu johdantosanat keskeltä kuoria, alttarilta tai lukupulpetista, samasta paikasta kuin alkusiunauksen. Johdantosanoissa hän puhuttelee seurakuntalaisia, toivottaa heidät tervetulleiksi ja kertoo lyhyesti pyhäpäivän tai jumalanpalveluksen erityisluonteesta."

Entä jos pappi saisi inspiraation pistää koko messun uusiksi?

Se kirvoittaisi nopeasti valituksia, ehkä jopa varoituksen tai virasta pidättämisen.

Grafiikka
Yle Uutisgrafiikka

Kirkko luo ryhmätyönä raamit papeille

Puhutteleeko kirkko nykyaikana vai ei? Siitä taitetaan jatkuvasti peistä.

Jäsenkato jäytää kirkkoa ja kuulijoiden vähyys pappeja (siirryt toiseen palveluun), joiden yleisönä isoissa, lämmitetyissä kirkkosaleissa on useimpina sunnuntaiaamuina korkeintaan muutama kymmenen ihmistä.

Kirkko, jos jokin, ei voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja avautua houkuttelemaan laajaa kuulijaparvea. Jumalanpalvelus on tarkasti ohjattu ja monisatavuotisiin perinteisiin nojaava spektaakkeli, ja rukouksiin ja messun kaavaan on ladattu koko Raamatun perintö.

Papin rooli messujen vetäjänä on kahtalainen: hän ei ole mikään naruista vedettävä marionetti, mutta kädet on vapaaehtoisesti sidottu kirkon monisatasivuisilla yleisohjeilla.

Kirkkokäsikirjassa annetaan 460 sivua yleisohjeita toimitusten suorittamiseen. Jumalanpalveluksen opas on käsikirjan pohjalta jalostettu 160-sivuinen käytännön soveltamisohje. Evankeliumikirjassa on 680 sivua valmiita raamatuntekstejä ja päivän rukouksia jokaiselle sunnuntaille - siis käytännössä kaikki kirkossa puhutut raamatunkappaleet valmiina palasina.

Pappi sitoutuu käsikirjaan ja ohjeisiin pappisvihkimyksessä antamassaan pappislupauksessa. Kaiken kivijalkana on vielä kirkkolaki.

– Kun ihminen vihitään papiksi, hän sitoutuu pysymään opetuksessa ja tunnustuksessa eli kirkolliskokouksen ja piispojen ohjeissa, sanoo käytännöllisen teologian lehtori Jouko Kiiski Itä-Suomen yliopistosta.

Pappien paksut ohjenivaskat ovat pitkien työryhmätöiden tuloksia. Harva jumalanpalvelukseen satunnaisesti eksyvä tietää tai edes ajattelee tätä.

Kaikkia kirkon toimituksia ohjaavan ja 20–30 vuoden välein uusittavan kirkkokäsikirjan kirjoittamiseen meni koko 1990-luku – kirkolliskokouksen komitea valmisteli uutta käsikirjaa 1990–1997, ja hyväksymisprosessi kesti vuodet 1997–2000. Työn aikana Neuvostoliitto ehti romahtaa, Suomi liittyä EU:hun ja Nokia nousta matkapuhelinmarkkinoiden yksinvaltiaaksi.

Sen jälkeen myös soveltamisohjeeseen eli Jumalanpalveluksen oppaaseen tehtiin remontti, johon kului kaksi vuotta: piispainkokouksen nimittämän työryhmän työ alkoi vuonna 2008, ja opas hyväksyttiin vuonna 2009.

Pappien paksut ohjenivaskat ovat pitkien työryhmätöiden tuloksia. Harva jumalanpalvelukseen satunnaisesti eksyvä tietää tai edes ajattelee tätä.

Kumpikin tehtävä oli luonteeltaan rajanvetoa. Oli ankkuroiduttava 500–600-luvuilta peräisin oleviin perinteisiin, mutta niin, että ne, ja Raamatun sanoma, puhuttelisivat nykyihmistä. Käsikirjan uusimisen peruslähtökohtana olivat ympäröivän yhteiskunnan muutokset: miten 2000-luvun kirkko pystyisi puhuttelemaan ihmisiä?

– Suomessa oli yli sadan vuoden ajan 1850-luvulta 1900-luvun loppupuolelle hyvin tiukan jumalanpalveluskaavan historia. Tämä käsikirja on ensimmäinen, joka antaa papeille enemmän liikkumavaraa kuin he käyttävät, käsikirjakomitean sihteerinä toiminut rovasti Kai Vahtola sanoo.

Käsikirjakomitean jumalanpalvelus- ja musiikkijaosto loi vuoden 1968 käsikirjan pohjalta jumalanpalveluskaavalle uuden rungon. Lopullisen version muokkasi ja hyväksyi kirkolliskokous, mihin siihenkin kului yli kaksi vuotta. Muutosajatuksia oli testattu kokeiluseurakunnissa, joiden palautteen ansiosta kaavaan tuli vielä lisää joustavuutta.

– Erityisesti muutama seurakunta oli hyvin aktiivinen kokeilemaan ja ehdottamaan muutoksia. Yleisesti seurakuntalaiset ovat peruslähtökohdiltaan melko konservatiivisia, Vahtola sanoo.

Vanhan ja uuden liimaaminen yhteen oli lähtökohta myös Jumalanpalveluksen oppaan tehneelle työryhmälle. Työn tueksi Kirkon tutkimuskeskus teki vuodenvaihteessa 2008–2009 seurakunnille kyselyn siitä, miten kaavamaisuus ja joustovara yhdistyvät jumalanpalveluksissa. Vastanneista 75 prosenttia oli sitä mieltä, että ne yhdistyvät sopivalla tavalla, 15 prosenttia sitä mieltä että tarvitaan lisää kaavamaisuutta, ja 10 prosenttia sitä mieltä, että tarvitaan lisää väljyyttä. Seurakunnista peräti 97 prosenttia piti opasta tarpeellisena.

– Ei opas lakitekstiä ole, mutta antaa opastusta kokonaispaketin soveltamiseen. Yksi meidän työmme keskeinen lähtökohta oli ajatus joustavasta, tilannekohtaisesta soveltamisesta sekä ajankohtaisuuden lisäämisestä, sanoo työryhmän puheenjohtaja, Tampereen hiippakunnan emerituspiispa ja dosentti Juha Pihkala.

Konkretiaa lisättiin muun muassa niin, että pappi voi esimerkiksi kirjoittaa messun johdantosanat mieleisikseen ja muokata rukouksia tilanteen mukaan, kunhan ydinsanoma pysyy samana.

Grafiikka
Yle Uutisgrafiikka

Kantaa saa ottaa, mutta politikoida ei

Jumalanpalveluksen rakenne on samaan aikaan hämmästyttävän tiukka ja hämmästyttävän salliva.

Vai mitä sanotte sallivuudesta: vain yksi virsi on pakollinen, ja kaikki muut voidaan korvata muulla musiikilla. Messun kestoa ei ohjeisteta mitenkään. Seurakuntalainenkin voi pitää saarnan. Ohjeissa pappeja rohkaistaan olemaan luovia ja kokeilemaan uusia metodeja.

Entä tiukkuudesta: lukukappaleet tulevat annettuina evankeliumikirjasta, samoin kunkin sunnuntain teema, johon saarna pitää sitoa, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Satunnaisia kävijöitä vieraannuttavista rukouksista ja siunauksista suuri osa on pakollisia. Koreografian ohjeistaminen on paikoin millintarkkaa.

Pyhät ja muuttumattomat osat kuten synnintunnustus ja -päästö, esirukous ja ylistäminen ovat liimalla kiinni kaavoissa, eikä valtaosa papeista niiden korvaamisesta haaveilekaan. Papin tärkein hetki on noin 5–15 minuuttia kestävä saarna, jossa punnitaan sanomisen palo, ja taito puhutella seurakuntaa. Paljonko siinä saa sooloilla?

– Kun pysyy päivän teemassa ja ottaa päivän raamatuntekstit huomioon, niin on hyvin vapaat kädet. Kukaan ei suoraan kontrolloi saarnaa. Poliittisestikin voi puhua, vaikkapa kritisoida eriarvoistumista, mutta selkeää puoluepolitiikkaa oikein ei, käytännöllisen teologian lehtori Jouko Kiiski sanoo.

Tuloerojen kasvua saa siis arvostella, mutta jos sanoo että kehitys on pääministerin vika, ollaan jo rajoilla. Samaa sanoo saarnaamisen ammattilainen, Joensuun entinen kirkkoherra Petri Karttunen. Hän on luovuttanut peräti 133 pitämäänsä saarnaa Kotimaa-lehden vapaasti luettavaan Digipostilla-saarnapankkiin (siirryt toiseen palveluun).

– Papillakin on oikeus puoluepoliittisiin mielipiteisiin, mutta paras paikka esittää niitä ei ole saarnastuoli. Siinä pettää arviointikyky siitä, mikä on saarnan tehtävä, Karttunen sanoo.

Kiiski sanoo, että papit ovat pääosin tunnollisia, eivätkä yritä venyttää rajoja. Ne, jotka lukevat papiksi, lukevat oppaat tarkkaan ja sovittavat myös herkästi sanansa "kuten kuuluu". Karttusen mukaan on kuitenkin tärkeää, etteivät tärkeimmät perusarvot kuten oikeudenmukaisuus tai ihmisarvo tallaudu ajan hengen jalkoihin.

– Jos pappi olisi 50-luvulla saarnannut maailman ja maailmankaupan epäoikeudenmukaisuudesta, sitä olisi pidetty sopimattomana. Nykyään koetaan toisin, kirkko saakin olla yhteiskunnan omatunto. Taas 30-luvulla papit saattoivat ottaa sisällissodan toiseen osapuoleen kantaa tavalla, joka varmasti loukkaisi nykyään.

Grafiikka
Yle Uutisgrafiikka

Seurakunta pitää papit ruodussa

Jos pappi ylittää valtuutensa tai rikkoo sääntöjä, seurakunta on useimmiten se, joka huomauttaa asiasta.

– Valitukset tulevat yleensä kanteluina tilaisuuksiin osallistuneilta, sanoo Kuopion hiippakunnan lakimiesasessori Riikka Ryökäs.

Valitus voi johtaa kirjalliseen varoitukseen. Ankarampina keinoina kirkkolaki sallii virasta pidättämisen korkeintaan kuudeksi kuukaudeksi, tai pahimmillaan viran menetyksen, jos papin toiminta arvioidaan sopimattomaksi.

Ryökäs muistuttaa, että työnantajan arvot pitää pystyä allekirjoittamaan muussakin työelämässä, ja papin työ menee syvemmälle, "seurakunnan ihon alle". Oppaiden ohjeiden rikkominen ei silti yksiselitteisesti johda rangaistuksiin, hän sanoo. Jokainen tapaus harkitaan erikseen.

Valitukset papeista ovat melko vähäisiä: niitä tulee yleensä muutamia vuodessa jokaista hiippakuntaa kohden. Kirkon koulutuskeskuksen jumalanpalveluselämän kouluttaja Juhani Holma valmentaa vuosittain yli sataa pappia jumalanpalvelusten pitämiseen, ja kuulee välillä ylilyönneistä.

– Ylilyönneistä tihkuu tietoja, mutta ongelma ei vaikuta isolta. Seurakunta panee palvelijansa aika hyvin ruotuun esimiehen kautta tai suoralla palautteella, Holma sanoo.

Koulutuksissakin painotetaan, että pappi on seurakuntansa palvelija.

– Lähtökohtana pitää olla, että kun menen kirkkoon niin tiedän, mitä sieltä tulee. Se luo turvaa aika isoille käyttäjäjoukoille, ja perusjärjestyksen on oltava kirkoissa kutakuinkin sama. Mutta samalla rohkaistaan pappeja luovuuteen käsikirjan sallimissa rajoissa, Holma sanoo.

Harva pappi kritisoi raameja avoimesti

Vaikka rakenteet ovat tarkasti säädellyt, harva pappi kritisoi niitä avoimesti. Riidat käsitellään yleensä seurakunnissa sisäisesti, ja julkisiksi ne äityvät harvoin.

Asiantuntijoiden mukaan tämä johtuu siitä, että papit ovat sitoutuneita kirkon oppiin ja julistuksiin. Kirkko muistuttaa hierarkialtaan armeijaa: yhteisö hyväksyy perinteidensä nimissä sääntöjä ja käyttäytymistapoja, jotka ulkopuolisille voivat näyttäytyä turhilta ja kaavamaisilta.

Emerituspiispa Juha Pihkala sanoo, että sitoutuminen on lopulta jokaisen oma valinta.

– Kyllä se sillä tavalla kuuluu papin ammattietiikkaan, että pyrkii kulkemaan niissä raameissa, joihin on lupautunut. Virkaan tullaan omasta halusta ja siihen liittyy se, että omaa ilmaisunvapautta rajoitetaan, Pihkala sanoo.

– Papilta kysytään, tahtooko hän toimia tällä tavalla, ja ellei tahdo, niin sitten ei pidä tulla siihen tehtävään.

Vaikka jumalanpalvelukset ovat avoimia tilaisuuksia, niitä ei tehdä suuren yleisön oletettujen toiveiden mukaan vaan uskovalle ydinkohderyhmälle. Jumalanpalveluksen opas muistuttaa, että keskiössä on usko Jumalaan:

"Seurakunta ei ole passiivinen yleisö, vaan palvova yhteisö. Jumalanpalvelus on Jumalan kansan juhla, jossa Jumala tulee sanassaan luoksemme ja jossa me yhdessä vastaamme hänen puhutteluunsa sanoin ja teoin, lauluin ja rukouksin."