Thaimaasta jouluksi kotiin polkenut Lotta: "Ihmiset ovat ihan mielettömän hyviä kaikkialla"

Lotta Eriksson on pyöräillyt viimeiset 1,5 vuotta. Yksin muun muassa Keski-Aasian ja Lähi-idän läpi polkenut nuori nainen oppi luottamaan matkallaan kanssaihmisten hyvyyteen.

polkupyörät
Lotta Eriksson pyöränsä päällä.
Edes räntä ja loska eivät hyydytä Lotan hymyä.Tero Ylioja / Yle

Lotta istuu siskonsa kanssa vantaalaisen huoltoaseman kahvilassa kahvikuppi kädessä. Molemmat tervehtivät iloisesti hymyillen, vaikka takana on pari tuntia polkemista räntäsateessa. Pitkän matkan viimeinen etappi Helsingistä kotiin Tampereelle on juuri alkanut.

Lotta Erikssonilla (27) on pyöräkaverina Helsingin satamasta Tampereelle pikkusisko Lauriina (24). Aamulehden ja Ylen haastattelujen jälkeen Lotan alkuperäinen ajatus perheen yllättämisestä jouluna meni hieman pilalle. Lotta ei kuitenkaan ole siitä pahoillaan, koska tietävätpähän nyt ainakin odottaa.

Käynnissä oleva reissu alkoi melko tarkkaan vuosi sitten. Hän lensi pari päivää ennen uuttavuotta Thaimaahan ja lähti sieltä polkemaan. Ennen Thaimaata hän ehti pyöräillä Tampereelta Istanbuliin.

– Se ei ollut ihan tarpeeksi. Halusin nähdä maailmaa ja halusin edetä jollain muulla tavalla kuin busseilla ja paikallisilla kulkuvälineillä. Pyörä oli tarpeeksi haastava ja tuntematon kulkuväline. Sillä pääsee todella hyvin lähelle paikallisia ihmisiä ja niiden elämää. Ja se, että sillä pääsee helposti luontoon, Lotta kertoo.

Pieni suunnitelma oli Tampereelta Helsinkiin

Alkumatka onnistui, eli Lotta pääsi Tampereelta Helsinkiin ja laivalla Viroon. Äkkiä hän huomasi olevansa jo Latviassa. Ja niin matka kohti Istanbulia oli alkanut.

Puolen vuoden polkemisen jälkeen hän oli Turkissa. sieltä hän lensi jouluksi 2015 Suomeen ja Suomesta uudeksivuodeksi Thaimaahan, mistä matka jatkui pyörän kanssa takaisin kohti Suomea.

Olen oppinut, että jokainen asia menee niin kuin niiden kuuluukin mennä.

Lotta Eriksson

Suunnitelmaan piti kuitenkin tehdä muutoksia, koska Lotta ei saanut viisumeita kaikkiin haluamiinsa paikkoihin, kuten Pakistaniin, jonka läpi hän oli ajatellut polkevansa. Tämän vuoksi hän joutui miettimään reittiään uudestaan ja päätti ajaa Keski-Aasian läpi.

– Oikeastaan kaikki stan-maat olivat sellaisia, mitä en osannut laittaa kartalle. Enkä välttämättä nimetä niitä.

Lotta ei tiennyt niistä maista mitään: ei, mitä siellä voi olla, mitä siellä syödään, tai että onko siellä vuoria vai alankoja vai ylänköjä.

– En tiennyt niistä oikeastaan yhtään mitään. Niin ajattelin että se on hyvä tapa laittaa osa maapalloa kartalle itselleni.

Lotan sisko Lauriina on polkenut osan matkasta mukana. Ensin Thaimaasta Myanmariin ja nyt Helsingistä ”tämmöinen pieni kotiinsaattamispätkä” Tampereelle.

Sisaruksia nauratti, kun he kuulivat kuinka Yle X3M:n kaksi toimittajaa keräsi Nenäpäivään isot rahat, kun polkivat tandem-pyörällä Helsingistä Tampereelle.

Ja kyllähän sen ymmärtää, että lähes 20,000 kilometrin jälkeen viimeiset pari sataa kilometriä tuntuvat helpolta.

Hymy ja ilo ovat muutenkin Lotalla selvästi pinnassa. Vaikea sanoa onko se kotiinpaluun ja siskon näkemisen riemua, vai sittenkin jotain sisäistä hehkua mikä on tarttunut mukaan matkalta, joka yksin tehtynä rohkeudessaan vetää vertoja mille tahansa maailman suurille seikkailuille.

4 500 euroaa riitti koko matkalle

Rahaa Lotalla on 1,5 vuoden matkalla kulunut yllättävän vähän. Kuukausibudjettia hän ei pysty sanomaan, koska se on vaihdellut niin paljon sen mukaan missä hän on polkenut ja mitä tehnyt, mutta kokonaissumma Lotan mukaan tähän mennessä on ollut 4500 euroa.

Summa on pitänyt sisällään kaiken: polkupyörä ja varusteet on hankittu tällä rahalla tätä matkaa varten, sekä viisumit, lentoliput, vakuutukset ja kaikki eläminen on laskettu mukaan.

Telttailu on ollut ilmaista, ja aika iso osa ruoistakin. Lotta kertoo esimerkin Italiasta, jossa meni markkinoille ostamaan munakoisoa tai kesäkurpitsaa, jotta voisi tehdä päivällistä.

– Se johtuu siitä, että pyörällä kun menee, niin ihmiset jotenkin vaan ovat tulleet jokaisessa maassa niin paljon vastaan ja avuksi. Sitä vaan saa ihmisiltä niin paljon. Esimerkiksi ruokaa, että on laukut täynnä, eikä sitä tarvitse välttämättä itse ostaa. Niin sitten tulee kaksi muovikassillista ruokaa ja sen kaiken saa ilmaiseksi. Ihmiset ovat mahdollistaneet tämän minun matkani!

Suomessa törmäsi ensimmäisenä hiljaisuuteen ja rauhalliseen liikenteeseen

Kotimaahan paluu on Lotasta tuntunut ihanalta. Ruotsinlaivalla hän halusi mennä kannelle katsomaan kun maata alkoi näkyä.

– Siinä mä kattelin kun kaikki saaret on ihan täynnä lunta ja on aivan hiljaista. Ja kun laiva tuli Suomeen ja pääsin polkemaan niin lunta kaikkialla ja ihan hiljaista. Ei paljoa ihmisiä ja liikenne on aika rauhallista, ja kaikki kaverit ja perhe ja… hyvät on fiilikset toisin sanoen!

Lotta ei ole laskenut matkan pituutta tarkkaan, mutta arvioi polkeneensa yhteensä 15 000 - 20,000 kilometriä. Eniten matkalta ovat jääneet mieleen monet luontokohteet.

– Paikat mihin on telttansa laittanut tai mistä on ohi ajanut, niitä on melkein joka päivälle. Ja ihmiset ihan eri puolilla maailmaa.

Yhtä tiettyä paikkaa hän ei osaa nimetä suosikikseen, mutta Keski-Aasian Tadžikistanin ja Kirgisian vuoristossa kulkeva Pamir Highway nousee mieleen.

Mies tutkailee Lotan varusteita.
Lotan varustus herättää huomiota kaikkialla. Tero Ylioja / Yle

– Se on toiseksi korkein kansainvälinen highway, maantie. Se on venäläisen armeijan rakentama. Se on alue, mikä jäi kyllä mieleen karuudellaan, kauneudellaan ja haastavuudellaan.

Pitkän matkan jälkeen myös suomen kielen puhuminen on Lotalla aavistuksen hukassa. Maailmalla hän pärjäsi etenkin elekielellä ja hymyllä missä ei puhuttu englantia.

– Intiassa puhutaan ja Euroopassa jonkun verran, mutta muuten ei puhuta englantia, niin elekieli ja hymy. Ja halu ymmärtää.

Lotta kertoo tarinoita, kuinka ihmisten kanssa voi käydä keskusteluja, vaikka ei ole mitään yhteistä kieltä.

– Kirgisiassa esimerkiksi kaksi miestä selitti minulle heidän maansa historiaa ja aivan tunsin että kyllä minä ymmärrän tämän, ja yritin selittää Suomen historiaa. Minä puhuin suomea ja he kirgiisiä, mutta kyllä se toimi.

Siskot ovat tukeneet toisiaan matkan aikana

Lotan pikkusisko Lauriina on seurannut siskon matkaa hyvin tarkkaan. Siskoaan hän kuvailee luottavaisesti.

– Lotta on jotenkin ihan oma ihmisensä. Kun hänet tuntee niin tietää että se pystyy tekemään tämmöisiä ”pikku juttuja” ja aiheuttaa vähän huolta ihmisille ympärillä. Mutta toisaalta kyllä sitä pitää luottaa että maailma pitää huolen toisesta.

Eniten Lauriinaa on siskon matka jännittänyt ihan alussa, kun pyörällä matkustaminen on ollut hänelle itselleenkin ihan uusi tapa mennä. Varsinkaan kun varsinaisia esikuvia, jotka olisivat samanlaisen matkan tehneet, ei sisaruksilla ollut tiedossa.

Japanilainen pyörämatkaaja sanoi, että sinulla on väärät ketjut ja olin että voi ei, missä on seuraava pyöräkauppa… Ai Iranissa, 2000 kilometrin päässä!

Lotta Eriksson

Toinen paikka missä Lauriinaa jännitti oli sen jälkeen kun he olivat yhdessä polkeneet Thaimaasta Myanmariin ja oli Lauriinan aika lähteä takaisin Suomeen ja jättää sisko Lotta yksin polkemaan kohti Intiaa.

– Liikenne ja se semmoinen kaoottisuus. Vaikka kyllähän minä sen tiedän että Lotta on siellä aiemminkin ollut, niin se on tuttua, mutta kyllä sitä jotenkin aina vähän jännittää. Mutta kyllä se hirveän nopeasti katoaa kun toinen sanoo, että hyvin menee.

Matkalla ei varastettu mitään – Suomessa kylläkin

Aluksi Lotta otti joka ainoan laukun yöksi telttaan sisään. Tämän lisäksi hän lukitsi pyörän aina yöksi kahdella lukolla hyvin tarkkaan kiinni johonkin.

Sitten hän kuitenkin huomasi, ettei saanut nukuttua kunnolla teltassa, koska välillä pelotti että hänet ryöstetään. Tämän seurauksena hän päätti alkaa jättämään tavarat pyörän päälle yöksi.

– Joo, sehän se oli, että sitten ne jättää mut rauhaan ja ne ottaa mitä ne tarvii tai mitä ne haluaa. Mutta mitään ei lähtenyt.

Kerran lapset leikkivät hänen pyöränsä kellolla ja se hajosi. Nyt pyörässä ei ole kelloa. Mutta matkan aikana ei mitään viety. Tosin ironisesti Suomessa varastettiin kaikki muu omaisuus pari kuukautta sitten Lotan mummon kellarista, mikä häntä harmitti. Siellä oli varastoituna kaikki sellainen omaisuus, mitä hän piti tärkeänä. Kaikesta muusta hän oli ennen matkaa luopunut. Tosin tällekin seikalle Lotta tuntuu enemmän nauravan kuin surevan.

Myös haastattelun aikana Lotan ja Lauriinan pyörät ja kaikki varusteet ovat olleet lukitsematta huoltoaseman pihalla. Ja kellarimurron jälkeen siinä on kaikki omaisuus mitä Lotalla on. Lotta on varma, että ne eivät lähde mihinkään. Niin luottavaiseksi hän on matkallaan oppinut. Aivan kuin ihmiset haluaisivat vastata luottamuksella, kun heihin luotetaan.

Mitä todella tarvitsee?

Lotalla on siis takanaan arviolta 15 000 - 20,000 kilometrin matka. Koko matkan mukana ovat kulkeneet kaikki tavarat, mitä reissussa on tarvittu. Paitsi talvivaatteet, makuupussi ja talvimakuualusta, mitkä Lauriina toi Lotalle Kreikkaan kun oli häntä tapaamassa.

Lotta ei, toisin kuin monet muut pitkiä matkoja pyöräilevät, käytä kuitenkaan pyöräkenkiä, joissa lukkopolkimet auttaisivat polkemisessa.

– En ole nähnyt sitä tarpeelliseksi. Aikaisemmin olen ollut sandaaleilla tai kevytvaelluskengillä. Nyt ne ovat vähän liian kylmät, niin nyt on tämmöiset talvikengät.

Maailma on Lotan mielestä täynnä ihania ihmisiä. Muistoina heistä pyörässä on koristeena muun muassa eri maiden tekstejä, kuten ”Hungary” sekä Nepal-henkistä liputusta, jotka Lotta sai perheeltä, jonka luona oli viisi yötä.

– Heidän äitinsä löysi minut kadulta kun olin syömässä lounasta ja hänellä oli niin nauravaiset silmät. Se tuli ja katsoi mua silmiin ja rupesi nauramaan ja oli silleen, että 'sisko tule mun luokseni'.

Lopulta Lotta viihtyi heidän vieraanaan viisi päivää. Ja kun Lotta oli lähdössä, perheen äiti sanoi laittaneensa pyörään rukouksia, mitä ei saa ottaa pois ennen kuin on perillä kotona. Ja siinä Lotan pyörässä ne kuluneet, pienet ja repaleiset liput edelleen vantaalaisen huoltoaseman pihalla olivat. Hyvin olivat tehtävänsä tehneet.

Lotta Erikssonin liput lähikuvassa
Lotan nepalilaiset liput ovat kuluneet, mutta tehneet tehtävänsä.Tero Ylioja / Yle

+53 astetta, lähimpään kylään 80 kilometriä

Varusteista tärkeimpinä Lotta pitää keitintä ja makuupussia. Hän tekee ruoan bensakeittimellä, koska bensaa saa kaikilta huoltoasemilta, mutta kaasua hyvin harvasta paikasta. Muita tärkeitä varusteita ovat pyöränkorjausvälineet, kaksi eri paksuista untuvatakkia ja teltta.

– Näen teltan tarpeelliseksi. Näin myös pyörämatkailijoita, joilla ei ole telttaa, mutta minä pidän minun viiden tähden hotellistani, sanoo Lotta nauraen.

Näiden lisäksi hän ei jättäisi pois sadevaatteita. Näiden lisäksi mukana on myös vaihtovaatteet, joilla ”voi sitten olla kauniina kaupungilla” sekä uikkarit ja pyyhe. Painoa varusteilla on arviolta 45 kiloa, josta noin puolet ruokaa.

Räntäsateisessa Helsingissä vettä näyttää pyörän pullotelineessä olevan 1,5 litraa, mutta välillä oli etappeja, milloin vettä piti olla huomattavasti enemmän. Esimerkiksi Turkmenistanissa lotta ylitti hiekka-aavikkoa, jossa lähimmät vesipisteet olivat 80-100 kilometrin päässä. Silloin mukana oli 15-20 litraa vettä.

Puhelimesta karttoja ja voimabiisejä

Elektroniikkaa oli myös mukana. Puhelin toimi loppumatkan ajan navigaattorina. Alun perin Lotta käytti paperisia karttoja koko Euroopan. Myös Myanmarissa ja Intiassa oli paperinen kartta, mutta sitten niitä ei vaan löytynyt.

– Ja sitten totuin käyttämään puhelintani. Paperiset kartat jäivät sitten siihen.

Mukana oli myös musiikkilaite sekä tablettitietokone, jolla pystyi kirjoittamaan. Alkumatkalla oli mukana myös hyväksi havaittu aurinkopaneeli, jolla laitteita pystyi lataamaan, mutta se ikävä kyllä hajosi Turkissa.

Voimamusiikki vauhditti välillä polkemista. Intiassa, missä liikenne oli kaoottista, Lotta kuunteli usein klassista musiikkia. Jos oli pitkiä rankkoja vuorinousuja, niin jotain missä on tarpeeksi ”biittiä”, joka auttoi ylöspäin.

– Yleensä pyysin jokaisesta maasta, ihmiseltä, joka oli todella ystävällinen, antamaan minulle musiikkia. Sitten yleensä kuuntelin sitä musiikkia, mitä ne antoivat minulle siinä maassa. Yleensä ihmisillä on joku millä ne voi antaa musiikkia puhelimeen ja sitten kuuntelin sitä puhelimen kautta.

Pyörän osia piti välillä hakea hyvinkin kaukaa

Alkumatkasta Tampereelta Istanbuliin pyörästä hajosivat Lotan mukaan melkein kaikki osat, mutta pitkälti oman tietämättömyyden takia. Vakavin kalusterikko tapahtui Nepalissa, kun takapyörä hajosi.

– Varmasti takapyörän hajoaminen oli kaikkein kriittisin. Se tapahtui keskellä ei mitään, Himalajalla, missä seuraava pyöräkauppa oli 500 kilometrin päässä. Mutta kyllä tuossa on nytkin takatarakka rikki, mutta en ole löytänyt mitään millä korvata hyvän takatarakan.

Ketjut piti myös vaihtaa nepalissa, mutta Lotta ei silloin tajunnut, että hänelle vaihdettiin väärän kokoiset ketjut. Tämä valkeni hänelle vasta Kirgisiassa, kun hän tapasi japanilaisen polkupyörämatkaajan, joka oli myös pyörämekaanikko.

– Mietin minkä takia kaikki ketjun osat oli jumissa. Japanilainen pyörämatkaaja sanoi, että sinulla on väärät ketjut ja olin että voi ei, missä on seuraava pyöräkauppa… ai Iranissa 2000 kilometrin päässä!

Apu löytyi kuitenkin onneksi lähempää kun puskaradion avulla tuli tieto että jollain toisella pyöräilijällä oli lähellä olevan vuoren toisella puolella Lotalle sopivat ketjut ja ne saatiin Lotalle lopulta taksikyydillä.

Kolme viikkoa samurain kanssa

Lopulta Lotta päätyi polkemaan kolmisen viikkoa yhtä matkaa japanilaisen pyöräilijän kanssa. He tapasivat, kun Lotta oli tullut kahden ison vuoren yli Kirgisiassa. Japanilainen oli menossa samaan suuntaan kuin Lotta, mutta tuli vastaan koska oli unohtanut puhelimensa laturin jonnekin.

– Siellä se yritti etsiä sitä kuumeisesti, paikassa missä ei ole mitään, ja kun puhelinta käyttää navigointiin, niin se oli vähän jumissa siinä pienessä laaksossa kahden semmoisten 3500 metriä korkean vuoren välissä. Sitten sanoin että minultahan löytyy tämmöinen laturi, että jos haluat liittyä seuraan niin tervetuloa, Lotta hymyilee.

Lotan onnistui siis pienellä kiristyksellä (tai lahjonnalla) saada itselleen pyöräkaveri pitemmäksi aikaa.

Jos et nouse siitä, pakkaa telttaa, kanna kamoja tielle ja lähde polkemaan, niin ei sitä kukaan muukaan tee.

Lotta Eriksson

Riskiä rakkaudesta ei kuulemma kuitenkaan ollut, vaikka Lotta miestä samuraiksi kutsuikin. Pahimmat kosijat Lotta onnistui hätyyttämään nostamalla hieman kielimuuria ja esittämällä ettei muka ymmärtänyt mitään.

Miten jaksaa, kun väsyttää eniten?

Kaikkein rankimmat hetket Lotalla oli silloin kun hän oli kipeä. Tarinaa kuunnellessa ei voi kuin ihailla nuoren naisen sisua.

– Kun on vuorilla ja herää aamulla oksentaen eikä ole vettä tarpeeksi ja tietää, että on pakko lähteä polkemaan seuraavat kolkyt, nelkyt, viiskyt kilometriä seuraavaan kylään. Kun on kipeä, niin keho ei jaksaisi millään. Mutta sitä tietää, ettei kukaan muukaan tee sitä sinun puolestasi. Että jos et nouse siitä ja pakkaa telttaa ja kanna kamoja tielle ja lähde polkemaan, niin ei sitä kukaan muukaan tee.

Yksin matkustaessa kovimman haasteen tarjoaa useimmiten oman pään kestävyys. Myös Lotta huomasi tämän esimerkiksi hiekka-aavikon paahtavassa helteessä tai rankalla vuorinousulla.

– Silloin pysähtyy ja katsoo vähän ympärilleen ja muistaa minkä takia tänne asti on tullut. Ja muistaa, että tämähän oli minun päätös, ja katsoo sitä luontoa, niin siinähän se sitten jo onkin. Ei sitä tarvitse kauheasti enempää motivoida.

Yhtään kertaa Lotta ei matkallaan onneksi joutunut sairaalaan, vaikka kipeänä muutaman kerran olikin. Kolareita ei myöskään sattunut, paitsi muutamat kaatuilut.

– Nyt on vähän polvet mustana. Saksassa oli aika liukasta, mutta mitään ei siis ole käynyt vielä. Olen hirveän turvallisesti vissiin ajanut. Ihmiset pitävät huolta.

Polkupyörän kunto ei matkan viimeisellä etapilla ole enää mikään hyvä. Nastarenkaita ei esimerkiksi ole ja pyörän renkaat ovat muutenkin jo hyvin kuluneet.

– Kaveri, joka on lääkäri, katsoi että sullahan tulee pyöristä kudokset ulos, sanoo Lotta ja nauraa taas iloisesti.

Jouluksi kotiin

Kotiin Tampereelle on tarkoitus päästä kahden yön jälkeen. Seuraavan yön sijainnista Lotalla eikä Lauriinalla ole vielä mitään tietoa.

– Teltassa jossain kun se aika tulee ja paikka löytyy. Jossain tuntemattomassa kohdassa… vaikea sanoa etukäteen missä. Kyllä se paikka aina löytyy. Kun se on 1,5 vuotta löytynyt, niin kyllä se tänäänkin löytyy. (Naurua.)

Eniten matka on opettanut Lotalle luottamista. Ja olemaan onnellinen.

– Olen oppinut, että jokainen asia menee niin kuin niiden kuuluukin mennä. Olen oppinut että ihmiset ovat ihan mielettömän hyviä ihan kaikkialla. Olen ehkä oppinut myös olemaan tietyllä lailla itseni kanssa paljon enemmän sinut, koska mitä nyt 1,5 vuotta viettänyt yksin teltassa, metsässä, tai vuorilla, niin kyllä siinä oppii asian jos toisenkin.

*Lotta ja Lauriina Erikssonin haastattelu kuullaan Yle Radio Suomessa jouluyönä 24.12.2016 klo 23 jälkeen. *