Jussi Viitalan kolumni: Sosiaalinen eläin ihminen ja populismin nousu

Moraaliset tunteemme, joihin eettiset periaatteet nojaavat, eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan ovat pitkän evoluution tulosta, kirjoittaa Jussi Viitala.

luonto
Jussi Viitala.
Onni Koivisto / Yle

Maailman viimeaikaiset tapahtumat kuten populismin nousu johtivat miettimään, mistä sosiaalisuutemme juontuu ja mihin se voi meidät johtaa. Arkikielessä sosiaalisuudella tarkoitetaan vain ryhmähakuisuutta ja toisten hyväksi toimimista. Laajimman määritelmän mukaan sosiaalisia ovat kaikki ilmiöt, joissa yksilö reagoi toiseen saman lajin yksilöön ja sen käyttäytymiseen. Sosiaalisia kontakteja voi tapahtua myös eri lajeihin kuuluvien yksilöiden välillä.

Meidän sosiaalisuudellamme on pitkä evoluutiohistoria. Nykyään jopa bakteerien tutkijat puhuvat sosiaalisista mekanismeista ja jopa eri lajien kesken. Yhteistyössä ne menestyvät paremmin kuin yksinään. Vanhimmat merkit sinibakteerien sosiaalisista mekanismeista ovat noin 3,7 miljardin vuoden takaa! Sosiaalisuus näyttäytyy näin yhtenä elämän vanhimmista perusilmiönä.

Aivojen kehityksen myötä sosiaalisuus sai uusia muotoja ja vivahteita. Oppiminen alkoi muokata yhä enemmän eläinten käyttäytymistä. Kerääntyminen suuriksi parviksi tai laumoiksi on erityisesti avoimessa ympäristössä keino suojautua pedoilta. Usein myös avomaan pedot hyödyntävät lauman yhteistyötä. Samaan lajiin kuuluvien yksilöiden resurssivaatimukset ovat kuitenkin samanlaiset, joten siitä seuraa väistämättä lauman sisäistä kilpailua. Ystävä pedoilta suojautumisessa onkin vihollinen resursseista ja lisääntymismahdollisuuksista kilpailtaessa. Tästä seuraa, että lauman sisällä on aina paljon enemmän aggressiota kuin yksineläjien kesken. Siksi on täytynyt kehittyä mekanismeja aggression aiheuttamien vahinkojen hillitsemiseksi.

Kaikissa jäsentyneissä laumoissa on jonkinlainen arvojärjestys

Pienehköjen laumojen arvojärjestys vähentää oleellisesti taisteluita, kun lauman jokainen jäsen tietää paikkansa suhteessa kaikkiin muihin. Arvojärjestyksen rakentuminen edellyttää huomattavaa älyä ja jonkin asteista tietoisuutta. Niinpä ryhmissä eläminen on ollut vahva tekijä älykkyyden evoluutiossa. Voi aika huoletta väittää, että kaikissa jäsentyneissä laumoissa on jonkinlainen arvojärjestys. Se tunnetaan usein nokkimisjärjestyksenä, koska se selvitettiin ensiksi kanoilla.

Älyn, puheen ja kädentaidon lisäksi ihmisen voima perustuu yhteistyöhön. Yksineläjä ei puhetaitoakaan tarvitse. Meidän yhteisöllisyytemme on yhteistä kädellisten perimäämme. Sen peruna meillä on taipumus sekä epäitsekkääseen auttamiseen että itsekkyyteen ja aggressioon – hyvään ja pahaan. Nämä ja monet muut jopa täysin vastakkaiset taipumukset ovat perimässämme, koska sellaiset ominaisuudet ovat vuosimiljoonien aikana parantaneet esi-isiemme ja -äitiemme lisääntymismenestystä. Mehän olemme sellaisten yksilöiden jälkeläisiä, jotka ovat onnistuneet lisääntymään. Auttaminen on meillä geeneissä. Mitä nopeammin pitää reagoida, sitä varmemmin autamme vaikka riskejä ottaen. Pitkä harkinta-aika lisää itsekkyyden todennäköisyyttä.

Perunalohkotkin hyvin kelpaavat, kun kumpikaan ei saa parempaa

Täysin vastakkaisten käyttäytymistaipumusten – vaistojen – olemassaolo edellyttää käyttäytymiskoodia eli oppimista niiden soveltamiseen. Käyttäytymiskoodeja on kaikilla yhteistyötä tekevillä laumoissa elävillä lajeilla. Jo häntäapinat tuntevat reilun pelin säännöt. Jos kaverille tarjotaan perunan palasia, kun naapuri saa herkullisia viinirypäleitä, niin molemmat pahastuvat, koska reilun pelin sääntöä on rikottu. Perunalohkotkin hyvin kelpaavat, kun kumpikaan ei saa parempaa. Ne vaativat siis tasapuolista kohtelua.

Ihmisapinoilla moraaliset kyvyt ovat kehittyneet edelleen. Simpanssi tuntee vuorisaarnan keskeisen periaatteen: Minkä toivot toisten tekevän sinulle, tee se ensin heille. Meidän moraaliset tunteemme, joihin eettiset periaatteet nojaavat, eivät siis ole syntyneet tyhjästä, vaan ovat pitkän evoluution tulosta.

Aikuiseksi kasvaminen ei ole simpanssilla eikä ihmisellä automaattinen tapahtumasarja

Vuorisaarnan lisäksi simpanssiurokset tuntevat toki oikein hyvin myös kaikki Machiavellin esittämät juonet politikoidessaan itselleen parempaa asemaa laumassa. Aikuiseksi kasvaminen ei ole simpanssilla eikä ihmisellä automaattinen tapahtumasarja, vaan yksilön täytyy kasvaa aikuiseksi vuorovaikutuksessa oman vanhemman, muiden aikuisten ja ikätoveriensa kanssa oppiakseen ymmärtämään, mitä toimintayllykkeitä missäkin tilanteessa voi toteuttaa.

Jotta evoluutio pääsisi kiinni johonkin ominaisuuteen, sen täytyy palvella lisääntymismenestystä. Yksi tekijä siinä on yksilön maine, jonka merkitys näkyy jossain määrin jo kaikilla apinoilla. Jo Jane Goodallin työryhmä aikoinaan osoitti (siirryt toiseen palveluun), että huolehtivan vaikutusvaltaisen ja tasapainoisen simpanssiäidin jälkeläiset kasvoivat itse tasapainoisiksi ja vaikutusvaltaisiksi lauman jäseniksi ja sellaisilla uroksilla oli parhaat mahdollisuudet kohota lauman johtajaksi.

Altruismilla, toisten puolesta riskien ottamisella on kuitenkin kääntöpuolensa. Ilman altruismia ei voisi olla sotia. Äärimmäinen sosiaalisuus voi tuottaa johdateltavia autoritaarisen itsevaltaisen johtajan seuraajia, joita karismaattinen kansanvillitsijä voi johtaa mihin vain. Bob Altmeyer antoi tutkimuksessaan (siirryt toiseen palveluun)vuonna 2006 hyytävän kuvan ihmisen tästä ulottuvuudesta. Se ilmenee poliittisena ja uskonnollisena fundamentalismina, josta on pelottavia esimerkkejä eri puolilla maailmaa.

Jussi Viitala

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ekologi ja tietokirjailija. Viitalaa kiinnostavat eläimet ja ihmiset ja suhde luontoon.