Koe uusi yle.fi

Eva Wahlströmin kolumni: Ryppyotsa on tappion enne

Ei valmentaja minuakaan varoita aggressiivisen näköisistä vastustajista, vaan niistä, joilla on pilkettä silmäkulmassa, kirjoittaa Ylen kolumnistina aloittava Eva Wahlström.

Terveys ja hyvinvointi
Eva Wahlström
Petteri Sopanen / Yle

"Ja Eva, muista nauraa", huikkaa valmentaja ovensuusta lähtiessään salilta. Meillä on takana seitsemän vuoden yhteistyö, joka on tuonut menestystäkin. Sovimme aikanaan ”suullisesta” valmennussopimuksesta, joka sisältää kaksi pykälää; Kahdenkymmenen sekunnin irtisanomisaika puolin ja toisin sekä pykälä, että kun nauru loppuu, loppuu myös yhteistyö.

Valmentajani muistuttaa silloin tällöin, ettei nyrkkeilyn kuulu olla kovin vakavaa. Että pitää olla tosissaan, muttei vakava.

“Tuskin pärjäisit paljon paremmin, vaikka olisit vakava, eikö niin” hän sanoo. Minulla, niin kuin monella muullakin, on taipumus unohtaa, että aloimme nyrkkeilemään tai urheilemaan mitä lajia vaan, koska se oli niin hauskaa. Nautin joka sekunnista. Se oli tapa jakaa leikkimistä, vaikka olin kasvamassa aikuiseksi.

Vaikka olenkin saanut verenperintönä luontaisen iloisuuden ja kyvyn nähdä hyvää kaikessa, en ole silti aina osannut iloita paineen alaisena. Astuin samaan ansaan kuin niin moni muukin.

Huipulle on helpompi päästä kuin pysyä siellä. Aloin kuvitella, että pärjätäkseni oli keskittyvä tekemiseen sataprosenttisesti, eli käytännössä aloin valvoa tekemisiäni vuorokauden ympäri.

Jokainen suupala oli mietitty ja laskettu etukäteen, jokainen harjoitus oli suunniteltu minuutin tarkkuudella, samoin jokainen lepohetki ja unen määrä. Ja aina testejä, jatkuvasti testejä; onko voimataso parantunut, onko hapenottokyky kehittynyt, missä voi lisätä kuormaa, voiko vielä vähentää kehon rasvoja, jatkuvia karsintaturnauksia ja näyttöjä.

Piti harjoitella niin, että hymy hyytyi. Se oli väärin ja iso virhe

Urheilijakin puhuu priorisoinnista, fokusoinnista ja päämäärätietoisuudesta.

Uskallan väittää, että minulle uskoteltiin, etten keskittynyt, jos nauroin harjoituksissa. Tai etten antanut kaikkeani, jos nähtävästi nautin ja iloitsin silloin, kun puristettiin viimeisetkin irti. Piti harjoitella niin, että hymy hyytyi. Se oli väärin ja iso virhe.

Muistan uraltani ajanjakson, jolloin aina heräsin kireänä valmiina suorittamaan. Kuvittelin, että vain kireänä voisin osoittaa olevani tosissani.

Vaikka siitä on jo 10 vuotta, muistan sen hetken, kun kilpailuissa näin muiden maiden iloiset ottelijat ja mietin katkerana “mitä noikin nauraa”. Se jäi mieleen, koska silloin ymmärsin, että jokin oli vialla. Se ei enää ollut minua, en tunnistanut itseäni enää, enkä silti ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

Minähän olin toiminut joka hetki, kuten urheilijan kuului.

Joku on sanonut että kaikki urheilijat pakenevat jotain. Jokainen voi itse miettiä, mitä pakenee ja mitä pelkää? Mitä pelkää tapahtuvan, jos pysähtyy ja hymyilee ympärillä oleville? Jos vaikka halaa työkaveria tai vitsailee? Pelottaako, ettei tule tosissaan otetuksi? Että joku muu tekee parempia tuloksia tai että fokus karkaa? Tai pelkääkö epäonnistumisia? Vai onko sinunkin päähäsi taottu ajatus, ettei kovissa paikoissa voisi toimia leikkisästi?

Niin, mitä sitten jos joskus epäonnistuu? Sellaista saattaa tapahtua vakavallekin.

Ja mitä sitten ellei sinua oteta tosissaan, koska naurat ja iloitset kovan paikan edessä? Etkö juuri silloin ole nimittäin kaikkein vaarallisin ja todennäköisin voittaja? Valmentajani varoittaa minuakin niistä vastustajista joilla on pilkettä silmäkulmassa, ei niistä, jotka näyttävät aggressiivisilta.

On toki vähän lapsellista kehottaa kaikkia tekemään ilolla sitä mitä rakastaa. Ymmärrän, että kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. Tietysti on myös kausia elämässä, jolloin on raskasta ja kiire, stressi tai vastuu vaan nujertaa.

Kireillä esimiehillä on jännittyneitä alaisia ja stressaantuneilla vanhemmilla on kiukuttelevia lapsia

Auktoriteetit, valmentajat, johtajat, vanhemmat ovat kaikki erittäin tärkeässä roolissa. Valmentajan iso vastuu näkyy usein vakavuutena. Valmentajan käyttäytyminen heijastuu myös urheilijoihin. Tämä pätee varmasti myös esimiehiin ja heidän alaisiinsa, jopa vanhempiin ja lapsiin.

Iloa tuottavalla valmentajalla on rennosti suorittavia luovia urheilijoita, siinä missä vakavilla ja ankarilla valmentajilla on pelokkaita, alisuorittavia urheilijoita. Uskon, että tämä toimii myös työ- ja perhe-elämässä. Kireillä esimiehillä on jännittyneitä alaisia ja stressaantuneilla vanhemmilla on kiukuttelevia lapsia.

Urheilussa tuntuu monesti olevan sallitumpaa syödä kipulääkkeitä kuin nauraa, mutta todellisuudessa ilossa piilee monta ominaisuutta, joita menestyjät janoavat.

Esimerkiksi terveys. Nauru on luonnollinen kipulääke (siirryt toiseen palveluun). Naurulla on muitakin positiivisia vaikutuksia (siirryt toiseen palveluun). Krooniset kivut vähenevät, kortisonihormonin taso laskee ja stressi vähenee. Jopa immuunipuolustus paranee. Nauraminen lievittää jännitystä ja kipua, ja iloiset ihmiset paranevat sairauksista nopeammin kuin ne, jotka eivät iloitse. Iloisuus, itsetunto ja fyysinen kehitys ovat kaikki läheisessä yhteydessä toisiinsa.

Luovuus on himottu ominaisuus, joka kulkee käsi kädessä huumorin kanssa. Molemmat vaativat kykyä muodostaa suhde kahden asian välille, joilla ei muuten olisi keskenään selvää yhteyttä.

Nauru ja yhdessä iloitseminen parantavat ryhmähenkeä ja vahvistavat yhteenkuuluvuutta. Ilmapiiri rentoutuu, jolloin on helpompi oppia.

Ryppyotsaisuuden hyötyjä en keksi millään. Se auttaa sokeana suorittamaan, mutta se ei ole kauaskatseinen tie. Se ei ole kovin tuottava asenne, ei opeta ratkaisemaan ongelmia, ei salli unelmoimista eikä anna tilaa kannustaa muita.

Minä olen ollut onnekas. Minulla on valmentaja joka on ymmärtänyt tärkeän salaisuuden. Intohimo, uteliaisuus ja luovuus pysyvät elossa vain iloitsemalla.

Eva Wahlström

Kirjoittaja on ammattinyrkkeilyn maailmanmestari, taideopiskelija ja äiti. Wahlströmin vahvuudet ovat rohkeudessa ja heittäytymisessä. Heikkoudet löytyvät keittiön puolella.