”Ei tällä ole järjen kanssa mitään tekemistä”, sanoo veteraanimäkihyppääjä lajistaan

MM-kisoihin vuodesta 2001 lähtien osallistunut Erkki Ahtiainen tietää, että hyppytornissa työasiat ja muut murheet unohtuvat.

veteraaniurheilu
Kuvassa Erkki Ahtiainen
Erkki Ahtiainen hyppää Simpsiöllä

Mäkihyppy ei ole tasaisella Pohjanmaalla asuvalle harrastajalle helppo laji. Ikkunasta näkyy lähinnä "aakeeta laakeeta". Siksi korkeuden perään pitää erikseen lähteä.

Harjoituspäivän aamuna Erkki Ahtiainen starttaa autonsa kohti Saarijärven Kusiaismäkeä. Siellä mies hyppää parissa tunnissa 4–5 hyppyä. Joskus auton nokka kääntyy sen jälkeen kotiin Kokkolaan, joskus hyppääminen janottaa niin paljon, että matka viekin Saarijärveltä Jyväskylään iltatreeneihin. Kotiin pääsee sitten 240 kilometrin taipaleen jälkeen.

– Ei tällä ole järjen kanssa mitään tekemistä, luonnehtii pyöreät 40 vuotta lajin parissa viihtynyt leirintäalueyrittäjä ja viittaa lausahduksella ylipitkiin harjoitusmatkoihin.

Onneksi työ sallii harrastuksen. Yrittäjän aikataulut ovat toisinaan joustavia.

– Talvella leirintäalueella on hiljaisempaa ja silloin on paremmin aikaa treenata.

Lähimmät hyppypaikat ovat Kokkolan Veikkoja edustavalle Ahtiaiselle Lapuan Simpsiö ja Saarijärvi. Kaustisen Köyhäjoelta kotoisin olevan Erkki Ahtiaisen "kotimäki" on aikoja sitten räjäytetty.

Syvä rakkaus lajia kohtaan saa 53-vuotiaan miehen jatkamaan lapsena alkanutta harrastustaan. Ehkä kannatti jatkaa, sillä nyt palkintokaapissa on esimerkiksi kultamitali 2017 veteraanimäkihypyn MM-kisoista Itävallan Villachista.

– Saat markan, jos hyppäät tästä ensi talvena, sanoi kolme vuotta vanhempi naapurin poika, kun Kaustisella rakennettiin pientä K20 mäkeä ison mäen viereen vuonna 1973. Hyppääminen toteutui, mutta markka on edelleen lunastamatta.

Kiikuin laudalla ainakin puoli tuntia keräämässä rohkeutta, ennen kuin uskalsin hypätä.

Erkki Ahtiainen

– Ensimmäinen ison mäen hyppy toteutui 1975. Aikalailla pelotti 11-vuotiasta. Kiikuin laudalla ainakin puoli tuntia keräämässä rohkeutta ennen kuin uskalsin hypätä, Erkki Ahtiainen muistelee.

Ensimmäisessä hypyssä suksien siteet avautuivat alastulossa, ja nuoren miehen oli pakko kaatua.

– Hyppäsin suurin piirtein niin pitkästi kuin rautakanki lentää, ehkä 20 metriä noin 3–4 metriä korkealta keulalta. Kotona löin rukkaset pöytään tiedoksi siitä, että kielloista huolimatta päätin hypätä. Ja siitä se sitten lähti.

Kuvassa Suomen yhdistetyn veteraanijoukkue Itävallan Villachissa helmikuussa 2017.
Suomen veteraanimäkihypyn MM-kultaa Villachin joukkuemäessä helmikuussa 2017 hypänneet Erkki Ahtiainen (toinen oik.) sekä Arsi Sjögren, Seppo Kinnunen ja Timo Maukonen. Erkki Ahtiaisen kotialbumi

Mäkihyppyharrastus alkoi hiipua Kaustisella 1970-luvun lopulla. 1980-luvulla hyppääjiä oli enää pari kolme.

– Käsipelillä pidimme mäkeä hyppykunnossa.

Minun kohdallani intensiivinen treenaaminen alkoi vain viisi vuotta liian myöhään.

Erkki Ahtiainen

Ahtiaisen mäkihyppyharrastus sai uuden käänteen Taivalkoskelle muuton jälkeen. Harjoitusmäärät kasvoivat huomattavasti ja Taivalvaaran hyppyrimäki tuli tutuksi. Kaudessa saattoi tulla hyppyjä 1100 ja harjoitustunteja viikossa 20. Hyppy alkoi kehittyä, mutta harmillisesti ikä tuli vastaan.

– Minun kohdallani intensiivinen treenaaminen alkoi vain viisi vuotta liian myöhään, 25-vuotiaana.

Kuvassa kokkolalainen veteraanimäkihyppääjä ja leirintäalueyrittäjä Erkki Ahtiainen.
Veteraanimäkihyppääjä ja leirintäalue Kokkola-Campingin yrittäjä Erkki Ahtiainen.Mari Hautamäki / YLE

Samaan aikaan miehen entisessä kotipitäjässä Kaustisella mäkihyppyä pyöritettiin vielä jonkin aikaa. Viimeiset kisat Kaustisen hyppyrimäestä hypättiin 1997.

– Ne olivat kansalliset kisat, ja yleisömäärältään maakunnan toiseksi suurimmat heti maakuntaviestin jälkeen. Kisoissa oli katsojia arviolta 150, Erkki Ahtiainen muistelee.

Parin viikon hyppytauoista syntyy jo aikamoiset vieroitusoireet.

Erkki Ahtiainen

Mies itse oli vielä jatkanut harrastusta, harvakseltaan. Ensimmäisiin veteraani-ikäisten mäkihypyn MM-kisoihin hän osallistui 1997 Sundsvallissa.

Meni vielä muutama vuosi, ennen kuin harrastus nappasi tiukasti kiinni. Vuoden 2001 Rovaniemen MM-kisojen jälkeen yhtäkään MM-tason kahinaa ei ole jäänyt väliin.

Hypätessä muu unohtuu

Mäkihyppy on Erkki Ahtiaiselle henkireikä. Hypätessä unohtuu kaikki muu.

– Puomilla istuessa keskittyy vain hyppyyn ja miettii jo alastulon jälkeistä kurvipaikkaa. Mitä pidemmälle ja paremmin hyppäät, sen turvallisempaa laji on.

Hyvänolon tunnetta syntyy siitäkin, että jopa veteraani voi kehittyä lajissaan. Joskus hypyt paranevat, mutta joskus taas harjoittelu tuntuu pään seinään lyömiseltä. Tämän vuoden helmikuussa Villachin MM-kisoissa Erkki Ahtiainen hyppäsi K60-mäen harjoituskierroksella pisimmän hyppynsä, 55 metriä. Kisahypyt kantoivat 51,5 ja 50,5 metriä.

Kuvassa veteraanien yhdistetyn MM joukkuekilpailun palkitut vuonna 2016 Norjan Knykenissä.
Palkintojen jako Norjan Knykenissä vuonna 2016. Silloinkin joukkuemäen veteraanihyppääjien MM-kultaa ottivat samat miehet kuin 2017: Erkki Ahtiainen, Arsi Sjögren, Seppo Kinnunen ja Timo Maukonen.Erkki Ahtiaisen kotialbumi

– Hyppäämisestä tulee myös "kiksejä". Parin viikon hyppytauoista syntyy jo aikamoiset vieroitusoireet.

Veteraanimäkihypyllä on henkisesti iso merkitys Erkki Ahtiaiselle.

– Tärkeää on myös sosiaalinen kanssakäyminen muiden harrastajien kanssa ja kisamatkat, jotka ovat 24/7-yrittäjälle totaalista irtautumista töistä. Kisareissuilla sitä elää kuin omassa mäkihyppykuplassa.

Eikö hyppääminen pelota 53-vuotiasta?

– Kyllähän se itsesuojeluvaisto iän myötä kasvaa, ja varsinkin haastavissa olosuhteissa voi vähän pelottaa. Välillä yhdistetyn hiihto "pelottaa" enemmän kuin hyppy. Lähtöviivalla tapaankin sanoa, että antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Mutta vaikka kuinka olisi raskas latu ja keli, niin aina sekin urakka tuntuu jälkeenpäin tosi hyvältä.