Kun Suomesta tuli Suomi – helmikuu 1917: Keisari kiirehti teelle, eikä nähnyt nälkäisen kansan raivoa

"Kuinka tämä tulee päättymään. Tuleeko meistä joskus vielä ihmisiä?" kirjoitti jääkäri Birger Lemberg päiväkirjaansa päivälleen 100 vuotta sitten.

Kun Suomesta tuli Suomi
Venäjän keisari Nikolai II perheineen. Edessä vasemmalla Tatjana, Nikolai II, Anastasia, Aleksei ja Olga. Takana vasemmalta Maria Nikolaevna ja Aleksandra Feodorovna.

”Ettekö voisi kiirehtiä? Suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitš odottaa minua teelle” ,tuskastunut keisari Nikolai II puuskahti.

Suuriruhtinas Mihail oli Nikolain veli. Mutta nyt tsaaria häiritsi rasittava vieras.

Oli helmikuun 23. päivä vuonna 1917 ja valtakunnanduuman eli Venäjän silloisen parlamentin puheenjohtaja oli tullut keisarin puheille. Asia oli tärkeä: kansa oli vihainen ja nälkäinen. Duuman puheenjohtaja Mihail Rodzjanko pelkäsi vallankumousta.

Mikhail Rodzianko
Mihail Rodzjanko, Venäjän duuman puheenjohtajawikimedia, public domain

Keisarin närkästymisestä huolimatta Rodzjanko, lojaali monarkisti, uskaltautui puhumaan itsevaltiaalle suoraan:

”Pidän velvollisuutenani olla salaamatta Teidän Majesteetiltanne vakaustani, että tämänpäiväinen esittelyni luonanne on viimeinen", hän sanoi.

“Hallitus on väärällä tiellä. Teidän majesteettinne ei ole kanssani samaa mieltä ja kaikki jää ennalleen. Seurauksena on käsitykseni mukaan vallankumous, joka johtaa mitään rajoja tuntemattomaan anarkiaan.”

Nikolai ei vastannut, ja keskustelu päättyi viileisiin jäähyväisiin.

Tämän Suomen itsenäistymisen vuosia kuvaavan sarjan toisessa osassa vallankumous on jo ovella. Tsaarin kaatuminen oli enää viikkojen päässä. Tyytymättömyys sotaan ja koko ajan pahenevaan elintarvikepulaan oli tehnyt Pietarista ruutitynnyrin.

Kaikki mitä Suomessa seuraavina viikkoina ja kuukausina tapahtui, oli tiukasti sidottu tapahtumiin Pietarissa ja Venäjällä.

Valta Suomessa oli tukevasti venäläisissä käsissä

Venäläistämistoimet eli niin sanottu toinen sortokausi oli vielä täysissä voimissaan Suomessa. Suomen hallitus eli viralliselta nimeltään ”keisarillinen Suomen senaatin talousosasto”, oli jo useamman vuoden koostunut joko venäläisistä tai venäläistyneistä suomalaisista.

Ns. amiraalisenaatti istunnossaan 1915.
Ns. amiraalisenaatti istunnossaan 1915. Suomen senaatin jäseninä oli useita Venäjän asevoimien upseereita, jonka mukaan sitä kutsuttiin ”amiraalisenaatiksi” tai ”sapelisenaatiksi”. Pöydän päässä kenraalikuvernööri Frans Albert Seyn. Seyn oikealla puolella Mihail Borovitinov.Museovirasto https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19430530_77

Hallitusta johti “senaatin talousosaston varapuheenjohtaja”, eräänlainen Suomen pääministeri. Virkaa oli pitkään hoitanut kamariherra Mihail Borovitinov.

Suomen kenraalikuvernööriksi oli 1909 nimitetty todellisena ”Suomi-syöjänä” tunnettu Frans Albert Seyn. Keisarivallan viimeisen vuoden alussa sen ylimmäinen edustaja Suomessa, kenraaliluutnantti Seyn oli 54-vuotias ja tunsi Suomen perin pohjin. Hän oli ollut niin sanotun ensimmäisen sortokauden aikana pelätyn kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin oikea käsi.

Punaisen ristin varasto ensimmäisen maailmansodan aikana kenraalikuvernöörin talossa (Smolna).
Kenraalikuvernöörin virka-asunto oli nykyisessä Valtioneuvoston juhlahuoneistossa eli Smolnassa Helsingissä. Osa rakennuksesta toimi ensimmäisen maailmansodan aikana punaisen ristin varastona. Kuvassa keskellä itse talon isäntä, kenraalikuvernööri Seyn.Helsingin kaupunginmuseo

Suomalainen aktivisti Eugen Schauman oli murhannut Bobrikovin vuonna 1904. Seyn olikin varovainen mies, minkä rautateillä työskentelevä Karl Koskelin huomasi työssään.

”Olin ns. vaunutarkastajana. Siihen aikaan meillä oli herra ja kenraalikuvernööri täällä Suomessa, ja se matkusteli Pietarin ja Helsingin väliä melko useasti. Meidän piti tarkastaa tämä vaunu, että se oli oikeassa kunnossa, ettei siellä ole mitään vaarallisia pommeja matkan varrella löydettävissä”, Koskelin muisteli. Koskelinin muistelua säilytetään Työväen arkistossa.

”Ennen kuin kenraalikuvernööri lähti liikkeelle, niin joutui tekemään matkan joka oli vähintään Riihimäelle taikka aina Kouvolaan asti tällä samalla vaunulla.”

Riihimäen rautatieasema. Asemalaituri, jossa matkustajat odottavat juuri saapuvaa junaa.
Riihimäen asema.Ylen arkisto / Rautatiehallitus

Varovaisuudestaan huolimatta Seyn tuskin osasi aavistaa, että hänenkin aikansa Suomessa oli käymässä hyvin vähiin.

Samaan aikaan Latviassa

Tulevien viikkojen nopeita käänteitä eivät osanneet aavistaa myöskään Saksan itärintamalla olevat jääkärit. Jääkärit olivat Suomen itsenäisyydestä haaveilleita aktivisteja, joka olivat lähteneet vapaaehtoisina Saksaan saadakseen sotilaskoulutusta. Helmikuussa he olivat alakulon vallassa.

”Tulenko koskaan enää näkemään kotiani, rakkaimpiani. Kaiken olen menettänyt, heittänyt pois sen vuoksi, mikä katsoin olevan velvollisuuteni. Ja kuinka tämä tulee päättymään. Tuleeko meistä joskus vielä ihmisiä, saammeko koskaan ihmisarvoamme takaisin”, jääkäri Birger Lemberg pohti päiväkirjassaan täsmälleen sata vuotta sitten, 26. helmikuuta 1917.

Jääkäreitä
Suomalaisia jääkäreitä.Ylen arkisto

”Olenko täällä huvin vuoksi vai miksi? Siksikö, että en ole vapaa ihminen. Senkö vuoksi, että en voi tehdä niin kuin itse haluan, vaan minun pitää totella toisia, mennä minne määrätään. Mutta minä lohdutan itseäni sillä, että mitä merkitsee yksi elämä, yksi yksilö näin aikoina”, Lemberg jatkoi.

Jääkäreiden synkkyys oli ymmärrettävää. Venäjän valta Suomessa näytti järkkymättömältä, ja ensimmäinen maailmansota oli kääntymässä Saksan kannalta yhä vaikeammaksi.

Saksalainen sukellusvene
Saksalainen U-10 sukellusvene ensimmäisessä maailmansodassa.George Grantham Bain Collection / Library of Congress

Sukellusvenesota kiihtyy

Helmikuussa 1917 ensimmäinen maailmansota siirtyi uuteen vaiheeseen, kun Saksa aloitti rajoittamattoman sukellusvenesodan. Se käytännössä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat liittyisi sotaan.

Samaan aikaan Suomessa elintarviketilanne huononi koko ajan, ja ankaran sotatilan valvonnan alla kyti huoli ja tyytymättömyys. Se aistittiin myös tämän sarjan ensimmäisestä osasta tutussa konstaapeli K. O. Toivosen perheessä Rovaniemellä.

”Tavatonta alkoi elämä olla jo alkuvuodesta 1917. Jokainen ajatteleva ihminen levottomana odotti, mitä tuleman piti, ennen kuin tuo sota päättyisi. Ei tehnyt mieli kuulua mihinkään puolueeseen”, Aino Toivonen muisteli. Kasvitarhaopettaja Toivonen ja hänen poliisimiehensä kuuluvat niihin tavallisiin ihmisiin, joiden tarinaa seuraamme tässä sarjassa.

Rovaniemi 1913. Katunäkymä Rovaniemeltä, vasemmalla Pohjoismaiden osakepankki.
Katunäkymä Rovaniemeltä vuodelta 1913.Samuli Paulaharju / Museovirasto, https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/KK3490_1623

Eduskuntauudistus oli tuonut esiin puolueet

Suomi oli vuonna 1906 saanut yksikamarisen ja yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvan eduskunnan. Helmikuussa 1917 todellinen valta Suomessa oli kuitenkin vielä tukevasti kenraalikuvernööri Seyn ja Borovitinovin senaatin käsissä. Sota-aikana eduskunta ei nimittäin saanut edes kokoontua.

Silti eduskuntauudistus oli saanut tavalliset ihmiset kiinnostumaan politiikasta.

Todennäköisesti eduskuntavaalit 1907.
Todennäköisesti eduskuntavaalit 1907. Peltolan emäntä leimauttaa äänestyslippuaan. Opettaja Makkonen lyö leiman äänestyslippuun.Ylen arkisto / Museovirasto

Suomalaiset porvaripuolueet olivat jakautuneet suhtautumisessa venäläistoimiin. Vanhasuomalaiset kannattivat myöntyväisempää taktiikkaa, nuorsuomalaiset tiukan peräänantamatonta linjaa. Ruotsalainen kansanpuolue ajoi ruotsinkielisten etuja ja maalaisliitto pienviljelijöiden.

Maan ylivoimaisesti suurin puolue olivat kuitenkin sosialidemokraatit.

Vaasan työväenyhdistyksen naisosaston johtokunta.
Vaasan työväenyhdistyksen naisosaston johtokunta. Oikeanpuoleisin jäsen Siiri Järvinen.Ylen arkisto / Karl J Borlin / Pohjanmaan museo

Maan ainoa todellinen massapuolue

”Työväenyhdistyksiä oli Loimaan kunnassa kaikkiaan 9 kappaletta ja niillä kaikilla ainakin jonkinlainen oma toimitalokin”, kuvaili Sulho Lehto kotikuntansa työväestön järjestäytymistä. Sosialidemokraatit olivat maan ainoa todellinen massapuolue. Työväenyhdistykset olivat paitsi poliittisia järjestöjä, myös tapa viettää aikaa ja toimia yhdessä.

_ ”Lahdessa kuuluin sekä sos.dem. nuorisoliittoon että voimistelu- ja urheiluseura Taimeen. Niin kuin sen aikuinen tapa edellytti, meillä oli niin sanottuja viikkokokouksia, jotka olivat sellaisia ohjelmallisia tilaisuuksia”_, Koskelin kuvasi.

Lahden Työväenyhdistyksen voimistelu- ja urheiluseura Taimi. Ryhmäkuva.
Lahden Työväenyhdistyksen voimistelu- ja urheiluseura Taimi.Berglundin Valokuvaamo / Kansan Arkisto

Tosin työpäivät olivat monilla niin pitkiä, että energiaa aktiiviseen toimintaan oli monesti vaikea löytää. Työväen arkiston muistitietokokoelmissa on säilynyt Högforsin tehtailla työskennelleen V. Laaksosen muistelu vuosien 1917–1918 tapahtumista. Laaksonen kuului sekä metalliteollisuustyöntekijäinliittoon että Siikalan työväenyhdistykseen.

_”Minullahan meni aamuviidestä ilta seitsemään työreissulla, joten ei siinä paljon tehnyt enää arki-iltoina mieli lähteä mihinkään kokouksiin. Kyllä se täällä Högforsissa ja sen työläisten keskuudessa oli jo sellaista vähän kuohahtelevaa_”, Laaksonen kuvasi tunnelmia vuoden 1917 alussa.

Nainen kyntää peltoa miehen vetämällä auralla.
Nainen kyntää peltoa miehen vetämällä auralla, Eriksdal, Porvoo, 1917.Gösta Grotenfelt / Museovirasto

Työpäivän pituus oli pitkään jatkunut kiista koko Suomessa. Vaatimus 8-tunnin työpäivästä oli keskeinen työväenliikkeen tavoite. Laaksosen mukaan Högforssin työläiset olivat kuitenkin tyytymättömiä myös pieniin palkankorotuksiin ja vihattuun tehtaanjohtajaan.

Toivosen poliisiperheessä Rovaniemelläkin huomattiin, että tunnelma oli kiristymässä.

”Tiedossamme kyllä oli, että työväki liikehti erikoisella tavalla, mutta mitä he aikoivat, siitä ei ainakaan poliisiperheelle ilmoitettu, olivathan siihen aikaan kaikkikin hyvin varovaisia, kenelle uskalsi mielipidettään tulevaisuudesta ilmaista. Elimme kevääseen asti kuin säkissä”, Aino Toivonen muisteli.

Säkin avautuminen, poliittisten paineiden puhkeaminen auki, oli vain muutaman viikon päässä.

Joka tapauksessa suomalaisten tyytymättömyys ei suinkaan kohdistunut vain venäläisiin. Monille sosiaaliset ongelmat olivat paljon suurempi poliittinen kysymys.

Nuori tyttö seisoo kahden hevosen kanssa pellolla, takana hänen isänsä ja nuorempi veli.
Kallusen työväki pellolla. Kuvauspaikka: RaimelaF. Leivo / Museovirasto

Köyhä ja syrjäinen maa

Tuloerot Suomessa olivat vuonna 1917 hyvin suuret, mikä näkyi myös valtavana erona elintavoissa. Työmiehen vuosipalkka oli noin 1000 markkaa, kun samaan aikaan esimerkiksi Jean Sibelius laski tarvitsevansa elämiseen 3000 markkaa kuussa. Toisaalta rikkaita oli maassa todella vähän ja varakkaitakin vain muutama prosentti. Suurin osa kansasta oli hyvin köyhää ja asui maalla.

Maaseudulla asui 80 prosenttia suomalaisista. Perheet mukaan lukien Suomen kolmesta miljoonasta asukkaasta kaksi miljoonaa eli suoraan maataloudesta. Tilanomistajia oli kuitenkin paljon vähemmän, noin 40 prosenttia maatalousväestä. Maata vuokraavia torppareita oli 20 prosenttia, ja 40 prosenttia työskenteli maatyöläisinä.

Maaseudun luokkajako ja torpparikysymys olivat tulleet näkyvästi esiin Laukon kartanon torpparilakon ja häätöjen aikaan vuonna 1907. Laukon kartanossa ja siihen liitetyssä Tottijärven kartanossa oli tuolloin 126 torpparia ja 17 muuta maanvuokraajaa.

Torppareita.
Maatyöläisiä lakkokokouksessa, kuva on mahdollisesti Laukon lakosta.Ylen arkisto / Työväenarkisto

Kiista vuokratyöpäivien, eli taksvärkkien pituudesta johti lakkoon, ja lopulta oikeuden määräämiin häätöihin, ja 41 vuokratyöperhettä sai häädön. Kiista kuohutti mieliä ympäri Suomea.

Sota-aikana maanvuokraussuhteita Suomessa jatkettiin keisarin niin sanotulla torpparimanifestilla vuonna 1915. Mutta torpparikysymys oli hoitamaton yhteiskunnallinen haava, joka puhkesi vuonna 1917 ammolleen, kun vanha yhteiskuntajärjestys järkkyi.

Erityisesti Etelä-Suomessa oli suuria kartanoita, joissa työskenteli paljon palkattua työvoimaa. Sosialidemokraattien kannatus ei ollutkaan suurinta kaupungeissa, vaan nimenomaan Etelä- ja Keski-Suomen maaseudulla, jossa asui valtavasti köyhää maata omistamatonta väestöä.

Tulevan sisällissodan kannalta tällä oli suuri merkitys, sillä valkoisten vahvimmalla kannatusalueella, Pohjanmaalla, tilat olivat keskimäärin pieniä, mutta iso osa väestä oli maanomistaja eikä suurtilojen työntekijöitä, kuten Etelä-Suomessa.

Ämmänsaaren Kurimon tilin pojat leikkaavat rukiita.
Ylen arkisto / Kainuun museo

Vallaton eduskunta

Politiikka herätti Suomessa suuria tunteita, mutta eduskunnan todellinen valta oli hyvin rajallinen. Senaatin piti nauttia keisarin luottamusta, ei eduskunnan. Ja sotatilan vuoksi eduskuntaa ei vuoden 1914 jälkeen kutsuttu lainkaan koolle.

Vaikka eduskunta ei siis kokoontunut, suomalaisten hämmästykseksi uudet eduskuntavaalit määrättiin pidettäväksi lakimääräisesti kesällä 1916. Sosiaalidemokraatit saivat peräti 47,3 prosenttia kaikista äänistä, ja vaalijärjestelmän takia ehdottoman enemmistön paikoista, 103 paikkaa 200:sta.

Vaalitoimitsijoita. Äänestäjä pudottaa äänestyslippuaan vaaliuurnaan Hauhon koululla eduskuntavaaleissa 1916.
Hauhon koululla äänestetään eduskuntavaaleissa 3.7.1916. Kuvauspaikka Ruovesi.Ylen arkisto / Laila Salmijärvi

Tilanne oli varsin erikoinen, sillä sosialidemokraateilla, jotka eivät aikaisemmin olleet halunneet osallistua kapitalistisen valtion hallitukseen, oli eduskunnassa ehdoton enemmistö. Käytännössä asialla ei ollut merkitystä, sillä eduskuntaa ei edelleenkään kutsuttu koolle, ja maan hallitus, siis senaatti, toimi joka tapauksessa täysin riippumatta eduskunnan koostumuksesta.

Kesän 1916 vaalituloksella näyttikin olevan lähinnä mielipidetiedusteluun rinnastettava vaikutus, eivätkä edes sosialidemokraatit jaksaneet sen merkitystä erityisesti pohtia. Kevään 1917 tapahtumat muuttivat kuitenkin kaiken, ja äkkiä edellisen kesän vaaleilla oli valtava merkitys.

Sarjan seuraavassa jaksossa ollaan jo keskellä vallankumousta.

*Lue sarjan edellinen osa: *Tammikuu 1917: Uppiniskainen kansa

Jutussa on käytetty lähteenä lukuisia historiateoksia, mm. Tuomo Polvisen, Pertti Haapalan, Tuomas Hopun, Heikki Rantatuvan, Vilho Rasilan ja Pertti Luntisen tutkimuksia. Tämä osan päiväkirjamuistiinpanot ja muistelut ovat pääosin peräisin Työväen arkiston kokoelmista. Jääkäri Lembergin päiväkirjaa on lainattu Tuomas Hopun teoksessa Jääkärit Saksan tiellä.