1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Ukraina

Koti-ikävä riivaa Donetskista paenneita – "Tämä sota jakaa ukrainalaiset kahtia"

Malkhotinan ja Bondarenkon perheet luulivat lähtevänsä Donetskista pariksi viikoksi. He ja Ukrainan 1,7 miljoonaa maan sisäistä pakolaista ovat odottaneet kotiinpaluutaan kaksi ja puoli vuotta.

Bondarenkon perhe asuu kahdesta kontista rakennetussa konttiasunnossa. Vasemmalta oikealle: Isä Nikolai, Valentina, Jegor, ja Ira. Kuva: Eero Mäntymaa

– Zdrástvuite!

Ira Bondarenko toivottaa hymyillen tervetulleeksi hieman poikkeukselliseen asuntoonsa. Kämppä koostuu kahdesta noin kymmenen neliön kontista. Sisällä on pieni kylpyhuone, keittiö ja kahdeksan punkkasänkyä kahdessa kerroksessa. Vastaavia konttiasuntoja on naapurissa noin viisikymmentä. Niiden ympärillä kohoavat teollisuuskaupunki Zaporižžjan kerrostalot.

Bondarenkojen konttiasunnossa asuu tällä hetkellä Ira, hänen miehensä Nikolai, 17-vuotias Jegor-poika ja Iran äiti Valentina. Enimmillään asukkaita on ollut yhtä aikaa kuusi.

Tilapäiseksi ratkaisuksi tarkoitettu konttikylä on ollut Bondarenkojen koti kohta vuoden ajan. Heidän oma asuntonsa on Jenakijevan kaupungissa vajaan kolmensadan kilometrin päässä kohti itää. Perhe pakeni sieltä kaksi ja puoli vuotta sitten.

– Toivon, ettemme asu täällä enää pitkään. Täällä ei ole niin tilavaa ja mukavaa kuin omassa asunnossamme. Mutta täällä ei ole ampumista, eikä taistelua.

Zaporizzhyan Konttikylässä asuu 200-300 maan sisäistä pakolaista. Nikolai Bondarenko tienaa nykyisin rahaa taksikuskina. Kuva: Eero Mäntymaa

"Ystäväni suhtautuvat pommituksiin kuin se olisi normaalia"

2014 elokuussa Ukrainan hallitus ryhtyi pommittamaan Donetskin aluetta, jolla Jenakijevon kaupunki sijaitsee. Hallituksen tavoitteena oli ajaa pois separatistit, jotka olivat pitäneet Donetskia ja Luhanskia hallussaan kuukausien ajan.

– Pommitus alkoi, kun olimme syömässä. Menimme kylpyhuoneeseen suojaan. Se oli kovaäänistä ja hyvin pelottavaa. Emme tienneet mistä päin räjähdykset kuuluivat, emmekä tienneet kauanko se kestäisi, Ira Bondarenko muistelee itkien.

Seuraavana aamuna perhe pakkasi autoon passit, lämpimiä vaatteita ja ruokaa, ja lähti kohti länttä ja Zaporižžjaa. Zaporižžja on Ukrainan kuudenneksi suurin kaupunki ja turvallisen välimatkan päässä Donetskin konfliktialueelta, joten sinne on tullut tuhansia sotaa paenneita.

YK:n arvion (siirryt toiseen palveluun) mukaan noin 700 000 maan sisäistä pakolaista matkustaa säännöllisesti Ukrainan ja separatistien hallitsemien alueiden välillä, lukuisia tarkastuspisteitä ylittäen. Ira ei ole uskaltanut käydä rakkaassa kodissaan paon jälkeen. Hän on huolissaan entisistä naapureistaan, jotka jäivät vaaran keskelle.

– Ystäväni Jenakijevossa puhuvat pommituksista ja kellarissa nukkumisesta kuin se olisi normaalia. Mutta ymmärrän, että heillä on sodan vuoksi mielenterveysongelmia, he tarvitsisivat psykologin apua. Ymmärrän nyt, kuinka hyvä oli jäädä tänne Zaporižžjaan.

Merkinnät paperissa ilmoittavat kuponkeja vastaan saadusta ruoka- ja vaateavusta. Kuva: Eero Mäntymaa

"Donetskin ihmiset eivät voi unohtaa tätä verta"

Bondarenkojen perheen konttiasunto on harvinainen ratkaisu Ukrainan sisäisten pakolaisten asunnoksi. Ylivoimainen enemmistö pakolaisista asuu vuokra-asunnoissa, tavallisesti suurissa kaupungeissa ja entistä elintasoaan vaatimattomammin.

Marina Malkhotinan nelihenkinen perhe asuu nykyisin pienessä kerrostalokaksiossa Zaporižžjassa. Tilaa on enemmän kuin Bondarenkoilla, mutta paljon vähemmän kuin mihin perhe tottui kotonaan Horlivkassa, jossa Marina pyöritti miehensä kanssa kahta kalakauppaa.

– Se oli rauhallista ja hyvää elämää. Tietenkin kaipaan sitä, Marina Malkhotina sanoo.

Malkhotinan perhe pakeni Donetskista kesällä 2014. Kuva: Eero Mäntymaa

Horlivka sijaitsee 50 kilometriä pohjoiseen Donetskin kaupungista. Keväällä 2014 Donetskin kansantasavallan separatistit valtasivat kaupungin, ja myöhemmin kesällä Ukrainan hallitus alkoi pommittaa aluetta. Tampereen kokoisesta Horlivkasta on paennut noin 50 000 ihmistä.

Aluksi Marina Malkhotina ei edes halunnut huomata, kun kotikaupunki alkoi vajota kohti sekasortoa. Kunnes separatistit veivät hänen autonsa keskellä päivää.

– Kuusi miestä aseiden kanssa. He puhuivat minulla kuin 15-vuotiaalle tytölle: "Mene, tämä on meidän automme". Sitä ennen olin ajatellut, että huomenna paha uni loppuu. Mutta heräsimme tilanteen vakavuuteen. Päätimme sulkea kauppamme ja lähteä.

Minä en välitä onko Horlivka tulevaisuudessa Ukrainan, vai Donetskin kansantasavallan kaupunki.

Pakolaisten asettuminen muualle Ukrainaan ei ole ollut kivutonta. Kaupunkien äkillinen väestönlisäys on nostanut vuokratasoa, ja työttömien määrää. Suurin osa ukrainalaisista on solidaarisia pakolaisia kohtaan, mutta eivät kaikki. Kun esimerkiksi Marina Malkhotina huomasi pakomatkan venyvän viikoista kuukausien mittaiseksi ja alkoi etsiä perheelle asuntoa, sitä ei tahdottu pakolaisperheelle vuokrata.

– He pyysivät saada kolmen kuukauden, viiden kuukauden vuokran etukäteen. He eivät luota, että paenneilla olisi rahaa maksaa.

Myös suoranaista syrjintää tapahtuu.

– Kerran hammaslääkärissä eräs nainen kysyi mistä olen kotoisin. Kun sanoin olevani Donetskista, hän kysyi: miksi tulimme tänne, miksi tuomme sodan mukanamme Zaporižžjaan? Kysyin häneltä, näytänkö minä terroristilta?

Kuva: Marina Malkhotina (oikealla) tekee nykyisin itse työtä paikalliselle Punaiselle Ristille. "Sota ja koettelemukset ovat muuttaneet minua".

Vuosiksi pitkittynyt sota jakaa ukrainalaiset kahtia, Marina sanoo murheellisena.

– Jonkun mielestä edellinen (Ukrainan) hallitus oli hyvä. Toisen mielestä uusi on parempi. Perheet, ystävät lakkaavat puhumasta toisilleen. Eräs Horlivkaan jäänyt ystäväni sanoi, etten ole enää hänen ystävänsä, jos palaan Zaporižžjasta.

Samaan aikaan Ukrainan hallitus yrittää nostattaa kansalaisissa nationalistista ilmapiiriä. Esimerkiksi Zaporižžjan valtakadun päässä oleva Leninin patsas revittiin jalustaltaan viime kesänä, ja neuvostoajoista muistuttavia kadunnimiä on muutettu. Yritykset kuitenkin nostattavat lähinnä tympääntyneitä tuhahduksia niissä, joiden kotikaupunkeja hallitus on vuosien varrella pommittanut.

– Donetskin ihmiset eivät voi unohtaa tätä verta, sitä kun naisia ja lapsia tapetaan. En usko, että he haluavat tämän jälkeen olla osa Ukrainaa, Marina Malkhotina sanoo.

Hänelle itselleen on yhdentekevää, kuka aluetta tulevaisuudessa hallitsee.

– Minä en välitä onko Horlivka tulevaisuudessa Ukrainan, vai Donetskin kansantasavallan kaupunki. Haluan kotikaupunkini pommeista vapaana ja turvallisena. Haluan tämän typerän sodan päättyvän.

Avuntarve kasvaa: "Tätä kutsutaan näkymättömäksi sodaksi"

Sodan pitkittyessä konfliktista kärsivien määrä kasvaa. Pakolaisten hupenevien säästöjen, tuhoutuneen infrastruktuurin ja alimmillaan 20 asteen pakkasten lisäksi avun tarvetta on kasvattanut Ukrainan hallituksen vuonna 2014 tekemä päätös jäädyttää sosiaalituet separatistialueilla eläville. Se on huonontanut etenkin eläkeläisten asemaa, joilla ei ole ollut varaa muuttaa pakoon levottomuuksia.

Suomen apu Ukrainalle on vuosina 2014-2016 ollut yhteensä yli 23 miljoonaa euroa. Tukea on jaettu esimerkiksi Suomen Punainen Ristin kautta, joka on muun muassa jakanut maan sisäisille pakolaisille lääkeapua noin 1600 kroonisesti sairaalle, sekä kymmeniä tuhansia kiloja vaatteita.

Apu ei kuitenkaan riitä kaikille. Esimerkiksi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR sai viime vuonna kokoon puolet tarvitsemastaan 42 miljoonasta.

– Emme voi auttaa kaikkia jotka tarvitsevat apua. Voisimme rakentaa lisää taloja, antaa palveluita joita he tarvitsevat, sanoo järjestön tiedottaja Nina Sorokopud.

Pitkittyessään Ukrainan kriisi poistuu pikku hiljaa kartalta. Ukrainan maan sisäiset pakolaiset eivät ole niin näkyvä joukko kuin esimerkiksi Lähi-idän levottomuuksia paenneet.

– Tätä kutsutaan näkymättömäksi sodaksi. Pakolaiset pystyvät integroitumaan muualle maahan. Pikku hiljaa kriisistä tulee unohdettu kriisi, josta raportoidaan vähemmän ja vähemmän.