Kolumni: Vapaa tahto, mitä se on?

Koska ihminen on sidottu geeni- ja kulttuuriperimäänsä, voiko ihmisellä olla täydellisen vapaata tahtoa? Esimerkiksi neurotiede on osoittanut, että perintötekijät vaikuttavat jopa siihen onko ihminen liberaali vai konservatiivi, kirjoittaa kolumnistimme Jussi Viitala.

tiede
Jussi Viitala.
Onni Koivisto / Yle

Käsite vapaa tahto on jäänyt minulle kovin hämäräksi. Ilman selkeää määritelmää, mistä tahtomme on vapaa, koko käsite jää tyhjäksi tunteiluksi, vain jonkinlaiseksi filosofiseksi hengennostatukseksi. Mistä siis tahtomme on vapaa ja voiko se ylipäätään olla täydellisen vapaa?

Biologina minua tietysti kiinnostavat käyttäytymisemme geenien avulla periytyvät taipumukset. Vaistoja on aiemmin pidetty koneellisina reaktioina, jotka sopiva avainärsyke saa tapahtumaan.

Nykyään tiedämme, että taipumukset, joita sanomme vaistoiksi, ovat meillä ihmisillä ja useimmilla muilla eläimillä pääsääntöisesti käyttäytymistaipumuksia. Niiden toteutuminen riippuu monista tekijöistä, ennen muuta yksilön aikaisemmista kokemuksista, sosiaalisen ja ekologisen ympäristön asettamista vaatimuksista ja kulloisestakin tilanteesta. Yleistäen voi sanoa, että lisääntymiseen ja hengissä säilymiseen liittyvät vaistot jättävät vähiten tilaa vapaalle tahdolle.

Poliittinen neurotiede on osoittanut perintötekijöiden vaikuttavan (siirryt toiseen palveluun)jopa siihen, miten sijoitumme poliittisessa kentässä. Ei niin, että geenit ennalta määräisivät meidän puoluekantamme ja asenteemme, mutta ne lisäävät todennäköisyyttä, että olemme joko liberaaleja tai konservatiiveja. Nämä erot näkyvät jopa aivojen rakenteessa ja perintötekijöiden säätämissä eri välittäjäaineiden pitoisuuksissa.

Konservatiivit sietävät huonosti epävarmuutta mutta liberaalit ovat avoimempia uusille asioille. Konservatiivisuus äärimmillään ilmenee taipumuksena autoritaarisiin ääriliikkeisiin valmiina omaksumaan poliittisen manipuloijan syöttämät ajatukset.

Voimme toteuttaa ihmisyyttämme vain suhteessa toisiin ihmisiin

Voiko kukaan ylipäätään olla vapaa sosiaalisen ympäristönsä vaikutteilta? Ihminen on äärimmäisen sosiaalinen eläin. Voimme toteuttaa ihmisyyttämme vain suhteessa toisiin ihmisiin. Se vuorovaikutus on väistämättä kaksisuuntainen.

Jo kasvumme ihmiseksi voi tapahtua vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Kielen oppiminen on tästä hyvä esimerkki. Sen koneisto rakentuu yli kahdensadan geenin ohjauksessa. Näiden geenien yhteispelistä vastaa vuonna 2001 löytynyt FoXP2-geeni. Ilman tätä geneettistä valmiutta me emme oppisi. Jos olemme kasvaneet tasapainoisiksi aikuisiksi, kasvuprosessi on väistämättä suunnannut ja rajoittanut toiveitamme tavoitteitamme ja tahtoamme. Jo tältä pohjalta vapaa tahto on mahdottomuus.

Kielen mukana opimme myös tietynlaisen tavan ajatella sekä sukupolvien takaa kumpuavan kulttuuriperimän. Sen yhteisön jälkiä, johon kasvamme, väistämättä kannamme kaiken ikämme. Koko inhimillinen kulttuurimme rakentuu vuosituhansien aikana kasautuneelle ja puhekyvyn ja kirjoitustaidon ansiosta säilyneelle tiedolle, taidoille ja asenteille. Siitä emme voi repiä itseämme irti, vaikka kuinka haluaisimme. Evoluution tuottama mielen rakenteemme on muotti, johon kulttuurimme valetaan.

Kolmannen tekijän minulle havainnollistivat kaksi tieteen suurta nimeä, jotka kumpikin rakastuivat mielihypoteesiinsa. He alkoivat jättää huomiotta kaikki tutkimukset, jotka olivat ristiriidassa heidän olettamustensa kanssa ja siteerasivat vain sellaisia tutkimuksia, jotka he saattoivat jotenkin tulkita heidän käsityksiään tukeviksi. He lakkasivat etsimästä totuutta ja alkoivat sen sijaan etsiä vain uskon vahvistusta.

Mielihypoteesista oli tullut ajatuksen vankila, joka esti heitä näkemästä todellisuutta. Tämä lienee tiedemaailmassa ja yleisemminkin aika tavallinen ongelma ja ylipäätään ihmisluonnolle ominainen.

Konrad Lorentzin hirttäytyminen vaistojen hierarkiaansa oli ehkä ymmärrettävää, sillä hän oli luomassa uutta tutkimuksen aluetta. Dennis Chitty kehitti pikkujyrsijöiden syklisiä kannanvaihteluita selittävän itsesäätelyhypoteesin. Hänen arvonsa silmissäni nousi korkealle, kun hän Rooman kansainvälisessä nisäkästieteellisessä kongressissa lähes tuhannen ihmisen edessä julkisesti myönsi, että hänen mieliolettamansa oli väärä. Yli kymmenen vuoden ajan oli kuitenkin ollut mahdotonta saada amerikkalaisissa nisäkästieteen sarjoissa läpi tutkimusta, joka oli ristiriidassa Chitty-hypoteesin kanssa.

Tosiasioihin pitäytyminen on ainoa tie, millä pääsemme lähelle vapaata tahtoa

Mielihypoteesit ovat vaarallisia, sillä ne johtavat helposti totuuden kieltämiseen. Muistuu mieleeni muinoin kuulemani Bertram Russelin viimeinen televisiohaastattelu, jossa hän testamenttinaan jälkipolville kehotti hylkäämään kaikki ideologiat, uskonvaraiset oppirakennelmat ja luottamaan vain tosiasioihin. Se on vaikea läksy erityisesti tällaisena aikana, jolloin tieteellisen tiedon merkitystä vähätellään ja valheesta on tullut hyväksyttyä politiikan tekemistä. Tosiasioihin pitäytyminen on kuitenkin ainoa tie, millä pääsemme niin lähelle vapaata tahtoa kuin ihmiselle on mahdollista.

Joka tapauksessa meillä on vastuu tekemisistämme ja meitä on tuomittava aivan kuin meillä olisi vapaa tahto.

Jussi Viitala

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ekologi ja tietokirjailija. Viitalaa kiinnostavat eläimet ja ihmiset ja suhde luontoon. Hän vuorottelee lauantain kolumnipaikalla Kaarina Davisin ja Tuire Kaimion kanssa.