Taiteilija Toni Kitti selätti sekä aidsin että häpeänsä: "Jos ihminen kieltäytyy olemasta roska, sitä ei voi lakaista pois"

Toni Kitti sairastui aidsiin, vaikka luuli, että hi-virus on silkkaa propagandaa.

valokuvaus
Toni Kitti
Henrietta Hassinen / Yle

Toni Kitti pyytää odottamaan hetken ennen kuvien ottamista: pitää vaihtaa vaatteita. Tiikerikuvioinen collegepusero välttää juuri ja juuri kolmen taiteilijan yhteisnäyttelyn (siirryt toiseen palveluun) ripustushommiin. Sitten kun ollaan ihmisten ilmoilla, lähikaupassa tai lehtikuvassa, pistetään ykköset päälle.

Taiteilija singahtaa hetken kuluttua takaisin valmiina poseeraamaan teostensa keskellä. Nyt yllä on diskopallohenkinen pikkutakki, kirkuvanpunaiset housut ja leveä hymy.

– En tee enää kompromisseja yhtään missään. Kun aikanaan yritin saada töitä esimerkiksi freelance-kuvaajana, niin pukeuduin maltillisemmin, että ihmiset eivät ajattelisi, että mä olen pelle. Nyt ihmiset saavat ajatella, että olen pelle. Minun ei tarvitse olla itsestäni rehellinen kenellekään muulle kuin itselleni. Jos joku ei tykkää, juoskoon metsään karkuun.

Sama räiskyvä estetiikka läpäisee miehen koko elämän ja taiteen. Toni Kitti on aina rakastanut kirkkaanvärisiä muoviesineitä, kirpputorin kummia löytöjä ja kitschiä. Jopa hänen kotinsa on kuin lelukauppaan istutettu tivoli-installaatio.

Viisi vuotta sitten rakkaus muoviin sai aivan uuden ulottuvuuden. Syynä on se, että silloin Kitti luuli saaneensa kuolemantuomion.

– Kaikilla hyvillä taiteilijoilla täytyy olla joku kompleksi, jota he taiteellaan pakenevat. Minulle se on kuolemattomuus. Muovi ei maadu. Minä maadun.

Toni Kitti
Toni Kitti esittelee sairautensa jälkiä useassa teoksessaan. Madonnan Vogue-kappaleen kunniaksi nimetty Strike a Pose on Kitin omakuva, josta kaikki alkoi.Henrietta Hassinen / Yle

"En uskonut hi-virukseen"

Valokuvataiteen maisteriksi valmistunut Toni Kitti on elättänyt itseään vuosien varrella opetustöillä, hajanaisilla kuvauskeikoilla ja lehtikuvaajana.

Töitä oli niukasti, ne eivät olleet oikein mieleisiä, oli burn outia ja henkistä pahoinvointia. Omat teokset pääsivät mukaan joihinkin ryhmänäyttelyihin, mutta taitelijanura ei oikein lähtenyt lentoon.

Vuonna 2012 Kitti etsiytyi luovan luokan luvattuun maahan, Berliiniin. Ennen kuin jalansija kaupungista löytyi, kaatoi kaamea kuume miehen ketoon. Kaiken kukkuraksi iho kukki punaisia laikkuja. Lopulta oli pakko lähteä lääkärin puheille.

Laikut olivat kaposin sarkooman aiheuttamia leesioita. Toni Kitillä oli aids.

Sen ei pitänyt olla mahdollista. Hän ei tiennyt olevansa hiv-positiivinen. Eihän koko virusta pitänyt olla edes olemassa. Kitti oli lukenut lukuisilta nettisivuilta lukuisien vakuuttavanoloisten asiantuntijoiden todisteluja siitä, että koko hiv on silkkaa propagandaa.

Aids se kuitenkin oli. Kitti vietti saksalaissairaalassa pari kuukautta, jatkoi hoitoa Suomessa ja sai sytostaatteja sarkoomaansa. Kitin sairaus huomattiin ajoissa ja hän parani. Hiv-tartunta säilyy, mutta lääkitys pitää viruksen määrän elimistössä mittaamattoman pienenä.

– Olin uskonut niihin nettisivujen valheisiin täysin. Olin aivan varma, että jonain päivänä muutkin ihmiset tajuavat, miten asia on. Se pseudotieto melkein tappoi minut.

Typeryyden hinnasta kumpuaa osa The Persistence of Plastic -näyttelyn teemoista.

– Yksi teema tässä on se, että ei kannata uskoa kaikkea. Toinen on se, että nauttikaa elämästä niin kauan kuin voitte. Ennen pitkää jotain ikävää tapahtuu. Kyllä se seuraava katastrofi näkökentän äärirajoilla jo vilkkuu.

Toni Kitti.
"Sairauteni on vaikuttanut etenkin omakuviini. Olen vähän ekshibitionisti, kuten jokainen itseään välineenä käyttävä taiteilija. Minulla oli tarve tehdä voimaannuttavia kuvia itsestäni."Henrietta Hassinen / Yle

"Lääkkeet ovat poistaneet aidsin kuolemantunnun"

Toni Kitin katastrofi kääntyi voitoksi. Kuusi viikkoa sen jälkeen kun hän pääsi sairaalasta hän otti omakuvan Strike a Pose. Siinä hän hymyilee suoraan kameraan kaikkine sarkoomaläntteineen. Pian kuvan ottamisen jälkeen Kitti ryhtyi täysipäiväiseksi taiteilijaksi.

– Kun olin toipunut pahimmasta, niin tajusin, että joko olen taiteilija, tai sitten vain hiivun pois. Taiteellani näytän itsellenikin, että olen selättänyt tämän asian. Strike a Posessa näkyy se pikkulapsen elämänvoima, joka minussa on. Ilman sitä hetken tajua kaikki vastoinkäymiset olisivat tappaneet minut.

Mutta miten fiksun oloinen mies ylipäätään haksahti hiviä koskevaan huuhaaseen ja pseudotieteellisiin sivustoihin? 41-vuotias Kitti kuitenkin kuuluu sukupolveen, jolle jo ennen teini-ikää julistettiin, että aids on tappava tuliainen.

– Uskoin varmaan niitä juttuja, koska halusin uskoa, hän arvelee nyt.

Seksi voi olla kuolemaksi, muistakaa käyttää kondomia, mieluiten vetoketjua. Se oli 1980- ja 1990-lukujen taitteen sukupuolivalistuksen ydinviesti. Leikkisimmissä versioissa Leningrad Cowboys rallatti, että on vain kaksi tapaa harrastaa seksiä: oikea ja väärä. Jos joku harrasti suojaamatonta seksiä, niin osasi ainakin pitää siitä suunsa kiinni ja hävetä asianmukaisesti.

Sitten yhtäkkiä juuri kukaan ei enää puhunut aidsista juuri mitään. Samoihin aikoihin vaimeni kovaääninen muistuttelu kumin käytöstä. Unohtui, että sen paremmin aids kuin muutkaan seksin välityksellä tarttuvat sairaudet eivät ole maailmasta kadonneet.

– Valistuksen katoamiseen on varmaan vaikuttanut se, että lääkkeet ovat vieneet aidsista pois sen välittömän kuolemantunnun. Kun lääkitys on kunnossa, hiv-positiivisen elinajanodote on sama kuin ilman tartuntaa. Lääkkeiden ansiosta hiv-positiivinen ei edes tartuta, mutta tieto tästä on Suomessa jopa riskiryhmiin kuuluvilla hataralla pohjalla, Kitti tuumii.

Toni Kitti
"Näyttelyn naamiot ovat aika ilmeisiä vertauskuvia, etenkin tämä The Alien. Tästä tulee mieleen Alien-elokuvien naamaa imevä hirviö, mutta tämä ei ole niin uhkaava, eikä räjähdä lopulta mahasta ulos. Yleisö voi ottaa tämän kanssa selfieitä."Henrietta Hassinen / Yle

Häpeä viihtyy häpeän luona

Tiedon puute ruokkii häpeää, joka taas ruokkii mykkyyttä hivin ympärillä, summaa Kitti. Ja häpeä on jo valmiiksi suomalaisten helmasynti. Muualla maailmassa on huomattavasti enemmän taiteilijoita ja muita julkisuuden henkilöitä, jotka puhuvat avoimesti tartunnastaan.

– Todella harva Suomessa on uskaltanut tulla tämän asian kanssa julkisesti esiin. Suomi on hirveän voimakkaan häpeäkulttuurin maa. Me hävetään jopa omaa olemassaoloamme ja häpeäntunne viihtyy toisen häpeäntunteen vieressä.

Toni Kitti itse on opetellut kieltäytymään häpeästä. Siksi hän rienaa sitä taiteessaan. Lapinlahden gallerian yleisö astuu heti ovella Toni Kitin kasvoja kuvaavaan mattoon. Jokainen likaiset jalanjälkensä mattoon jättävä kävijä tallennetaan kattokameralla. Walk Over Me -teos on valmis kun kasvoja on tarpeeksi tallattu näyttelyn päättyessä.

Gallerian seinällä roikkuvassa The Dust -kuvassa Kitin kasvoille on jämähtänyt rikkalapiosta ja harjasta muovattu naamari.

– Nämä ovat minulle omanarvonkuvia. Jos ihminen sinnikkäästi kieltäytyy olemasta roska, niin ei sitä voi kukaan lakaista pois.

Maailman hassuimmaksi pojaksi itsensä blogissaan (siirryt toiseen palveluun) nimennyt Kitti ei tietenkään ole jatkuvasti yhtä hymyä. Ei kukaan ole. Ärräpäitä lentelee, kun tekniikka tökkii tai pitäisi keksiä, miten taulut saa ripustettua suoraan Galleria Lapinlahden joka suuntaan vinksottaville seinille. Sitten on niitä suurempia suruja.

– En usko sellaisiin tasaisen onnen kausiin, joissa elämä vain leijuu jossain pilvien päällä. Elämä läiskii päin pläsiä suurilla asioilla laajemmalla intervallilla, ja pienillä asioilla, jotka ottavat päähän joka toinen tunti. Onni on sitä, mitä tekee niiden välillä.

Toni Kitti
"On häikäisevää, miten orgaaniseksi muovi palautuu, kun se sulaa. Näistä ei voi ikinä tietää, mitä tulee, koska sulavalla muovilla on ihan oma tahtonsa."Henrietta Hassinen / Yle

Toni Kitti, Maija Laurinen ja Hilda Kozári Galleria Lapinlahdessa 29.3.–16.4.2017