Antti Heikkisen kolumni: Sankarin silmät ja Lahti 2001

Mika Myllylän myötä syttyi ja sammui yritykseni seurata urheilua, kirjoittaa Antti Heikkinen.

Mika Myllylä
Antti Heikkinen.
Antti Heikkinen.Toni Pitkänen / Yle

Olen penkkiurheilijana aika kelvoton.

Jääkiekkomatsissa olen istunut kerran ja silloinkin vain kytätäkseni, kuinka tamperelaisyleisö käyttäytyy Ilves-Tappara-ottelussa. Metkasti käyttäytyivät, saavutin kyttäykselle asettamani päämäärät. MM-lätkää seuraan silloin, kun tarjolla on kansallista ylpeyttä ja kollektiivisuutta lujittava kokemus. Käytännössä se tarkoittaa Leijonien kultapelejä.

Formuloita en tuijottanut pentunakaan, en edes päästäkseni samalle viivalle Mika Häkkisen kuvia seinilleen sinitarranneiden kaverieni kanssa. Olympialaisetkaan eivät kolahda ja kokonaisen Urheiluruudun olen katsonut viimeksi vuoden 2001 helmikuussa.

Silloinkin Lahdessa hiihdettiin maailmanmestaruushiihtoja. Minä muistan ne kisat ja niin muistaa moni muukin. Olin silloin passelisti sen ikäinen, että alaluokilta hankitut hiihtotraumat olivat unohtuneet lähes kokonaan, vaikka olin varhaisteiniangsteissani julistanut itseni ikuiseen kilpailukieltoon.

Siinä ei pahemmin ainekirjoituksen tai kuvaamataidon numeroa katseltu, kun ladun varren ukot povasivat puoliksi huutaen kylän lapsille maailmassapärjäämisjärjestystä

Suomalaiselle hiihtourheilulle se julistus ei käynyt menetyksestä, sillä pikkupentuvuosina sivakoin itseni aina viimeiseksi tai parhaimmillaan viimeistä edelliseksi.

Olin kömpelö, pyöreä ja suksistani puuttuivat voiteet, kroppani ei taipunut luisteluhiihtoon ja pikkukylässä varteenotettavaksi ihmisenaluksi laskettiin ainoastaan sellainen penska, joka pärjäsi hiihtokilpailuissa. Siinä ei pahemmin ainekirjoituksen tai kuvaamataidon numeroa katseltu, kun ladun varren ukot povasivat puoliksi huutaen kylän lapsille maailmassapärjäämisjärjestystä.

Ei se varsinaisesti traumoja jättänyt, mutta otti päähän oikein voimalla. Autuastapa oli siirtyä kirkonkylälle yläasteelaiseksi ja kuulla, ettei linja-autossa matkustavien tarvinnut roudata suksia matkassaan.

Kun hiihtoon tuli välimatkaa, alkoi kauna tasoittua. Kun Mika Myllylä kahmi Ramsaussa kultaa kullan perään, innostuin vahtaamaan kisoja ja erityisen sykähdyttävänä muistan miesten viidenkympin viimeiset hetket. Myllylä huhki maaliin avopäin, heittäytyi selälleen kuin lumienkelin tekoon ja nousi Suomen hiihtokuninkaaksi, selostajien mukaan jopa Haku-Veikkoa paremmaksi. Siinä hän irvisteli suorituksen jäljet kasvoillaan ja kansakunnan jakamaton rakkaus sylissään.

Myllylä oikein huokui kiltteyttä ja sellaiselle eläjälle on kotikylän äijien mukavaa rakentaa talkoilla omakotitaloa

Niin veti minunkin mieleni herkäksi, että kaivoin pitkästä aikaa sukset esiin ja hiihdin pihapelloilla muutaman kunniakierroksen. Sain satunnaisen hiihtoputkeni raolleen ja salaisesti rupesin pitämään Mika Myllylää sankarinani - salaisesti siksi, että en kokenut urheilijan ihailun sopivan imagooni.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että urheilijuutta enemmän ihailin Myllylää tyyppinä. Haapajärven jässikkä vaikutti mukavalta ukolta, joka puhui asiaa silloin kun kysyttiin eikä antanut menestyksen nousta nuppiinsa, vaikka palvontaa tuli niin pirusti.

Ennen kaikkea muistan hämmästelleeni Myllylän silmiä, koska niissä oli tavattoman ihmisellinen katse. Niin ihmisellinen, että yläkerran asioista puhuessaankaan karpaasi ei vaikuttanut silmänpalvojalta. Myllylä oikein huokui kiltteyttä ja sellaiselle eläjälle on kotikylän äijien mukavaa rakentaa talkoilla omakotitaloa.

Sitten tulivat ne Lahden kisat ja minäkin niitä oikein odotin. Ensin tuli menestystä, sitten läikähti. Isometsä kärähti ensin ja muut tulivat perästä. Paavo M. Petäjä punoitti ja Myllylä meni piiloon, julkaisi kuitenkin lakimiehen kautta testamenttinsa ja pyysi anteeksi.

Itse olin vähän aikaisemmin myöhästynyt englannintunnilta lusmuttuani kylillä ja maistettuani tupakkanurkalla parin poskisavun verran tupakkia. Tunnille tulin parin vähän pahiksemman kaverin kanssa, toinen heistä heitti repun nurkkaan ja siinä rytäkässä särkyi kaverini pussikaljoitteluun varaama litrainen keppanalesti. Luokkaan laskeutui kaljan haju, asiasta meni tieto luokanvalvojalle ja sitä tehden kotiin.

Ilman kaverini reppuun särkynyttä kaljapulloa ja omaa doping-käryäni olisin varmasti ulvonut sutena susien mukana

Armas äitini oli äkäinen, pettynyt ja vaikka mitä. Pyytelin anteeksi itkua vääntäen, vaikka olin olutkatkuihin aivan syytön. Ne salaa imaistut savut minua painoivat ja vielä enemmän se, että äidin mieli oli mennyt kovin latteaksi. Isäukko ei tainnut ottaa kantaa koko asiaan ja navetalle lähtiessään äitikin urahti, että suat anteeks.

Niissä tunnetiloissa seurasin Lahden kisojen jälkipyykkiä. Muistin poskisavut ja äidin anteeksiannon, surullisena luin lehdistä Myllylän omakotitaloa vihamielisin aatoksin lähestyneistä luopionlistijöistä. Ilman kaverini reppuun särkynyttä kaljapulloa ja omaa doping-käryäni olisin varmasti ulvonut sutena susien mukana.

Mutta en minä Myllylää ääneen puolustanut, pidin vain toisten haukkuessa turpani kiinni.

Siihen säpinään loppui oraalla ollut urheilun seuraamiseni. Ei hemohessin tähden vaan siksi, että sankareita nostava yhteinen kansa on liian hanakka polkemaan sankarinsa tervaiseen nevaan, heti kun siihen mahdollisuus tarjoutuu.

En katso Lahden kisojakaan. Iloitsen kyllä, jos tarvetta ilmenee.

Mutta hiihtänyt olen joka talvi. Omia latujani, kenenkään kanssa kilpailematta ja ajatellen, että sankarin silmissä ei saa olla liian kilttiä katsetta.

Antti Heikkinen

Kirjoittaja on nilsiäläinen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sekatyömies. Hänen maailmankuvansa on eräiden mielestä juuri niin kapea kuin savolaisjuntilla olla kuuluukin, toisten mielestä huomattavasti laajempi kuin savolaisjuntille sopii.