”Tajusinkin surevani kahta miestä” – Vaiettu sotaorpous tuli pintaan vasta puolison kuollessa

Mirja-Liisan ja Taunon kodeissa vaiettiin sodasta. Siksi sotaorpo Mirja-Liisa kävi isänsä kuolemaan liittyvän surutyön läpi vasta miehen kuoleman aikaan.

sotaorvot
sotaorvot Mirja-Liisa Mutikainen ja Tauno Strengell
Mirja-Liisa ei ennättänyt isäänsä tavata. Kuvassa sotaorvot Mirja-Liisa Mutikainen ja Tauno Strengell.Vihtori Koskinen / Yle

Sotaorpous oli sotien jälkeen tabu. Se oli asia, josta monissa perheissä vaiettiin täysin.

Sitä mieltä ovat muun muassa sotaorvot Mirja-Liisa Mutikainen ja Tauno Strengell. Heidän lapsuudenkodeissaan sotaorpoudesta tai isien kaatumisista ei puhuttu.

– Kyselin lapsena, milloin isä tulee kotiin. Silloin sanottiin, että hän on vielä sodassa. Todellisuudessa hän oli jo kaatunut, Tauno Strengell kertoo.

Taunon isä kaatui talvisodassa Koirinojan taistelussa tammikuussa 1940. Tauno oli tuolloin vasta vuoden ikäinen.

Isän kuolemasta ei kotona puhuttu, mutta Tauno ymmärsi sen itse ollessaan nelivuotias.

– Olin sotaorpojen joulujuhlassa. Siellä pastori puhui niin tunteikkaasti, että siitä jotenkin osasin päätellä asian. Senkään jälkeen asiasta ei kotona puhuttu.

Sotaa oli vaikea pukea sanoiksi

Mirja-Liisan isä kaatui jatkosodassa ennen Mirja-Liisan syntymää.

Muutama vuosi isän kuoleman jälkeen Mirja-Liisan äiti meni uusiin naimisiin. Se teki sotaorpojen, Mirja-Liisan ja hänen veljensä elämästä tukalaa.

– Isäpuoli kutsui meitä ”akan kakaroiksi”. Hän väheksyi meitä sotaorpoja koko ajan. Emme voineet, tai uskaltaneet kysellä isästä mitään.

Isäpuoli kutsui meitä ”akan kakaroiksi”.

Mirja-Liisa Mutikainen

Tauno kertoo eläneensä vaikenemisesta huolimatta mukavan lapsuuden.

Hän kertoo myös ymmärtäneensä aikuisiällä, ettei sodasta tai isien kaatumisista osattu puhua. Vanhempien oli vaikea pukea ajatuksiaan sanoiksi.

– Olen ymmärtänyt, että sotaveteraanitkaan eivät paljon puhu, koska heidän on vaikea saada siihen sitä kuvaa tuotua, mitä todellisuudessa sota oli.

Mirja-Liisan isä
Mirja-Liisalla ei ole isästään muistona kuin pari valokuvaa.Mirja-Liisa Mutikaisen kotiarkisto

Miehen kuolema toi muistot pintaan

Mirja-Liisa kertoo, että hän yritti lapsuudenkodissaan pariin otteeseen ottaa isäänsä puheeksi. Äiti oli näihin uteluihin todennut vain: ”Mitä noita vanhoja muistelemaan”.

Suru ja isän kaipuu olivat kuitenkin koko ajan olemassa, eikä sitä vuosikymmenien ylikään jatkunut vaikeneminen ja tukahduttaminen onnistunut hävittämään.

– Mieheni kuoli 17 vuotta sitten. Silloin tajusin, että hyvänen aika, enhän minä sure yhtä miestä – vaan kahta. Siinä tuli se isän ikävä niin voimakkaasti.

Puoliso kun lähti rinnalta, silloin tuli se tyhjiö ja asiat vyöryivät vasta mieleen.

Mirja-Liisa Mutikainen

Mirja-Liisa toteaa tyytyväisenä, että nyt surutyö on tehty ja asioista on helppo puhua. Se vaati kuitenkin pääsyn liki eläkeikään.

– Eipä sitten ruuhkavuosina ennättänyt asioita paljon miettiäkään. Puoliso kun lähti rinnalta, silloin tuli tyhjiö ja asiat vyöryivät vasta mieleen.