Hannu Poutanen auttaa yksin jääneitä kohtaamaan kuoleman – toivoo, että omaiset unohtaisivat kiireensä hetkeksi

Ihminen kaipaa lähdön lähestyessä hyvin arkisia asioita. Kuten sitä, että voisi vielä kerran käyttää omaa läppäriään.

saattohoito
Hannu Poutanen Marjoniemen terveyskeskuksen pihalla Kouvolassa 15.2 2017
Hannu Poutanen Marjoniemen terveyskeskuksen pihalla Kouvolassa.Juha Korhonen / Yle

*KOUVOLA *Talvipäivä on aurinkoinen. Terveysaseman pihalla on vain muutama tyhjä parkkipaikka, kun Hannu Poutanen kurvaa pihaan. Näin hän on tehnyt kerran kuussa viimeiset 14 vuotta.

Poutanen on saattohoidon tukihenkilö. Hänen tehtävänään on lievittää kuolevan ihmisen henkistä tuskaa ja yksinäisyyttä.

– Täällä tehdään hyvää työtä potilaiden hyväksi, ja itse haluan kantaa pienen vapaaehtoisen korteni kekoon, sanoo Poutanen kävellessään sisään terveyskeskukseen.

Marjoniemen osasto kuusi tunnetaan saattohoidosta, vaikka siellä on myös muita potilaita. Tänään osastolla on rauhallinen tunnelma. Tv:n ääreen on kerääntynyt joukko vanhuksia.

– Aina ensimmäinen kohtaaminen saattohoidossa olevan kanssa jännittää eniten. Minua helpottaa lähestymisessä se, että tein myyntityötä pitkään. Sitä osaa lähestyä erilaisia ihmisiä eri tavoin, sanoo Poutanen avatessaan osaston oven.

Aina voimat eivät riitä kättelemiseen

Ensimmäinen henkilö, jonka Hannu Poutanen kohtasi vapaaehtoistyössään oli nainen, joka oli kuolemassa rintasyöpään.

– Kävin useamman kerran hänen kotonaan juttelemassa. Kyllä hän siitä selvästi sai voimaa ja ajatukset hieman pois sairaudestakin.

Yleensä käy niin, että kun juttelemme keskenämme, niin unohdamme, että olemmeko sairaita vai terveitä. Emme tunne silloin kipua.

Hannu Poutanen

Monesti Poutasen tapaamat ihmiset eivät enää ole elossa, kun hän tekee menee seuraavan kerran sisään terveyskeskukseen. Saattohoitopotilaat ovat olleet iäkkäitä ihmisiä.

– Yleensä kun lähestyn sairaalan sänkyä, niin kysyn henkilöltä, että hei mitäs sinä olet tehnyt työksesi tai koska olet käynyt koulua tai vielä ihan vanhimmilta, että mitä sota-ajasta jäi mieleen.

Aina sängyssä makaavan ihmisen voimat eivät riitä kättelemiseen. Joskus hänen kätensä taas ovat täynnä letkuja, mikä estää koskettamisen. Poutanen ei halua tartuttaa ketään, minkä vuoksi hän desinfioi kätensä joka kerta tullessaan osastolle.

– Potilas on usein herkässä ja hauraassa tilassa. Silloin on infektiovaara ja on tärkeää, ettei potilas saa vieraita pöpöjä.

Poutanen muistaa myös kerran, kun hän tapasi iäkkään naisen, joka ei enää itse jaksanut puhua.

– Aloin jutella ihan vain omasta elämästäni ja siitä, mitä tavallisessa arjessani tapahtui. Tämä rouva virkosi niin, että innostui lopulta puhumaan varmaankin tunnin verran.

Tukihenkilö antaa palasen ajastaan kuolevalle

Hannu Poutanen ei ole itse sairastanut syöpää. Ajatus vapaaehtoistyöstä lähti siitä, että hän halusi auttaa, mutta ei aluksi tiennyt miten. Eräänä päivänä hän huomasi lehti-ilmoituksen, jossa Syöpäyhdistys haki tukihenkilöitä.

– Siihen aikaan pohdin, kuinka iso osa hyväntekeväisyyteen laitetusta rahasta menee lopulta apua tarvitseville. Tukihenkilönä voin itse antaa pienen hetken ajastani läheisilleni ja silloin tiedän, että se apu menee varmasti perille.

Hannu Poutanen keskustelemassa geriatri Sari Tukian kanssa Marjoniemen terveyskeskuksessa Kouvolassa.
Hannu Poutanen keskustelemassa geriatri Sari Tukian kanssa Marjoniemen terveyskeskuksessa Kouvolassa.Juha Korhonen / Yle

Kymenlaakson Syöpäyhdistys koulutti Poutasen. Marjoniemen terveysaseman apulaisylilääkäri Sari Tukia hehkuttaa vapaaehtoisten työtä merkittäväksi osaksi saattohoitoa, sillä siinä tärkeää on potilaan henkisten oireiden lievittäminen.

Kuolema harvoin on yhtä rauhallinen ja seesteinen kuin elokuvissa.

– Tarkoituksena on lievittää oireita, ei pelkästään kipuja. Ihmisillä on suurta psykologista ja hengellistä tuskaa, kun he eivät tahdo hyväksyä kuolemaa, sanoo Tukia.

Myös Suomen Syöpäyhdistyksessä on huomattu, että Kymenlaaksossa on onnistuttu saattohoidon tukihenkilötoiminnassa.

– Olemme käyneet tekemässä tutustumiskäyntejä Kymenlaaksoon. Järjestön sisällä maakunnan saattohoitotoiminta on tunnettua. Se on Kymenlaakson Syöpäyhdistyksen vahva puoli, sanoo viestintäjohtaja Satu Lipponen.

Viimeisen kerran raittiissa ilmassa

Saattohoidon tukihenkilöt vierailevat Marjoniemen osasto kuudella keskiviikkoisin. Sitä ennen hoitajat ovat kysyneet potilailta, että kuka haluaisi keskustella tukihenkilön kanssa.

Normaalisti keskustelut kestävät puolesta tunnista tuntiin, ja ne tapahtuvat potilaan omassa huoneessa. Kuolema ja sairaudet ovat aiheina harvinaisia. Yleensä juttutuokiossa puhutaan arkisista asioista ja eletystä elämästä. Huumori on osa keskusteluja, mutta sitä pitää osata annostella oikein.

Vanhuksen kädet Marjoniemen terveyskeskuksessa Kouvolassa.
Vanhus Marjoniemen osasto kuudella.Juha Korhonen / Yle

– Ihan tuossa taannoin eräs rouva kysyi, että Hannu arvaa, mitä hänen tekee mieli. Kysyin, että mitä. Hän sanoi, että läppäri jäi kotiin ja että se pitäisi saada tänne, kertoo Poutanen muistellen tilannetta hymyillen.

Lopulta nainen sai kannettavan osastolle, kun hänen poikansa toi sen sinne.

Aiemmin Poutanen vieraili Marjoniemessä erään vanhemman miehen luona. Oli kesäpäivä, ja hän päätti viedä miehen rullatuolissa parvekkeelle, jotta tämä voisi vielä viimeisen kerran nauttia raittiista ulkoilmasta.

– Siihen parvekkeen reunalle ilmestyi rusakko. Se katsoi meitä hetken paikallaan ja me katsoimme sitä. Sitten se pomppi pois. Moni saattohoidossa olevista on sidottu sänkyyn, joten minusta tuntui tärkeältä tarjota tuo hetki.

Usein ihminen jää yksin sairastuessaan

Hannu Poutanen on saattohoidon tukihenkilönä todistanut kymmeniä koskettavia ihmiskohtaloita. Kuoleman tapahtuessa hän ei ole ollut läsnä, mutta usein hetkinä lähellä sitä.

Tänä päivänä, kun työelämässä on kiireitä ja omaiset eivät asu lähellä vaan monetkin kaukana, niin henkilö itse on yksinäinen. Silloin se pieni juttutuokio on aika arvokas asia.

Hannu Poutanen

– Tänä päivänä, kun työelämässä on kiireitä ja omaiset eivät asu lähellä vaan monetkin kaukana, niin hoidettava on yksinäinen. Silloin se pieni juttutuokio on aika arvokas asia.

Vapaaehtoistyö on laittanut hänet miettimään asioiden tärkeysjärjestystä. Poutasesta tuntuu, että yhä useammin työ ja harrastukset vievät ajan potilaiden läheisiltä.

– Monesti käy niin, että kun ihminen sairastuu, niin tukiverkosto kaikkoaa. Pelätään sitä ihmistä, että se on muuttunut erilaiseksi. Pitäisi muistaa, että ihminen on aina ihminen. Kohdataan se ihminen ihmisenä, ei sairautena.

Keskustelun aikana kivut unohtuvat

Pari vuotta sitten Poutanen jäi eläkkeelle myyntimiehen työstä 40 vuoden työuran jälkeen. Eläkepäivistä huolimatta huoliteltu olemus on säilynyt. Hänen sininen kauluspaitansa on silitetty, hiukset ja parta ovat tarkasti leikattu.

Eniten Poutanen nauttii elämästä, kun hän käy pilkkimässä meren jäällä. Päivää ennen vierailua Marjoniemessä hän näki Kotkan edustalla useita merikotkia.

– Se oli hieno tunne. Muutenkin raitis ilma tekee hyvää ja jäällä ajatukset puhdistuvat.

Kyllä se minulle tarkoittaa, että saan hienoja hetkiä elämään itselleni, kun voin antaa pienen hetken vieraalle ihmiselle ja keskustella hänen kanssaan elämästä.

Hannu Poutanen

Vapaaehtoistyötä kuolevien ihmisten tukihenkilönä hän ei pidä raskaana, vaan oikeastaan päinvastoin. Poutanen kokee saavansa tapaamisista uskoa ja tahtoa omaan elämään.

– Kyllä se minulle tarkoittaa, että saan hienoja hetkiä elämään itselleni, kun voin antaa pienen hetken vieraalle ihmiselle ja keskustella hänen kanssaan elämästä. Yleensä käy niin, että kun juttelemme keskenämme, niin unohdamme, että olemmeko sairaita vai terveitä. Emme tunne silloin kipua.

Omaa kuolevaisuuttaan Poutanen ei ole liiemmin pohtinut. Hän pitää poismenoa luonnollisena asiana.

– Kerran puhuimme erään saattohoidossa olevan kanssa, että toivottavasti on lähdön hetkellä päiväsaika, että ehtii näkemään maisemia, naurahtaa Poutanen.

Hän vakavoituu, kun esille nousee keskustelu eutanasiasta. Poutanen sanoo, että olisi kannattanut kuolinapua vielä 15 tai 20 vuotta sitten. Nyt hänen kantansa on kielteinen.

– Lääketiede on kehittynyt ja sitä kautta myös kipujen lievitys. Tänä päivänä ihmisen ei tarvitse kärsiä kipuja elämän viimeisillä metreillä. Siinä kohtaa ollaan edistytty todella paljon.