Mia Röngän kolumni: Ihminen häärää kukkona luonnon tunkiolla

Ihminen muuttaa jatkuvasti luontoa, myös pyrkiessään suojelemaan sen monimuotoisuutta tai auttamaan eläinyksilöitä. Onko tämä perusteltua, vai pitäisikö ihmisen pitää näppinsä erossa luonnosta, kysyy Mia Rönkä.

luonnonsuojelu
Mia Rönkä.
Kalle Mäkelä / Yle

Kiskon katajaa juuriltaan. Pian se ritisee nuotiossa muiden lehdesniityltä perattujen pensaiden kanssa. On parin vuosikymmenen takainen kesä, ja olen Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin talkooleirillä Jungfruskärin saarella (siirryt toiseen palveluun) Saaristomeren kansallispuistossa.

Kataja on saaristossa tyypillinen laji, mutta lehdesniityllä niitä ei saa olla kovin tiheässä. Lehdesniityt ovat elinympäristöinä harvinaisia (siirryt toiseen palveluun), ja suurin uhka niille ja niillä eläville uhanalaisille kasvilajeille on umpeenkasvu.

Illalla rantakalliolla istuessani mietin, että taistelen kasvillisuuden luontaista muuttumista – sukkessiota eli seuraantoa – vastaan. Lehdesniityt ovat perinneympäristöjä, joita ei olisi ilman ihmistä. Ne häviävät ilman hoitoa, joka jäljittelee niiden alkuperäistä käyttöä: lehdestämistä, niittoa ja laidunnusta. Pensaat ja puut olisivat sukkession luonnollisia seuraavia vaiheita.

Miksi lehdesniittyjä kannattaa hoitaa? Onko kataja vähempiarvoinen kuin lehdesniityllä viihtyvä harvinainen seljakämmekkä tai uhanalaiset horkka- ja ketokatkero sekä tähkämaitikka? Onko ihmisellä oikeus vai peräti velvollisuus puuttua luonnon kulkuun?

Nykyään ihminen vaikuttaa luontoon ennennäkemättömän voimakkaasti ympäri maailman

Ajatuksella ihmisestä luonnon herrana on pitkät perinteet. Raamatussa ihminen asetetaan luomakunnan valtiaaksi. Myös varhaisessa lainsäädännössämme korostuivat ihmisen oikeus ja velvollisuus puuttua esimerkiksi lintulajistoon: hallita itselleen haitallisia lajeja ja käyttää hyödyllisiä lajeja kestävällä tavalla.

Nykyään ihminen vaikuttaa luontoon ennennäkemättömän voimakkaasti ympäri maailman. Laaja-alaisten ympäristömuutosten kuten ilmastonmuutoksen ja merten saastumisen myötä mikään kolkka maailmassa ei enää ole ihmisen vaikutuksen saavuttamattomissa.

Samoin kuin selkeästi haitallisiksi miellettävät ympäristömuutokset myös suojelutoimet ja muu ihmisen vuorovaikutus luonnon kanssa voivat muuttaa elinympäristöjä sekä lajien ja yksilöiden vuorovaikutussuhteita.

Esimerkiksi lintujen talviruokinta on vaikuttanut sinitiaisen ja viherpeipon runsastumiseen ja voi lajitovereiden keskuudessa parantaa heikkojen kilpailijoiden elossasäilyvyyttä. Sairaita tai vahingoittuneita luonnonvaraisia eläimiä auttamalla voidaan pelastaa elämälle yksilöitä, jotka muuten menehtyisivät.

Myös luonnonsuojelun suurina menestystarinoina ja lippulaivoina pidettyjen lajien suhteen saattaa lopulta herätä kysymys: Onko niitä jo liikaa? Eräät tutkijat esimerkiksi pitävät merikotkan runsastumista pääsyynä haahkakantamme nykyiseen taantumiseen.

Toisinaan lajien ja yksilöiden suojelun tavoitteet voivat mennä ristiin. Silloin on luonnon monimuotoisuuden kannalta järkevää suojella niitä lajeja, jotka eivät ilman suojelua pärjäisi. Harvinaisten tai uhanalaisten lajien yksilöiden pelastaminen on myös luonnonsuojelullisesti perusteltua. Kun ikkunaan törmännyt valkoselkätikka viedään eläinhoitolaan toipumaan, yhdistyvät lajin ja eläinyksilön suojelun tavoitteet.

Lain pitkä koura heijastaa näkemystä siitä, että ihmisellä on moraalisia velvollisuuksia pitää huolta luonnosta

Onko ihmisellä sitten jopa velvollisuus auttaa luontoa? Luonnon monimuotoisuuden sekä ympäristön vaalimiseen meitä velvoittavat kansalliset ja kansainväliset säädökset sekä kansainväliset sopimukset. Ihmisellä voi katsoa olevan velvollisuuksia myös yksittäisiä eläimiä kohtaan. Suomen eläinsuojelulain mukaan sairasta, vahingoittunutta tai muutoin avuttomassa tilassa olevaa luonnonvaraista eläintä on pyrittävä auttamaan.

Lain pitkä koura heijastaa näkemystä siitä, että ihmisellä on moraalisia velvollisuuksia pitää huolta luonnosta. Muutamme ympäristöämme ja hävitämme toisia lajeja huimaa tahtia. Myös monet pulaan joutuneet eläinyksilöt ovat hädässä juuri ihmistoiminnan vuoksi. Luonnosta huolehtiminen on myös oma etumme. Luontoa tuhoamalla ja sen toimintaa heikentämällä sahaamme omaakin oksaamme.

Luonnon toimintaan puuttuminen vaatii tietoa sen toiminnasta. Ihmisen mukana luontaiselta levinneisyysalueeltaan uudelle alueelle levinneen vieraslajin poistaminen saattaa muuttaa lajien vuorovaikutussuhteita yllättävällä tavalla ja johtaa suojelun kannalta epätoivottuun lopputulokseen. Ongelmien ehkäisy tai nopea puuttuminen niihin ovat helpompaa, varmempaa ja usein myös halvempaa kuin tekohengityksen antaminen siinä vaiheessa, kun laji tai elinympäristö vetelee viimeisiään.

Nyt parikymmentä vuotta Jungfruskärin-vierailuni jälkeen talkooleirit saarella jatkuvat jokakesäisinä. Ilman niitä saaren lehdesniityt olisivat jo kasvaneet umpeen ja seljakämmeköiden kukkaloisto sammunut.

Mia Rönkä

Kirjoittaja on naantalilainen tutkija ja kirjoittaja, joka on perehtynyt etenkin ihmisen ja muun luonnon suhteeseen. Hän teki väitöskirjansa saaristolinnustosta ja on ympäristöekologian dosentti, joka työskentelee Turun yliopiston Biodiversiteettiyksikössä. Rönkä on julkaissut tieteellisiä artikkeleita, lehtiartikkeleita, tietokirjoja, lastenkirjan sekä runokokoelman. Hän on kiinnostunut monitieteisyydestä sekä tieteen ja taiteen rajapinnoista. Havaitsemaansa hän kuvaa sanojen lisäksi kameralla.