Antti Heikkisen kolumni: Leo Jokela 4-ever

Monialanäyttelijä Leo Jokela poistui joukostamme yli 40 vuotta sitten. Hänellä on kuitenkin yhä innokkaat faninsa, sellaiset kuin kolumnisti Antti Heikkinen.

Suomalaiset näyttelijät
Antti Heikkinen.
Antti Heikkinen.Toni Pitkänen / Yle

Leo Jokelan syntymästä tuli männäviikolla kuluneeksi yhdeksän vuosikymmentä. Myös Lasse Pöystin syntymästä hujahti täyteen sama aika, vieläpä samana päivänä.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Lasse Pöysti on kaikkien aikojen paras suomalainen näyttelijä. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että Leo Jokela on Suomen kaikkien aikojen paras Leo Jokela.

Itse asiassa Leo Jokela on yksi niistä harvoista tyypeistä, jotka olen tiennyt niin pitkään kuin minulla muistia riittää. Tämä johtuu siitä, että meillä kotona vahdattiin televisiosta uutterasti suomifilmejä ja mielettömän määrän leffarooleja tehnyt Jokela vilahti vähintään ohikulkijana melkein joka toisessa iltapäivän kotimaisessa.

Filmografiaa katsoessa tuntuu metkalta yksityiskohdalta, että opin tuntemaan kyseisen herran nimenomaan hänen ensimmäisestä elokuvaroolistaan. Minulla on tutustumishetkestä hämmentävän selvä muistikuvakin, joka sijoittuu jonnekin neljännen ikävuoteni hujakoille. Istun kotona tuvan lattialla ja katson kiikkutuolissa rönöttävän isän kanssa sotilasfarssia Serenaadiluutnantti.

Ossi Elstelä näyttelee väärinkäsityksen vuoksi yli-ikäisenä alokkaaksi joutunutta savolaista ja laulaa lupsakkaa laulua, aivan niin kuin Ossi Elstelä useimmiten elokuvissa tekee. Viimeiseen kertosäkeeseen yhtyy langanlaiha ja kapeakasvoinen moku, joka reagoi vilkkaan Elstelän liikkeisiin hitaasti ja nyökkää pienieleisesti kuin vahvistaakseen laulun viimeiset sanat monnin rakkauden voimakkuudesta.

– Katohhan, Leo Jokela nuorena, hörähtää isä.

– Ellääkö se vielä? kysyn.

– Ee, eekö tuo lie toistakymmentä vuotta haavassa ollu, sanoo isä.

– Aijjaa, sanon minä ja harmittelen mielessäni sitä, että noin mukavan oloinen mies on jo kuollut.

Jälkianalyyttisesti sanon, että tuossa muistossa yhdistyvät kaksi Leo Jokelan tärkeintä näyttelijänpiirrettä. Ensinnäkin samaistuttavuus, Jokela oli lyhyt ja vanhempana myös vähän tanakka niin kuin melko moni mies ainakin täällä persjalkaisemmassa Suomessa on.

Eräiden kansallisteatterilaisten mukaan näyttämölle ei koskaan kannattanut mennä kilpailemaan huomiosta lapsen, eläimen tai Joel Rinteen kanssa

Ei mikään bodari, ennemminkin tutunoloinen ja piilovekkuli sukulaisukko. Semmoinen, jonka kylääntuloa kaikki odottavat ja joka kertoo verkkaisesti mukavia juttuja tai tyytyy vain kommentoimaan nasevasti suulaampien puheita.

Toisekseen alle minuutin mittainen Serenaadiluutnantin kohtaus on malliesimerkki Jokelan kyvystä varastaa kohtaus itselleen pienieleisellä näyttelemisellään ja Guggenheimin kokoisella karismallaan. Tämän taidon vuoksihan me hänet Komisario Palmuistakin muistamme: Etsivä Kokki luo päähenkilön olan yli muutaman merkitsevän silmäyksen ja varastaa kerralla kankaan paasikivimäisesti räyhäävältä Palmulta.

Sellaista kerrotaan, että itse Joel Rinnekin pääsi näistä kikoista tietoiseksi ja arvioi Jokelan vaaralliseksi mieheksi. Jopi Rinteen suusta se on mitä melkoisin kohteliaisuus, hän kyllä tiesi mistä puhui – eräiden kansallisteatterilaisten mukaan näyttämölle ei koskaan kannattanut mennä kilpailemaan huomiosta lapsen, eläimen tai Joel Rinteen kanssa.

Ihmisen ei tarvitse olla kovinkaan orientoitunut alan harrastaja pystyäkseen vertaamaan Leo Jokelaa tämän vanhempaan kollegaan, niin ikään mestarismiesten luokkaan luettavaan Aku Korhoseen. Aikalaisten mukaan Korhonen oli Jokelalle jonkinmoinen idoli ja sinällään on surku, että herrat tuskin saivat koskaan näytellä kunnolla kahdestaan.

Teatterin puolella Korhonen oli Kansallisen miehiä ja Jokela kulki ennen Helsingin Kaupunginteatteriin siirtymistään pienemmissä taloissa. Yhteisiä elokuvia Korhoselta ja Jokelalta kyllä löytyy, mutta Korhos-Akun kuollessa Jokela oli vasta siirtymässä valkokankaan sivuosista suurempiin rooleihin.

Iltanäytösten jälkeen Jokela kiskaisi pukuhuoneessa tumman puvun päälleen ja pistäytyi ylitöinään viihdyttämään pikkujouluissa tai muissa kinkereissä rilluttelevia kansalaisia

Voi veljet, miten mehevästi nämä kaksi aikaansa edellä ollutta näyttelijää olisivatkaan voineet tulkita vaikkapa isää ja poikaa. Mutta minkäpä tämmöisille asiolle mahtaa.

*1960-luvun edetessä *Leo Jokelan erityislaatu ymmärrettiin jo laajemminkin. Näyttelijä sai tehdäkseen isompia rooleja, iskostui sekä radion- että viihteenhistoriaan G. Pula-ahona ja paahtoi töitä hyvinkin kiivaalla tahdilla.

Iltanäytösten jälkeen Jokela kiskaisi pukuhuoneessa tumman puvun päälleen ja pistäytyi ylitöinään viihdyttämään pikkujouluissa tai muissa kinkereissä rilluttelevia kansalaisia milloin Pula-ahon jutuilla, milloin laulaen syysyön tummista silmistä. Siviilissä syrjäänvetäytyvä mies tunsi paineita mennessään juhlakansan eteen omana itsenään, mutta kyllä yleisö häntä rakasti.

Ehkä Jokela ei tiennyt sitä tarpeeksi hyvin, koska näyttelijän alkoholinkäyttö yltyi suotavaa suuremmaksi. Jokinhan sellaisen aina aiheuttaa, kyllä vilpitön valkoviininystävä osaa kyllä perustella juomisensa syyn kysyttäessä. Varmasti Jokelakin olisi osannut, mutta huomasiko kukaan sellaista kovalla tahdilla töitä tekevältä mieheltä kysyä? Jokela kun hieraisi heikkonevasta terveydestään huolimatta 70-luvun alussa monta komeaa roolia niin teatterissa kuin televisiossakin.

Viimeksimainitusta muistetaan tietysti Rautatien Matti ja kyseisen roolityön jälkeen nauhoitettu Jokelan tv-haastattelu on katsottavissa Ylen Elävässä Arkistossa. Se on yksi niistä harvoista nauhoituksista, joissa Jokela esiintyy omana itsenään ja herra siunatkoon, miten ujo, hermostunut ja arka voi ihminen olla. Sympaattinen ja rakastettava kyllä, mieli tekisi mennä puristamaan kättä ja sanomaan, että ihan rennosti nyt vaan.

Haastattelua katsoessa on helppo uskoa Ere Kokkosen todistusta siitä, jotta isossa porukassa Leo Jokelan läsnäoloa ei välttämättä edes huomannut muusta kuin korkeintaan sukkapuikkojen kilinästä - Jokelahan oli kova poika värkkäämään sukkia, villapaitoja sun muita käyttätekstiilejä.

Reviisorissa Jokela näyttää jo kuoleman suutelemalta mieheltä, 47-vuotiaaksi vanhalta ja vähän hauraaltakin

Elävästä Arkistosta löytyy myös TV-Teatterin Reviisori. Siinä Jokela näyttelee kaupunginpäälliköä, oikein herkkuroolien herkkuroolia. Pienesti ja loistavasti työnsä tekevä Jokela näyttää jo kuoleman suutelemalta mieheltä, 47-vuotiaaksi vanhalta ja vähän hauraaltakin.

Elokuva esitettiin keväällä 1975, kolme viikkoa myöhemmin Leo Jokela kiidätettiin Helsingin kaupunginteatterin esityksen jälkeen sairaalaan. Hoito ei enää auttanut, näyttelijä kuoli maksakirroosiin juuri ennen hartaasti odottamiensa kesälomien alkua.

*Olen vallan saletti siitä, *että elonpäivien jatkuessa Jokela olisi itsekin ehtinyt päästä tietoiseksi kulttimaineestaan, ihailustaan ja vallankin nuoremmalta polvelta saamastaan arvostuksesta. Ehkä hän olisi itsekin raottanut mystisen hahmonsa verhoa ja tullut suurelle yleisölle tutummaksi myös ihmisenä. Tai sitten ei, mene tiedä se on olennainen osa Leo Jokelan salaisuutta.

Semmoista olen kuitenkin miettinyt, että joskus vielä kirjoitan Jokelasta monologin, joka sijoittuu teatterin pukuhuoneeseen ja hetkeen ennen roolivaatteiden pukemista. Miksi juuri sinne? En tiedä. Jokelan kohdalla se vain tuntuu jotenkin oikealta.

Ennen sitä urakkaa kuuntelen kuitenkin putkeen kaikki Jokelan levytykset ja lausun pari hänen kuolemattomista runoistaan. Vaikkapa runon nimeltä Minun poikani. Se muuten menee näin:

Minun poikani.

Näinköhän.

Sen päälle otan kupin teetä ja haukkaan noita sarvia, sämpylöitä ja ompeluseurapullaa.

Tai kiitos, anteeksi. En juo teetä, anteeksi.

Antti Heikkinen

Kirjoittaja on nilsiäläinen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sekatyömies. Hänen maailmankuvansa on eräiden mielestä juuri niin kapea kuin savolaisjuntilla olla kuuluukin, toisten mielestä huomattavasti laajempi kuin savolaisjuntille sopii.