Jari Ehrnroothin kolumni: Politiikka on rikki, mutta mistä kohtaa?

Edustajuus on kriisissä. Onneksi demokratia kestää senkin, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.

vaalit
Jari Ehrnrooth.
Derrick Frilund / Yle

Demokratia on jälleen vaarallista.

Etualalla kansallismieliset populistit ja heidän vastustajansa kivittävät toisiaan, mutta taustalla koko edustuksellisen kansanvallan peruspilari on alkanut huojua.

Kuntavaaleissa äänestysprosentin putoamisen uhka ei johdu pelkästään sote-uudistuksesta, joka siirtää valtaa maakuntavaltuustoille. Vaalitutkija Sami Borgin mukaan valtaosa nuorista äänestäjistä on vailla luotettavaa ehdokasta ja siksi jättää äänestämättä.

Suurinta hölmöyttä olisi moitiskella äänestämättä jättäviä liiallisesta individualismista. Monesta asiasta voidaan kansanvallassa olla eri mieltä, mutta yhdestä ei. Kyllä äänioikeutettu on aina oikeassa.

Kun kansa muuttuu, politiikan on seurattava perässä.

Yksilökansalaiset eivät enää ryhmity laumoiksi banderollien taakse, vaan vaativat edustajiltaan omien arvojensa ajamista. Aatteelliseen yhdenmukaisuuteen pakottava puolue on liian kollektivistinen ja jäykkä rakennelma tähän tarpeeseen.

Myllerryksen tilaan joutuneeseen politiikkaan on kehkeytynyt – pitkästä aikaa – kunnon shakespeareläinen asetelma. Tässä ja nyt ratkaisematon yhtälö on syötetty historian koneeseen.

Jos hyvin käy, valtikka kiertää siihen käteen josta se on riistetty.

Mikään ei saisi tulla yksilön ja edustajan väliin. Mutta on tullut

Poliitikkojen ja tarkkailijoiden suosiman hokeman mukaan päätöksenteko ei toimi koska ”politiikka on rikki”. Kun potilas näin sanoo, on syytä kysyä, _mistä kohtaa _se on rikki?

Kudoksia painellessa ja valitusta kuunnellessa paljastuu, että tulehduspesäke ei sijaitse demokraattisen hallitusmuodon eikä edustuksellisen kansanvallan alueella, vaan sitä toteuttavassa edustajuudessa.

Oikean hoitokeinon löytymiseksi on palattava itse ideaan. 1700-luvun lopulla syntynyt moderni valtiojärjestys, liberaali demokratia, ei saa oikeutustaan Jumalan armosta, kuten sitä edeltänyt kuninkaanvalta, vaan yksinomaan vapaista yksilöistä muodostuvalta kansalta. Siksi mikään ei saisi tulla yksilön ja edustajan väliin. Mutta on tullut.

Erityisesti puolueiden ja medioiden rooli on muuttunut yhä ongelmallisemmaksi. Kun niillä on omat piiloagendansa, se korruptoi kansanvaltaa.

Jos demokratia olisi käyttöjärjestelmä, se olisi aikaa sitten vedetty pois markkinoilta vakavan haavoittuvuutensa vuoksi

Samanaikaisesti esimoderneista yhteisöllisistä pakoista vapautuneet yksilöt elävät itsensä näköistä elämää. Nämä lannistamattomat individit löytävät toisensa sosiaalisessa mediassa ja alkavat kysyä, mihin omavaltaisia puolueita ja perinteisiä medioita enää tarvitaan? Eivätkö ne edusta juuri sitä autoritääristä hallintotapaa, josta me haluamme vapautua? Äkkiä oman olemassaolon oikeutustaakka siirtyykin niille, jotka vielä äsken asettivat sitä muille.

Puolueista ja medioista piittaamattomat populistiset liikkeet oikealla ja vasemmalla ovat vastausta juuri tähän edustajuuden kriisiin. Vanhoillisia puolueorganisaatioita notkeammin ja uskottavammin ne osaavat kuunnella ja edustaa kansaa digitalisaation ja sosiaalisen median keinoin. Populismia rajoittaa kuitenkin johtajakultti, jonka vuoksi se ei voi olla muuta kuin aalto joka murtaa padon.

Toisessa vaiheessa kansanvallan valistuneet kehittäjät (myös puolueissa ja medioissa) löytävät ketterät tavat palvella uutta suvereenia yksilökansalaista joka on tietoinen omista arvoistaan. Tulevaisuudessa tätä ”politiikan rikkoutumisen” aikakautta saatetaankin muistella perustuslaillisen liberalismin renessanssina.

Jos demokratia olisi käyttöjärjestelmä, se olisi aikaa sitten vedetty pois markkinoilta vakavan haavoittuvuutensa vuoksi. Poliittisena järjestelmänä se on kuitenkin uusiutumiskykyinen: mikä ei tapa sitä, vahvistaa sitä.

Puoluevallan ja populismin lisäksi demokratian bermudan kolmion täydentää konsensus. Yksimielisyys luo demokratiasta irvikuvan, jota me suomalaiset olemme saaneet kannatella suomettumisena tunnetuksi farssiksi asti.

Ne eivät olleet liberaalin demokratian kunnian päiviä, kun valtion rahapaja löi mitaleita neuvostokommunistien kanssa veljeilevän tasavallan presidentin syntymäpäivien kunniaksi. Äskettäin pidin sellaista kädessäni ja muistelin omaa mielenmaisemaani 1970-luvulta. Hämmentävä vierauden tunne valtasi olemuksen.

Eihän demokratian tarkoituksena ole luoda yhtenäisyyttä, vaan paljastaa epäyhtenäisyys ja luoda loputon kiista, mielipiteiden hajonta, erimielisyyksien kirjo

Mikä silloin oli luonnollista, on nyt absurdia. Kekkosslovakialainen konsensus oli niin sakeaa ja sokeaa, että melkein kaikki poliitikot, filosofit ja kirjailijat kumarsivat Tamminiemen herraa. Tämän muistaen on aihetta kysyä, kaikuuko korviimme sama ylhäältä pakotettu maan tapa, kun arvojohtajana esiintyvä presidentti puhuu kansakunnan yhtenäisyydestä voimavarana?

Eihän demokratian tarkoituksena ole luoda yhtenäisyyttä, vaan paljastaa epäyhtenäisyys ja luoda loputon kiista, mielipiteiden hajonta, erimielisyyksien kirjo, joka perustuu kansalaisten yksilöllisten käsitysten jatkuvaan uudistumiseen, elinvoimaiseen kuohuntaan. Tätä elämänarvojen moninaisuutta meidän tulisi juhlia voimavarana!

Poliittisena järjestelmänä vain demokratia kykenee tähän: se suodattaa esiin kaiken mikä on, eikä ennalta pakota yhdenmukaisuuteen. Mitä moniäänisemmin esiintyvä kansa, sitä kehittyneempi on kansanvalta ja sitä parempia sen päätökset. Tasapaino syntyy siitä, että kaikki eri suuntiin työntävät painiskelevat samalla molskilla.

Ajankohtainen edustajuuden kriisi osoittaa, että puolue ei ole paras organisaatio välittämään vapaiden yksilöiden mielipidehajontaa kansanvallan edustuksellisiin elimiin.

Parempi ja aidosti liberaali tapa olisi täysin vapaaseen ehdokasasetteluun perustuva kaksivaiheinen vaali, joka takaisi sen, että ainakin esivaalissa jokainen äänioikeutettu löytäisi sopivan ehdokkaan. Vaalijärjestyksenä se olisi de facto demokraattisempi ja täsmällisempi kuin tämä nykyinen.

Aion silti äänestää. En valinnut puoluetta, vaan arvojani ajavan ehdokkaan.

Jari Ehrnrooth

_Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. _