Maria Markuksen kolumni: Kansanmurhan muistelua sikalan porteilla

Tšekin Letyssä toimii julkista tukea nauttiva sikala. Se on entisen romaneja säilöneen keskitysleirin alueella. Uusi kolumnistimme Maria Markus muistuttaa, että tätäkään keskitysleiriä ei saa unohtaa, kun näemme jälleen aitojen taakse suljettuja ihmisiä Euroopassa.

turvapaikanhakijat
Maria Markus
Maria MarkusPetteri Sopanen / Yle

27-vuotias Vera syntyi taannoisessa Tšekkoslovakiassa perheensä ainoaksi lapseksi. Menetettyään vanhempansa väkivaltaisesti – ensin isänsä, sitten äitinsä – hän kasvoi isoäitinsä luona. Vastoin kaikkia odotuksia hän opiskeli yliopistotutkinnon. Ensimmäisenä suvussaan.

Vera on romani. Hän on myös kunnianhimoinen nuori journalisti – sekä kollegani ja ystäväni, 50-luvun kellomekkoja rakastava nauravainen cocktailbaari-ihminen, syvimmiltään maailmanparantaja.

Eräänä harmaana syyspäivänä Vera oli normaalia hiljaisempi, katsekin oli tummempi. Hän vei minut pieneen tšekkikylään, Letyyn. Tai oikeastaan kylän laitamille. Siellä oli sikala, ja haju sen mukainen.

Sikalaa ympäröivät korkeat, jykevät rauta-aidat. Portin kulmassa roikkui EU-rahoituksesta kertova plakaatti.

Paikka henki pahuutta. Eikä ihme, sillä nyt oltiin synkän äärellä.

Ennen sikoja aitojen takana pidettiin ihmisiä. Miehiä, naisia, vanhuksia, lapsia, kokonaisia perheitä. Usein kuolemaansa saakka.

Alueella sijaitsi toisen maailmansodan aikana romanien keskitysleiri. Se perustettiin vuonna 1940 “työtä vieroksuville” romanitaustaisille kiertolaisille. Neljän vuoden aikana Letyssä oli yli 1 300 romania. Eikä Letyn leiri ollut ainoa laatuaan, vaan pelkästään Tšekin alueella niitä oli useampiakin.

Yli puolet Euroopan romaneista tapettiin

Niitä kutsuttiin työleireiksi, ja kutsutaan vieläkin, kun halutaan taputella vaikea asia piiloon ja kieltää tai kyseenalaistaa koko romanien holokausti. Fakta kuitenkin on, että pelkästään Letyssä kuoli yli 300 romania, suurin osa lapsia. Lisäksi yli 500 vankia kuoli Auschwitz-Birkenaun kuolemanleirille siirrettyinä. Yli puolet Euroopan romaneista tapettiin juutalaisvainojen aikaan. Tšekissä murhaluku oli joidenkin arvioiden mukaan yli 90 prosenttia. Oikeampi termi Letylle on siis keskitysleiri.

Minä en romaneiden keskitysleireistä aiemmin tiennyt. Tai varmasti olin niistä kuullut, mutta en ollut ”sisäistänyt”. Liian ahdistavaa. Liian kaukaista. Mutta nyt minut pakotettiin katsomaan todellisuutta silmiin. Ne olivat Veran silmät. Ne heijastivat romaneiden ahdistusta. Ja surua.

Enää yhtään Letyn selviytyjistä ei ilmeisesti ole hengissä. Tarinat kuitenkin elävät, ainakin toistaiseksi.

Mutta sen sijaan, että romanien joukkosurman estradi olisi saanut muistomerkin, tai että siellä tehtäisiin tarkempia tutkimuksia, vuonna 1973 alueelle rakennettiin siis sikala. Sikalalla oli alkujaan, ja on edelleenkin, julkisen vallan tuki.

Pieni, nyt jo ajan raiskaama muistomerkki pystytettiin kyllä, mutta kauas itse tapahtumapaikalta. Romanit eivät siellä käy, vaan tekevät pyhiinvaellusmatkoja keskitysleirialueelle sikalan kulmille. Romaniaktivistit pitävät sikafarmin edessä säännöllisesti mielenosoituksia ja vaativat sikalan siirtoa jonnekin muualle sekä alueen tutkimista. Toistaiseksi turhaan.

Letyn sikalasta on tullut poliittinen symboli

Vaikka sekä YK:n ihmisoikeuskomitea että Euroopan parlamentti ovat vedonneet Tšekin hallitukseen, jotta sikala suljettaisiin tai siirrettäisiin toiseen paikkaan, mitään ei ole tapahtunut. Haluttomuutta toimenpiteisiin perustellaan taloudellisilla seikoilla. Romaniaktivistien mielestä kyse on kuitenkin pyhäinhäväistyksestä ja tyylipuhtaasta, räikeästä rasismista.

Letyn sikalasta on tullut poliittinen symboli, johon tiivistyy romanien ahdas asema itäisessä Euroopassa.

Käynnistäni Letyssä on jo pari vuotta. Nyt paikka on alkanut kummitella yhä useammin mielessäni. Miksikö? Koska enää ei kuulosta lainkaan kliseiseltä, että historialla on tapana toistaa itseään ja että ihmisen muisti on lyhyt.

Viimeksi ihoni nousi kananlihalle, kun luin Unkarin parlamentin hyväksyneen lain, jonka mukaan turvapaikanhakijat voidaan pidättää ja sijoittaa suljetuille konttileireille turvapaikkahakemuksen käsittelyn ajaksi. Siis suljetuille leireille. Aitojen taakse.

Muistamisen ja ymmärtämisen merkityksestä – tai pikemminkin sen totaalisesta puuttumisesta – kertoo myös sosiaalisessa mediassa vastikään nopeasti levinnyt Yolocaust-projekti. Juutalainen nuori satiirikko Shahak Shapira photoshoppasi Berliinin juutalaisvainojen muistomerkillä otettujen selfieiden taustalle vanhoja valokuvia keskistysleireiltä, ja julkaisi kuvat. Kuvat olivat brutaaleja. Yksi hyppäsi virne naamallaan ruumiskasan yli. Toinen venytti itsensä kauniiseen jooga-asanaan luisten ihmisparkojen keskellä. Jotta kuvissa olleet saivat kuvansa poistettua internetistä, heidän piti lähettää sähköpostipyyntö Shapiralle. Ja he lähettivät. Ihmiset olivat pahoillaan ja häpeissään. He eivät olleet ajatelleet.

Nyt kuvat on poistettu ja sivusto suljettu. Keskustelu toki jatkuu, sillä kaikkien mielestä Shapiran tempaus ei ollut aivan korrekti. Mutta ainakin se pysäytti muistamaan.

Veran isoäidin, siis “varaäidin”, isä oli romanipartisaani ja romanikeskitysleiriltä selviytyjä.

Nyt Vera haluaa selvittää ja kertoa isoisoisänsä koko tarinan. Autan häntä kykyjeni mukaan. Koska meidän pitää muistaa.

Maria Markus on jyväskyläläinen vapaa toimittaja, joka tekee juttuja Suomesta ja ulkomailta monenlaisiin medioihin. Häntä ajaa eteenpäin ehtymätön uteliaisuus, ja toimittajan työ on hänelle tutkimusmatka yhtä lailla maailmaan kuin itseensäkin. Hän on työskennellyt myös pohjoismaisen yhteistyön sekä EU-politiikan parissa.