Luulöydöt kyseenalaistavat hunnien hurjan hyökyaalloon Rooman valtakuntaan

Osa rajamaakuntaan, nykyiseen Unkariin, tulleista hunneista omaksui paikallisen elämäntyylin, ja osa sikäläisistä ryhtyi elämään kuten hunnit.

arkeologia
Pääkallo, jonka takaraivossa on ylimääräistä kasvua.
Tämän pannonialaisvainajan pää oli lapsena sidottu hunneille tyypillisenä pidetyllä tavalla, joka venytti takaraivoa. Susanne Hakenbeck

Historiankirjoihin on vakiintunut käsitys idästä tulleista hunneista hurjina barbaareina, jotka hyökkäyksellään panivat alulle Rooman valtakunnan romahtamisen.

Brittiläisen Cambridgen yliopiston (siirryt toiseen palveluun) tutkimus kyseenalaistaa kuvan hunnien hyökyaallosta, joka 400-luvulla vyöryi murskaavana Tonavan varrella sijainneisiin maakuntiin ja eteni sieltä säälittä Rooman valtakunnan sydänmaille.

Tutkimus, jonka aineisto on peräisin haudoista Pannonian rajamaakunnasta eli nykyisestä Unkarista, kertoo ensi kertaa siitä, miten rajaseutujen tavallinen väestö otti tulokkaat vastaan.

Ihmisten muuttoliikkeitä ja ruokavaliota selvitettiin haudoista löytyneiden luiden ja hampaiden biokemiallisilla analyyseillä. Löydöt ovat viideltä alueelta eri puolilta Pannoniaa. Joukossa on niin silloinen hallintokeskus kuin maatiloja.

Paimentolainen ei ehtinyt odotella vehnän satoa

Luiden ja hampaiden hiilen, typen strontiumin ja hapen isotooppeja verrattiin Keski-Saksan, Siperian ja Mongolian aikalaisten pitoisuuksiin. Keski-Saksa oli tyypillistä maanviljelysseutua, Siperiassa ja Mongoliassa puolestaan vaelsivat paimentolaiset tuolloin ja vielä paljon kauemminkin.

Viljelijöiden ruokavaliossa oli vehnää, vihanneksia ja palkokasveja, jonkin verran lihaa, mutta ei juuri lainkaan kalaa.

Paimentolaisten pääruokaa oli liha, jota täydennettiin kalalla. Lisäksi he söivät suuria määriä hirssiä, joka sopi liikkuvaan elämäntyyliin, sillä sen kasvukausi on vain muutamien viikkojen mittainen.

Pannonian luut kertovat, että osa viljelijöistä jätti tilansa ja ryhtyi hunnien kaltaisiksi paimentolaisiksi. Samalla he ehkä tarttuvat aseisiin hunnien puolella, tutkijat sanovat.

Samoilta hautausmailta löytyi näyttöä myös siitä, että jotkut hunnit jättivät vaeltamisen sikseen ja alkoivat viljellä maata – ja kenties luopuivat samalla aseista.

Monien elämäntyyli myös vaihteli näiden ääripäiden välillä. Vastaavaa ei tunneta tuolta ajalta muualta Euroopasta.

Epävakaat ajat kannustivat joustamaan

Tutkimuksen johtaja Susanne Hakenbeck näkee löydöissä todisteita siitä, että hunnit pikemminkin soluttautuivat kuin rynnistivät Rooman valtakuntaan.

– Rooman valtakunnan viimeisen vuosisadan aikalaiskuvaukset keskittyvät väkivaltaan, mutta meidän havaintomme todistavat jonkinasteisesta yhteistyöstä ja rinnakkaiselosta rintamalinjalla, Hakenbeck sanoo.

Hän arvelee, että elämäntavan vaihteleminen viljelyn ja vaeltamisen välillä oli eräänlainen vakuutus aikojen poliittista epävakautta vastaan.

Roomalaisten kertomuksissa on lähinnä ylenkatsetta barbaareja vastaan, mutta joukosta löytyy yksi kirjallinen todiste, joka tukee Cambridgen yliopiston tutkimusta.

Hunnijohtaja Attilan hovissa diplomaattina käynyt historioitsija Priscus kertoi tavanneensa entisen kauppiaan, joka oli hylännyt roomalaisen elämäntyylin ja omaksunut hunnivihollisten tavat. Syynä oli ollut se, että "sodan loputtua hunnit elelivät leppoisasti sillä, mitä heillä oli, eikä heitä häirinnyt juuri kukaan", Priscus kirjoitti.

Tutkimus on luettavissa PLOS One (siirryt toiseen palveluun) -lehdestä.