Marko Kilven kolumni: Rikotut poliisit

Poliisi kohtaa työssään myös kamalia tapahtumia. Esimerkiksi lapsipornon kohtaaminen jättää aina jälkensä. Traumaattisia kokemuksia osataan nyt myös purkaa.

traumat
Marko Kilpi.
Toni Pitkänen / Yle

23.9.2008 ylikonstaapeli Pasi Härkönen astui ensimmäisenä poliisina Kauhajoen soppakoulun ovesta sisään. Tuosta päivästä tuli Härköselle, kuten myös niin monelle muullekin, hetki, joka jakoi elämän yhtäkkiä uudelleen – oli elämä ennen Kauhajoen koulusurmia ja sen jälkeen.

Tapahtuman jälkeen kriisiapua oli toki tarjolla, mutta Härkönen ja komisario Juha Järvelin olivat sitä mieltä, että se oli riittämätöntä. He kuulivat yhdysvaltalaisesta psykologista, Roger S. Salomonista, joka on vuosikausia hoitanut posttraumaattisista oireista kärsiviä poliiseja erittäin menestyksekkäästi.

Härkönen ja Järvelin lähtivät omakustanteiselle toivioretkelle rapakon taakse. Miehet pääsivät osallistumaan Solomonin vetämään posttraumatyöpajaan amerikkalaisten virkaveljien kanssa ja kokemus oli niin merkittävä, että kaksikko päätti tuoda työpajan tuomisinaan Suomeen.

Poliisityössä ihmiset joutuvat kohtaamaan hirvittäviä tapahtumia. Vaikka koulutuksessa ja valintaprosesseissa korostetaankin väkevää henkistä kanttia, on virkapuvun sisällä kuitenkin aina tavallinen ihminen, joka voi mennä aivan samalla tavalla rikki kuin kuka muu tahansa. Se ei ole heikkouden merkki tai henkilökohtaista valintaa, milloin ihminen traumatisoituu tai ei. Sille ei voi mitään. Oireet voivat olla hyvinkin voimakkaita, mutta niillekään ihminen itse ei voi mitään. Siksikin tilanne voi kehittyä hyvin ahdistavaksi.

Tuhansien lapsipornoa käsittelevien kuvien ja videoiden katsominen jättää jälkensä

Äkillisten, posttraumaattisten tilanteiden lisäksi poliisin posttraumatyöpajoissa on hoidettu myös toisenlaista, hyvin merkittävää oireyhtymää, kumulatiivista stressiä. Siitä kärsivät erityisesti lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia tutkivat poliisit.

Kymmenien tuhansien lapsipornoa käsittelevien kuvien ja videoiden katsominen jättää jälkensä. Lapsiuhrien kanssa tekemisissä oleminen on äärimmäisen haastavaa, kuten on myös rikosten tekijöiden kanssa oleminen. Heitäkin pitäisi kohdella tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Miten se on mahdollista, kun tietää tekijän käyttäneen avutonta lasta säälimättömästi ja hyvin julmasti hyväksi vuosikausien ajan ja varsinkin, kun tuo tekijä ei osoita minkäänlaista katumusta?

Ilo ja valo katoavat elämästä

Sellainen työ vaurioittaa hyvin syvästi. Se jopa invalidisoi henkisesti, ja vaikutukset näkyvät koko elämän alueella. Oman puolison kosketus tuntuu vastenmieliseltä, kotisohvallakin istutaan mahdollisimman kaukana toisistaan. Tavallinen, normaali kanssakäyminen muuttuu epätavalliseksi ja sietämättömäksi. Ilo ja valo katoavat elämästä. Kaikesta huolimatta kyse on kuitenkin vain työstä. Elinkeinosta, jolla hoidetaan laskut maksuun ja ruoka pöytään.

Poliisin posttraumatyöpajoja järjestetään vuosittain kahdesti. Joka kerta tulokset ovat hätkähdyttäviä. Osallistujat saavat konkreettista apua posttraumaattisiin oireisiinsa, ja parhaimmillaan he kokevat saaneensa uuden alun elämälleen. Sellaista kokemusta on hyvin vaikeaa verrata mihinkään.

Osallistujien joukossa on ollut poliiseja, joiden käänteentekevästä työtilanteesta saattaa olla vuosikymmeniä aikaa. Tapahtuma on integroitunut niin syvälle, että siitä on tullut osa heidän identiteettiään. Tottuminen on sillä tasolla, että ollaan täysin varmoja, ettei mitään ongelmaa ole, ja vauriota jopa suojellaan tiedostamatta.

Kun he viimeinkin pääsevät eroon oireistaan, on kokemus äärimmäisen pysäyttävä. Yhtäkkiä he huomaavat, kuinka he ovat tietämättään raahanneet mukanaan valtavan painavaa taakkaa ja kuinka helpottavaa on, kun siitä pääsee eroon. Olo on äärimmäisen kevyt ja onnellinen. Siitä hetkestä tulee loppuelämän ensimmäinen päivä.

On sittenkin mahdollista päästä pois pimeästä

Seksuaalirikostutkijoiden reppu on usein täynnä niin monenlaisia tapauksia, ettei kaikista voi päästä kerralla eroon millään, mutta jos ihminen tuntee olevansa syvässä, kylmässä kaivossa ja hän on täysin vakuuttunut siitä, ettei koskaan tule sieltä pois pääsemään, on pään pinnalle saaminenkin jo käänteentekevä saavutus. On sittenkin mahdollista päästä pois pimeästä.

Poliisin jälkihoitomenetelmät ovat kehittyneet huomattavasti viime vuosien aikana. Kun posttraumatyöpajat aloitettiin, oli kovin tavallista, että osallistujat kertoivat, ettei käytännössä mitään jälkihoitoa ole tehty heidän kanssaan. Nyt osallistujat sanovat, että asiaa on puitu niin paljon, ettei sitä enää jaksaisi puida enempää. Reissu työpajaan ei ole siinäkään tapauksessa turha, sillä yllättävän usein osallistujien historiasta löytyykin jotain muuta, joka on hiertänyt koko elämän ajan heidän siitä mitään tietämättä. Kun se päästään käsittelemään, vaikutukset ovat jälleen mullistavia, selvästi vapauttavia.

Miten moni meistä kantaakaan raskasta reppua selässään siitä mitään tietämättä? Kuinka painavaksi se onkaan päässyt huomamatta lastautumaan? Lastina kun saattaa olla tavaraa sukupolvienkin takaa. Väitän vahvasti, että jos jokainen pääsisi selvittämään oman reppunsa, olisi moni asia tässä maassa paljon paremmalla tolalla. Kuinka moni rikkinäinen elämäntarina voisikaan olla ehyt ja kokonainen?

Marko Kilpi

Marko Kilpi on poliisi ja kirjailija, palkittu dekkaristi. Hän tutkiskelee elämää ja sen ilmiöitä suoraan silmästä silmään niin poliisin kuin myös nelilapsisen perheenisän näkökulmasta. Kilpi on poliisin posttraumatyöpajan vetoryhmän jäsen.