Kolumni: Jokainen on omalla tavallaan erilainen

Suomalainen koulujärjestelmä korostaa vammaisten oikeutta kuulua tavallisiin yhteisöihin eli inkluusiota. Erityiskouluja on lakkautettu ja tukea tarvitsevia oppilaita siirretty yleisopetukseen. Mutta inkluusiosta tulikin yhtä kuin koulusäästöt, kirjoittaa kolumnistimme Tommi Kinnunen.

Koulutus ja kasvatus
Tommi Kinnunen
Tommi KinnunenKalle Mäkelä / Yle

Kummivanhempieni tytär Anu oli varhaislapsuuden ajan paras ystäväni. Yhdessä teimme kukkaseppeleitä voikukista ja saimme otsamme raidallisiksi varresta vuotavasta maidista. Me leikimme ja lauloimme ja nauroimme. Väliin minua kummastutti se, ettei kaverini koskaan noussut seisomaan saati kävellyt, vaan veti itseään käsillään mattoja myöten, mutta en pohtinut sitä silloin sen enempää. Onneksi meillä oli liukkaat lattiat.

Minä opin lukemaan aiemmin, Anulla kesti hiukan kauemmin, mutta se ei haitannut. Luin Tupu Pupunaa meille molemmille. Kaikki muuttui, kun koulu alkoi.

Menimme samaan kouluun, mutta siellä en ystävääni nähnyt, sillä kahdeksankymmentäluvun tapaan meidät erotettiin toisistamme. Me kävimme koulua samassa talossa, minä ala-astetta, hän erityiskoulua, mutta emme tavanneet arjessa koskaan. Varmuuden vuoksi välitunnitkin pidettiin eri aikaan, etteivät saman rakennuksen erilaiset oppilaat vahingossakaan tavoittaisi toisiaan, vaan jokainen mukautuisi vain omaan joukkoonsa. Yläasteella joukostamme siivottiin tarkkailuluokalle vielä hitaat sekä ne, jotka aukoivat päätään opettajille. Seuraavan kerran törmäsinkin erilaisiin ihmisiin vasta armeijassa.

Opettajana olen vakuuttunut siitä, että yhtä lailla kuin erilaisella oppijalla tulisi olla oikeus saada käydä koulua ikätoveriensa joukossa, myös moninaisuuden näkemisen ja kokemisen pitäisi olla jokaisen oppilaan oikeus. Vasta silloin, kun huomaamme, että maailma on täynnä kaikenlaisia ihmisiä, näkeviä ja sokeita, käveleviä ja pyörätuolilla kulkevia, sujuvasti lukevia ja lukivaikeuksia omaavia, näemme oman elinpiirimme ulkopuolelle. Ehkä myös tajuamme oman erityislaatuisuutemme. Kukaan ei ole täsmälleen samanlainen kuin toinen, vaan jokainen on ikiomalla tavallaan erilainen.

Jos erilaiset lapset käyvät eri kouluja, molemmilta puuttuu toisen malli. Yleisopetuksen oppilaat eivät kasva maailman erilaisuuteen. Erityiskoulun oppilaalta puolestaan puuttuu se kannustava kaveri, joka parhaimmassa tapauksessa voi yllyttää konttaavan kävelemään.

Erityiskoulujen opetuksen ongelma on myös se, että oppimääriä yksilöllistetään liian helposti ja samalla vaatimustasoa lasketaan kaikilta. Silloin oppimisen taso helposti laskee. Lukiota ei pidetä edes taitavimpien mahdollisuutena. Päättötodistukseen yksilöllistetyn oppimäärän oppilas saa arvosanansa perään pienen tähden, joka tarkoittaa sitä, että oppimäärää on helpotettu. Yhteisvalinnassa tätä tähteä ei kuitenkaan huomioida millään tavalla. Siksi yksilöllistetty tähtikahdeksikko ohittaa oppilaitosten sisäänotossa vaikkapa yleisen oppimäärän seiskan arvosanan, vaikka sen suorittamiseen vaaditaan hiukan vähemmän. Erityiskoulujen oppilaat pääsevät toisten ohi vaikkapa ammatilliseen koulutukseen ja tilastot pysyvät kauniina, mutta keskeyttäneiden määrä ensimmäisenä syksynä on hurja. Välillä jopa puolet jättää toisen asteen koulunsa kesken.

YK:n Salamancan julistuksessa 1994 korostetaan inkluusiota, vammaisten oikeutta kuulua tavallisiin yhteisöihin. Moni kaupunki on ottanut tämän huomioon, ja siksi erityiskouluja on lakkautettu ja tukea tarvitsevia oppilaita siirretty yleisopetukseen. Jossakin kohdassa muutoksen merkitys kuitenkin kadotettiin. Kauniit puheet erityiskoulujen opettajien, erilaisten työtapojen osaajien siirtymisestä oppilaiden mukana unohdettiin.

Inkluusiosta tuli säästön synonyymi

Lupaukset tuen lisäämisestä eivät realisoituneet, vaan inkluusiosta tuli säästön synonyymi. Erityisoppilaat lisättiin luokkiin muiden oppilaiden joukkoon, rahat katosivat ja opettaja sai pärjätä miten parhaaksi näki. Hallintopuolella alettiin kutsua jokaista ryhmään yksinään sijoitettua lasta haasteeksi opettajalle.

En voi olla ajattelematta, miltä erityisoppilaasta itsestään tuntuu olla jatkuva haaste. Millaista on olla se luokan kiintiöerilainen, joka päivästä toiseen sinnittelee ilman tarvitsemaansa apua ja erityisasiantuntemusta. Miltä tuntuu, jos koulupäivä on toistuvaa epäonnistumisen tuntua paitsi oppilaalle myös opettajalle, jonka opintoihin ei koskaan kuulunut se, miten voisi hoitaa liikuntatunnit pyörätuolille sopiviksi tai miten saisi yhteyden autistiseen lapseen. Miten huomioida kaikki erilaiset oppijat yläkouluryhmässä, joka kokoa on säästösyistä kasvatettu kolmeenkymmeneenkahteen?

Joissain tapauksissa inkluusio on myös muuttanut kouluun hakemisen suuntaa. Huoltajat ovat alkaneet etsiä lapsilleen useammin paikkoja erikoisluokista, ja esimerkiksi Turussa huomattava osa koululaisista opiskelee vaikkapa liikunta-, ruotsi- tai ilmaisutaitopainotteisessa luokassa. Opettajana törmään tämänkin kääntöpuoleen: kun erikoisluokille pakkautuu yhä enemmän niitä oppilaita, joilla on kotoa opittu opiskelemisen malli ja joiden huoltajat auttavat ja kannustavat oppilaitaan, luokkien taitotaso nousee. Silloin sellainenkin oppilas, joka yleisopetuksen ryhmässä olisi kivaa keskitasoa, on yhtäkkiä kovatasoisen joukon heikoin. Tavalliselta luokalta lähteminen lisääkin epäonnistumisen kokemuksien määrää.

Tukea vaativan lapsen sijoittaminen yleisopetusluokkaan ilman tukea pitäisi olla lastensuojelurikos

En missään nimessä kannata siirtymistä takaisin erillisiin kouluihin, mutta mielestäni erityistä tukea vaativan lapsen sijoittaminen yleisopetusluokkaan ilman tukea pitäisi olla lastensuojelurikos. Inkluusio ilman apua toimii itseään vastaan: erityislapsi kokee päivästä toiseen olevansa se porukan heikoin ja kummallisin. Pahimmassa tapauksessa muu ryhmä kokee samoin.

Tahtoisin, että lupaukset pidettäisiin. Että riviopettaja saisi koulunkäynninohjaajan tai erityisopettajan tukea. Että oppilaita varten luokassa olisi toinenkin aikuinen, joka osaisi tarvittaessa eriyttää ja opastaa. Tahtoisin, että nykypäivän anut saisivat olla ikätovereittensa joukossa tuntematta itseään yhtään huonommaksi. Ja tahtoisin, että tämän päivän tommit saisivat pitää ystävänsä koulun alettuakin.

Tommi Kinnunen

Tommi Kinnunen on Kuusamossa syntynyt kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori sekä yksi viime vuoden Finlandiapalkintoehdokkaista. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää. Hänen kanssaan tällä kolumnipaikalla vuorottelevat Antti Heikkinen ja Meeri Koutaniemi.