Paula Takion kolumni: Ei koulua vaan elämää varten

Sosiaaliset taidot opitaan koulussa toisten nuorten ja opettajien kanssa, ei kotona yksin etäopintojen parissa, kirjoittaa Paula Takio.

Koulutus ja kasvatus
Paula Takio
Paula TakioKalle Mäkelä / Yle

Erään kurssin loppupuolella harjoittelimme työhaastattelua. Ensimmäisen kierroksen jälkeen havahduin siihen, että ennen harjoitusta täytyy käydä läpi, miten kätellään ja tervehditään työhaastattelijaa. Kun puhuin tästä esimerkkinä, miten kielten tunneilla opetellaan paljon muutakin kuin työkalujen nimiä, alkoi tuttu kauhistelu, että eivätkö nykynuoret edes kätellä osaa.

Kun olen tavannut työelämän edustajia ja kysellyt, mitä he toivovat opiskelijoidemme osaavan työelämäjaksolle tullessaan, on vastaus usein ollut ”sosiaalisia taitoja”. On toivottavaa, että nuori, joka tulee työpaikalle, osaa tervehtiä muita ihmisiä, kohdella asiallisesti työkavereita ja pärjätä työyhteisön jäsenenä. Näitä taitoja oppii pikkuhiljaa muiden ihmisten kanssa toimiessa ja näkemällä muiden esimerkkiä. Saamalla opastusta turvallisessa ympäristössä ilman että nolataan.

Yksi ammattikoululle asetettu odotus on se, että nuoret oppivat ammattitaidon lisäksi yleisiä työelämän sääntöjä ja käytäntöjä. Harjoitellaan siis sitä, että kouluun ja töihin tullaan ajoissa ja molemmissa käydään säännöllisesti. Kun lähiopetusta ja opettajien määrää vähennetään jatkuvasti, alkaa koulutustehtävän toteutuminen vaarantua.

Miten nuori oppii säännöllisen työajan periaatteen, jos koulua on jonain päivänä vain kaksi tuntia ja toisena ei yhtään? Ja jonain päivänä vähän normaalia työpäivää muistuttava määrä. Koska oppisisällöt eivät suinkaan pienene, pitäisi nuoren kyetä tekemään läjäpäin tehtäviä kotona itsenäisesti. Vapaapäivät – siis etäopiskelupäivät – venyvät toisten kohdalla helposti useammiksi kuin pitäisi, kun rutiini puuttuu. Jos etätehtävät tuntuvat vaikeilta, ei kouluun edes tee mieli tulla tunnustamaan osaamattomuuttaan. Kun oman ryhmän kanssa vietetään yhä vähemmän aikaa, ei synny myöskään kouluun houkuttavaa yhteishenkeä. Huono kierre jää helposti päälle.

Ammattitaidon kartuttamisen vaikeutumiseen yhä vähenevillä oppitunneilla opiskelijat ovat heränneet: hekin ovat lähteneet taistelemaan saadakseen enemmän opetusta, kuten Turun Sanomat uutisoi. (siirryt toiseen palveluun) Moni ei ole päässyt harjoittelemaan teknisten alojen motorisia taitoja nuoresta pitäen enää nykyään. Se vaatii toistoa ja treeniä.

Voi olla musertavan nolo kokemus joutua liian kylmiltään kiireiselle työpaikalle

Ammattikoulussa opitaan myös noudattamaan ohjeita työsalissa, kuuntelemaan esimiehiä, tekemään työt asiallisesti ja kohtelemaan työkavereita hyvin. Ei tätä kaikkea opi yhdellä luennolla eikä varsinkaan yksin kotona etätehtäviä tekemällä. Toisille nämä asiat ovat helpompia ja kokemusta on voinut karttua jo muualtakin, mutta kaikilla ei ole samoja lähtökohtia. Voi olla musertavan nolo kokemus joutua liian kylmiltään kiireiselle työpaikalle opettelemaan taitoja, jotka työpaikka haluaisi, että nuori osaa jo.

Eräänä päivänä jaoin luokassa tehtäväpapereita ja kun ensimmäinen opiskelija sanoi ihanan reippaasti ”kiitos”, mainitsin spontaanisti ilahtuneena, että tulee aina tosi mukava olo, kun joku kiittää. Joka ikinen ryhmän opiskelija sanoi sen jälkeen luontevasti kiitoksensa paperin saatuaan.

Usein vedotaan siihen, että on vanhempien tehtävä opettaa käytöstavat. Minua tuo mantra kyllästyttää. Se, että jaksamme kauhistella ja päivitellä tätä surkeata nykymaailmaa, jossa vanhemmat ovat ulkoistaneet kasvatustehtävänsä, ei hyödytä ketään. En jaksa uskoa, että julkinen päivittely tai kauhistelu saisi ne jotkut vanhemmat huomaamaan että ahaa, minunpa pitääkin panostaa tuon lapseni tapakasvatukseen.

Nuorta ei auta se, että päivittelemme ja torumme hänen uusavuttomuuttaan

Lapset eivät myöskään tee kaikkea vanhempiensa kanssa. Sen jälkeen kun lapsi on kouluiässä, hänen elämässään on paljon uudenlaisia sosiaalisia tilanteita, joissa omat vanhemmat eivät ole mukana opastamassa.

Erään perheterapeutin vakio-ohje on kuulemma: Ei pidä ajatella, että ”jos tuokaan ei, en minäkään sitten”. Sen sijaan pitäisi ajatella, että ”minä ainakin”. Lasta ja nuorta ei auta se, että päivittelemme ja torumme hänen uusavuttomuuttaan tai julistamme hänen ja hänen vanhempiensa puutteita. Se auttaa, että opastamme vähintään näyttämällä hyvää esimerkkiä.

On meillä opettajillakin vastuumme. Meidän täytyy tehdä oppitunneista mielekkäitä ja koulusta turvallinen ympäristö, jonne on järkeä tulla. Muuan opiskelija muisteli haikeana äskettäin eläkkeelle jäänyttä opettajaa. ”Se jaksoi aina selittää, yhä uudelleen ja uudelleen. Kun tällainen meikäläisen tapainen ei heti tajunnut, se osasi selittää vähän eri tavalla ja se selitti uudella tavalla niin kauan että minäkin aina lopulta ymmärsin.”

On huolestuttavaa, jos jossain ajatellaan, että etätehtävät voisivat korvata lähiopetustunnit, aikuiskontaktit ja koulun sosiaalisena ympäristönä eikä näillä siis olisi mitään lisäarvoa. Että 16-vuotias voisi oppia kaiken tarvitsemansa, mukaan lukien ne sosiaaliset taidot, tekemällä yksin kotona etätehtäviä.

Paula Takio

Paula Takio on kieltenopettaja Turun Ammatti-instituutissa. Opettajan töitä hän on tehnyt niin vankilassa kuin eduskunnassakin. Hän on myös freelance-kääntäjä ja on tutkinut keskiajan kirjoituksia. Hän viihtyy työssään nuorten parissa.