Graffiti-dokumentin tekijä: Hiphop ja graffiti yhdistivät nuoria, lähiöstä riippumatta

Pian alkaa olla kymmenen vuotta kulunut Helsingissä toteutetun graffitien nollatoleranssin päättymisestä. Lähes yhtä kauan on työstetty pääkaupungin graffiti-kulttuurin kolmeakymmentä vuotta käsittelevää dokumenttia.

dokumenttielokuvat
Aleksi Pohjavirta.
Dokumentin ohjaaja Aleksi PohjavirtaMikko Koski / Yle

Helsingin Suvilahden alueella on harmaa tammikuinen päivä. Aluetta koristavat harmaanakin talvipäivänä värikkäät graffitit siellä ja täällä, varta vasten niille pystytetyillä seinillä ja lisäksi joillain alueen vanhojen, rapistuneiden rakennusten seinäpinnoilla.

Vuoden 2017 Helsingissä juuri nämä, kaupungin kulttuurikeskuksen pystyttämät graffiti-seinät ovat muuttaneet paljon. Alueen ja sen maalausmahdollisuuden ovat ottaneet omakseen kaiken ikäiset, niin lapset vanhempineen kuin myös nuoret ja pitkän linjan graffiti-maalarit. Alueelta löytyy nykyään erityinen spray-maaliliike ja sen yhteydessä pieni katutaiteen Make Your Mark -galleria.

Suvilahdessa hengailee juuri ensi-iltansa saaneen Uudet diktaattorit: Stadilaisen graffiitin arkeologia 1986–2000 (siirryt toiseen palveluun) -dokumentin ohjaaja Aleksi Pohjavirta ja yksi sen päähenkilöistä, jo 30 vuotta graffiteja tehtaillut_ Trama_ sekä toinen pitkänlinjan maalari Uno.

Miehet ovat innoissaan, koska Uno on kesällä bongannut landelta, jostain Someron pellolta metallikontin, jossa on Traman ja jonkun tämän kaverin alkuperäiset tagit 1980-luvulta. Kontin joutumisesta pellolle ei ole tietoa. Unolla on kontista valokuva.

Graffiti-maalareiden tapaaminen on samanlaista kuin minkä tahansa porukan, joka suhtautuu johonkin asiaan tai tekemiseen intohimolla. Kun pitkäaikaisesta harrastuksesta aletaan puhua, silmiin syttyvät tähdet ja innostus on läsnä, vaikka aihe olisi tekijöilleen tuttu jo vuosikymmenten takaa. Maalaaminen kiinnostaa aina.

Suvilahti, Helsinki
Suvilahti, HelsinkiSuvi Vesalainen/Yle

Dokumentin kuvamateriaali kerättiin tekijöiltä itseltään

Helsingin 30 vuoden graffiti-historiaa käsittelevä dokumenttielokuva on vihdoin, kymmenen vuoden urakan jälkeen valmis ja se on valittu näytettäväksi ensi viikolla pidettävälle DocPoint -dokumenttielokuvafestivaalille. Näytös on loppuunmyyty.

Dokumentin ensi-esitys oli kuitenkin jo kesän lopulla. Kaikille pääkaupunkiseudun graffiti-maalareille tutun junatunnelin, "Pasilan gallerian" seinään oli graffitien päälle telattu valkokangas. Videotykki oli junatunnelin perällä ja elokuva esitettiin 80-päiselle joukolle. Tunnelma ensiesityksessä oli herkistynyt ja nostalginen.

Graffiti-dokumentin näytös Pasilan galleriassa oli "pure magic"

Ohjaaja Aleksi Pohjavirta

Dokumentin ohjaaja Aleksi Pohjavirta pitää graffiti-kultturin tilannetta Suomessa ja Helsingissä tällä hetkellä erinomaisena.

– Yleisöennakkoluulot ovat murtuneet. Ainakin kulttuuriväki on ryhtynyt katselemaan graffitin suuntaan, että mitä arvokkaampaa sieltä voi löytää, ja se sieltä on löydetty. Toisaalta kun tekijöilläkin alkaa olla historiaa jo 20–30 vuotta, niin ne alkavat olla jo aika taitavia.

Pohjavirta viittaa tässä esimerkiksi katutaiteen ja seinämaalausten eli muraalien suosion uuteen nousuun.

Pohjavirta on saanut mukaan dokumenttiinsa ison määrän entisiä ja nykyisiä maalareita, jo aikuisia miehiä ja perheen isiä. Osa esiintyy dokumentissa omilla kasvoillaan, osa ei.

– Kyllä he suhtautuvat aiheeseen melkoisella lämmöllä. Meidän ikäisillämme, nelikymppisillä siinä on tosiaan jo sellaista nostalgiaelementtiä mukana. He katsovat oman nuoruuteensa aikoja rakkaina, kultaisina muistoina.

Aleksi Pohjavirta.
Dokumentin ohjaaja Aleksi PohjavirtaMikko Koski / Yle

Mistä kaikki lähti?

Hiphop tuli Suomeen 1980-luvulla. Siitä monella aktiivimaalarilla kaikki alkoi, muistuttaa Pohjavirta.

– Me oltiin oltu vielä vähän sellaisessa brezhneviläisessä kulttuurissa, täällä oli ollut vaan punkkeja ja rokuja about. Se ei oikein meitä kaikkia kiinnostanut. Sitten tuli uutena ilmiönä hiphop, breikkaaminen, graffiti, räppääminen. Me otettiin se omaksemme. Se kolahti väelle, että tämä on se mitä mä haluan tehdä. Sä olet alle 15-vuotias. Silloin kun se kipinä suhun osuu, niin se on loppuelämäksi.

1980- ja 90-lukujen graffiti-sukupolvet olivat erilaisia.

– Me kutsutaan viattomuuden ajaksi sitä 80-lukua. Yhteiskunta ei oikein tiennyt miten suhtautua tähän ilmiöön. Graffiti-maalaritkaan eivät olleet vielä niin taitavia.

Vielä vuonna 1989 muuntajan maalaamisesta kiinni jäänyt ryhmä joutui rangaistukseksi vain maalaamaan teoksensa valmiiksi.

Me kutsutaan 80-lukua viattomuuden ajaksi

Dokumentin ohjaaja Aleksi Pohjavirta

– 90-luvulla, kun tämä meidän polvi aloitti sen touhuamisen, me oltiin niin pieniä kakaroita, että se oli suurimmalla osalla vaan tagien piirtelyä. Siitä se rupesi lyömään ihmisten silmille eikä näyttäytynyt enää värikkäinä, kivoina maalauksina jossain sillan alla. Ei se ole hirveen kauniilta näyttänyt. Kyllä sitä helposti voi sanoa ylilyönniksi, että koko kaupunki on tärvelty nimmareita täyteen. Se oli osa sen kulttuurin kasvua. Enkä mä ehdota, että kenenkään pitäisi hyväksyä sitä.

Itsekin graffiteja maalanneena Pohjavirta toisaalta näkee maalausharrastuksen myös yhdistäneen oman sukupolvensa lähiönuoria.

Jos eri lähiöiden kasvatit ovat yleensä mitelleet keskenään, graffiti-harrastus Pohjavirran mielestä toi nuoret yhteen, lähiöstä riippumatta.

– Harrastus yhdisti meitä jo 12–13-vuotiaina ympäri kaupunkia. Kaverit oli Kontulasta, Olarista, mistä tahansa. Me pystyttiin astumaan niistä omista lähiöistämme pidemmälle, kun me pystyttiin verkottumaan sen hiphopin kautta. Se kulttuuri yhdisti meidät. Toisaalta sä ehdollistut siihen kulttuuriin, rupeat näkemään maailman sen kulttuurin ehdoin. Ehkä tavallaan myös yksisilmäisesti. Motivaatio löytyy sieltä kulttuurin sisältä. Pääset siellä eteenpäin ja saat tehdä hienompia ja isompia juttuja.

Maalarikulttuuri – minkälainen se on?

Maalarikulttuurissa on hyväksytty se, että maalaukset eivät ole pitkäikäisiä. Silti koko kaupungin ja kaikkien, vanhimpienkin maalausten puhdistaminen nollatoleranssin aikaan 2000-luvulla oli harmillista.

– Graffiti-kulttuurin kannalta se on menetys, että sellaiset klassikkoteokset katoaa ja niistä ei sitten enää ole muuta kuin valokuva. Toisaalta graffiti on hetken taidetta. Monet maalarit ovat tyytyväisiä, jos maalaus säilyy viikon.

Väki haluaa itse ennemminkin nähdä maalauksissa muutoksen ja elon.

– Se antaa sitä tuntumaa, että täällä on säpinää, täällä on ihmisiä, jotka touhuaa ja toimii muistakin lähtökohdista kuin kaupallisista. Graffiti-kulttuurissa on vanha juttu se, että yksityiseen omaisuuteen ei kosketa, mutta että julkinen omaisuus on vapaata riistaa. Junathan on se kohta missä se kirpaisee.

Hiphop-graffitihan on syntynyt New Yorkin junissa

Junamaalaamiseen liittyy nimenomaan luvattomuutta ja tekijöiden kannalta seikkailunhakua, jännitystä ja actionia. Aleksin mukaan jotkut maalarit ovat jopa sitä mieltä, että jos ei ole ikinä maalannut junia, ei ole graffiti-maalari lainkaan. Ne ovat kulttuurin sisäisiä arvoja.

– Hiphop-graffitihan on syntynyt junissa. Tää graffiti-muoto, että on kirjainten ääriviivat ja niissä on tietty tyyli. Se on syntynyt New Yorkin junissa. Siitä sitten ajatellaan, että junien maalaaminen olisi se kaikkein aidoin tapa tehdä graffitia, koska se on tavallaan kasvanut ja kehittynyt sieltä varmaan joskus jo 50 vuotta sitten.

– Monien mielestä junissa graffitit ovat parhaimman näköisiä. Se on puolestaan perusteltavissa sillä, että graffitit on syntyneet junan kylkeen, dokumentin ohjaaja sanoo.

Toisaalta juuri junien maalaaminen on ollut se harrastuksen hinnakkain osuus. Niistä lienee tullut tekijöilleen ne isoimmat laskut.

Nyt tilanne vaikuttaisi Helsingissäkin rauhoittuneen. Katutaidetta osataan jo arvostaakin ja maalareille pystytetyt luvalliset seinät esimerkiksi Helsingin Suvilahdessa on tekijöiden puolelta otettu ilolla vastaan.

Se, mikä ajan kuluessa korkeintaan on maalareiden näkökulmasta menetetty Helsingistä ja sen liepeiltä, ovat vahat, hylätyt tehtaat ja muut jättömaat. Maalareiden tila on uuden rakentamisbuumissa kaventunut.

– Suurin osa maalareista maalaa tänä päivänä luvallisille paikoille, jotka me saatiin tänne. Enkä mä näe, että tämän päivän koululaisilla olisi mitään töhrimisintoa, toisin kuin meidän polvella oli. Hiphop-muoti, joka tuli just silloin kasvuikäisenä. Mehän imaistiin se sisälle ja omaksemme.

Luvallinen graffiti, Suvilahti, Helsinki
Luvallinen graffiti, Suvilahti, Helsinki Suvi Vesalainen/ Yle