Koe uusi yle.fi

Jari Korkki: Lontoo kestää kyllä – mutta kestämmekö me?

Lontoolaisilla on pitkä kokemus terrorismin uhan alla elämisestä, kirjoittaa Jari Korkki blogissaan.

Yle Blogit
Jari Korkki.
Jari Korkki.Lassi Seppälä / Yle

Pariisi, Bryssel, Nizza, Berliini ja nyt Lontoo. Sen rimpsun olen nyt nähnyt lueteltavan useammassakin järkyttyneessä kirjoituksessa.

Totta, mutta samaan aikaan oudon historiatonta. Miksei luettelo voisi yhtä hyvin alkaa Lontoosta, kesästä 2005? Tai Madridista 2004?

Heinäkuisen torstain aamuruuhkassa 2005 terroristit iskivät Lontoossa maanalaiseen. Kolme räjähdystä – ja tuntia myöhemmin vielä bussi Tavistock Squarella. Kuolleita yhteensä 56.

Epäillyt kuolivat iskuissa. Sittemmin selvisi, että he olivat kotoisin Leedsistä ja niin muodoin brittejä, tosin pakistanilaistaustaisia.

Vuotta myöhemmin julkaistu raportti päätyi siihen, että tekijät toimivat omin päin, vaikka ainakin yksi heistä ilmaisi julkaisemassaan videossa ihailevansa Osama bin Ladenia.

Tälläkin kertaa surmansa saanut epäilty on syntyisin Britanniasta, tällä kertaa Kentistä

Keskiviikon iskussa näyttäisi olevan paljolti samaa. Tälläkin kertaa surmansa saanut epäilty on syntyisin Britanniasta, tällä kertaa Kentistä. Ja asunut nyttemmin Birminghamin tienoilla. Poliisin torstai-iltana julkaiseman tiedon mukaan hänen nimensä on Khalid Masood.

Asuin itse Lontoossa vuodet 1993-1996 ja vaikka Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA piti osan ajasta tulitaukoa, tuli itsellenikin tutuksi lontoolaisten hiljainen varautuminen siihen, että mitä tahansa saattaa tapahtua.

Suurin arkinen murhe toki oli joukkoliikenteen jatkuva pysähtyminen koodattuihin varoitussoittoihin. IRA oli toimittanut poliisille koodit, jotta poliisin ei tarvitsisi turhaan säntäillä jokaisen pilasoittajan hälyjen perässä. Kun IRA soitti, oli tosi kyseessä – tai sitten ei. Mutta ainakin poliisi tiesi, että se oli IRA.

Itse osuin lähimmäksi terrorismia, kun IRA:n mies räjäytti ilmeisesti vahingossa tutun lontoonpunaisen bussin työpaikkani eteen Lontoon keskustassa helmikuussa 1996.

Olin juuri menossa yöksi töihin, mutta se kävi kovin vaikeaksi, kun poliisin saarrostusketju tuntui laajenevan sitä mukaa, kun yritin sitä kiertää. Kun lopulta sain luvan edetä kohti räjähtänyttä bussia, pysäyttivät konepistoolimiehet minut vielä kerran ja sain taas selittää.

Lopulta ryhmää johtanut kersantti veti käden lippaan, tokaisi "join the party" – ja panssariauto katosi yöhön.

Lopullinen kohde ei koskaan selvinnyt.

Vuonna 2005 eräs brittiministeri oli aamun iskujen aikaan seminaarissa ja kertoi kesken puheensa korostetun rauhallisesti, että kaupunkia on pommitettu. Sanoi sitten, että seminaariin järjestetään lankapuhelin, koska kännykkäverkot ovat nurin tai tukossa. Ja jatkoi tyynesti puhettaan.

En epäillyt 1990-luvulla hetkeäkään lontoolaisten kykyä elää normaalia elämää, enkä epäillyt sitä 2005.

En epäile sitä nytkään.

Lontoolaiset ovat kaikista eurooppalaisista kenties parhaiten valmistautuneet kohtaamaan terrorin

Sillä juuri lontoolaiset ovat kaikista eurooppalaisista henkisesti kenties kaikkein parhaiten valmistautuneet kohtaamaan terrorin. Kokemus opettaa.

Eikä tähän nyt mitään huonoja vitsejä Lontoon eurooppalaisuudesta, kiitos.

Mutta sitä on kyllä syytä epäillä selviämmekö me. Sosiaalisen median hurjimmissa keskusteluissa lentää taas toinen toistaan hullumpia "totuuksia" siitä mitä Lontoossa on tapahtunut ja miksi.

Jos lontoolaiset kestävät, voisimmeko me täällä matkan päässä antaa itsellemme armon ja oikeuden edes yrittää samaa?

kirjoittaja on Ylen politiikan toimittaja ja TV1:n Ykkösaamun juontaja, joka asui Lontoossa 1993-1996.