Petri Tamminen teki kirjan ihmisten muistoista – "Tarinoiden kautta historia menee verenkiertoon"

Petri Tamminen keräsi ihmisten tarinoita kiertämällä Suomea. Kirjailija halusi tehdä erilaisen kirjan Suomen historiasta.

Suomen historia
Petri Tamminen
Otava

Asikkalalaisen Petri Tammisen uusin kirja Suomen historia sisältää pieniä tarinoita Suomesta koko itsenäisyyden ajalta aina viime vuoteen saakka.

Tamminen keräsi tarinoita kiertämällä puolentoista vuoden ajan ympäri maata. Hän halusi tallentaa ihmisten muistoja.

– Olen kyllästynyt omaan ajattelutapaani. Se pisti minut liikkeelle. Olen nyt reilu 20 vuotta hinkannut sitä lausetta kotona. Siinä on minun ammattitaitoni, mutta jutut puuttuvat. Ajattelin, että tarinoita pitää lähteä etsimään.

Olen kyllästynyt omaan ajattelutapaani. Se pisti minut liikkeelle.

Tammisen tarinoissa eri vuodet ja tietyt historian tapahtumat kiteytyvät koskettavasti ja hauskalla tavalla. Kirja kertoo kipeitä sodanaikaisia tarinoita, mutta saa toisaalta nauramaan siirryttäessä tuoreimmille vuosikymmenille ja esimerkiksi keskioluen vapautumiseen.

Tärkeimmät hetket jäävät mieleen

Tammisen mukaan kaikista tarinoista löytyy jokin perusteema, eräänlainen alkuaine. Yleisiä tarinallisia elementtejä ovat ne, että joku menettää jotakin ja saa sen takaisin. Joku rakastuu, mutta jotakin tulee rakkauden esteeksi. Joku ottaa rohkeasti vastaan yllättävän haasteen onnistuen tai epäonnistuen siinä.

– Joku on sanonut, että on olemassa vain seitsemän tarinaa. Huomasin, että kyllä muistotkin uppoavat näihin tyyppeihin. Tarinalliset elementit muistetaan sekä se, kun olimme jollekin tärkeitä tai joku oli meille tärkeä. Myös häpeässä on paljon muistovoimaa.

Yhtälailla muistaa sen, kun ei ole tärkeä ja ei ole yhteyttä.

– Yhtälailla muistaa sen, kun ei ole tärkeä ja ei ole yhteyttä.

Monille kouluajat toivat muistoja mieleen.

– Välillä oli sellainen olo, että olemme kaikki entisiä koululaisia. Sehän tulee siitäkin, että koulu on paikka, missä näkee koko poikkileikkauksen. Tajuat ikään kuin oman asemasi maailmassa ja muut.

Isoäiti kirjan taustalla

Yksi rooli kirjan valmistumisessa oli kirjailijan edesmenneellä isoäidillä. Isoäiti oli melkein yhdeksänkymppinen, kun hän kertoi Tammiselle kesästä vuonna 1931 kieltolakiaikaan.

Isoäidin oli pitänyt 14-vuotiaana valmistaa ruokaa poliiseille, jotka olivat valvomassa trokareita. Eräänä päivänä hän teki vahingossa ruoasta liian suolaisen.

Jotenkin minun päässä humahti, että aika leikkaantui tästä ajasta tuonne.

– Poliisit haukkuivat häntä illan, että oli koko illan jano. Sitten hän näytti, miten hän yritti kaataa kämmenen kautta suolaa, mutta ryöpsähti. Jotenkin minun päässä humahti, että aika leikkaantui tästä ajasta tuonne.

Isoäidin kertomuksen myötä Tamminen alkoi haaveilla Suomen historian kertomista ihmisten tarinoiden kautta.

– Olisi vaan niitä anekdootteja ja iskun kohtia, yksityiskohtia. Mielenosoituksellisen pieniä hetkiä.

EU-tarina yksi mieleenpainuvimmista

Kirjassa puhutaan vuoden 1952 olympialaisista, muistellaan vuoden 1975 ETYK-kokousta ja EU:n kansanäänestystä vuodelta 1994. Se tuntui vaikealta aiheelta. Tamminen ajatteli, ettei ihmisillä ollut siitä vuodesta muistoja. Toisin kävi.

– Olin iloinen, kun kahvilanpöydässä eräs ihminen tarjoutui kertomaan tarinansa. Hän oli ollut silloin koululainen ja saanut opettajalta tarran, jonka keskellä luki isolla "kyllä".Sanaa kiersivät keltaiset tähdet. Hän vei tarran kotiin ja näytti sitä vanhemmilleen. He sanoivat pojalle ei.

Tarinoiden kertomista olisi voinut vain jatkaa

Yksinäiseen työskentelyyn tottuneelle kirjailijalle ihmisten pariin jalkautuminen oli aluksi vaikeaa. Tamminen yllättyi, kuinka avoimesti ihmiset kertoivat muistojaan ja kuinka paljon niitä löytyi.

Tamminen ei halunnut etsiä haastateltavia sosiaalisesta mediasta. Sen sijaan hän keräsi materiaalin kiertäen Suomea ja kyselemällä kahvipöydissä ihmisten mieleenpainuvimpia tarinoita.

Tuli sellainen nälkä, että olisi voinut jatkaa tätä vaikka kuinka kauan. Vielä yksi tarina ja vielä yksi porukka.

– Siinä minulla oli samalla aina koolla raati, joka ilmeillään ja etukenollaan näytti, mikä on hyvä tarina. Sen näkee siinä, kuinka ilma sähköistyy, Tamminen paljastaa.

Kirjoihin tulleet tarinat olivat ne parhaimmat matkan varrelta, mutta monta tarinaa jäi myös pois kirjasta.

– Oli helppo poimia parhaat päältä. Tuli sellainen nälkä, että olisi voinut jatkaa tätä vaikka kuinka kauan. Vielä yksi tarina ja vielä yksi porukka.

Ajat ovat muuttuneet ja samalla muistot

Tammisen mukaan ihmiset olivat vielä 1950-luvulla iloisia huolimatta vaikeista ajoista. Nyt ihmisten suhtautuminen on muuttunut.

– Nyt hyvä ei merkitse enää mitään. 50-luku oli leimaavin nuoruuden vaihe ja siihen asti oli eletty miettien, pysynkö hengissä. Tämän jälkeen on mietitty, toteudunko minä ja onko elämäni hyvä. Siinä on selvä taitekohta.

Poistin jutuista kaikki vuosiluvut, jotta siinä olisi ihminen ja hänen kokemuksensa.

Tamminen kertoo olevansa huono tarttumaan historian kirjoihin. Hän toivoi löytävänsä tavan, jolla historiasta voisi kertoa ilman numeroita ja ihmisten omien kokemusten kautta.

– Poistin jutuista kaikki vuosiluvut, jotta siinä olisi ihminen ja hänen kokemuksensa. Historia on tietyllä tavalla teoriaa ja ilmakuva. Eihän kansakunnan kohtalonhetkillä ole kokijaa tai paikkaa. Tarinoiden kautta historia menee verenkiertoon.