Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Liikuta kuvaa ja katso, miltä näyttää senegalilaiskylässä, jossa melkein joka talosta joku on lähtenyt Eurooppaan.

Eurooppaan muuttaneiden kylä

Senegalin nuoret miehet haluavat Eurooppaan elättääkseen perheensä. Monet lähtevät vaikka tietävät, että Eurooppa ei ole se paratiisi, joka kavereiden viesteistä välittyy.

Abdoullah ja poika
Lammas Pyykit narulla
Abdoullahi ja poika

Abdoulaye Dioufin kotitaloon nousee uusi kerros siirtolaisten rahoilla.

Yarakh, Senegal Abdoulaye tietää, miltä Euroopassa näyttää. Tai ainakin sen, mitä hänen ystävänsä haluavat Facebookissa jakaa.

Kuvissa juhlitaan baareissa, pidetään hauskaa rannalla, tietysti tyttöjen kanssa.

Abdoulaye jäi kotikylään, kun lapsuudenystävät päättivät lähteä etsimään ulkomailta leveämpää leipää.

Dawda, Djiby, Ibrahim ja Omar ovat nyt kaikki Espanjassa, ovat olleet jo vuosia. Abdoulaye sen sijaan istuu hämärässä makuuhuoneessa kotitalossaan Senegalin pääkaupungin Dakarin kupeessa ja kertoo, kuinka viiden pojan lauma teki ennen kaiken yhdessä:

Asuttiin saman kadun varrella. Mentiin kouluun yhdessä, oltiin samalla luokalla. Koulun jälkeen mentiin kivenheiton päähän rannalle pelleilemään, pelattiin jalkapalloa. Usein mukana olivat naapurin kaksosetkin, heistä Seny oli lahjakkuus mutta Alassanella oli futiksessa kaksi vasenta jalkaa.

– Ystävä, veli, Abdoulaye Diouf toistaa, kun kertaa poikien nimiä.

Nyt miehiksi kasvaneet pojat työskentelevät Espanjan tomaattiviljelmillä, naapurin kaksoset ovat Italiassa. Joskus joku käy kotona, mutta ei heidän kanssaan enää tule kovin paljon viestiteltyä.

Eikä puhuttua siitä, millaista arki Euroopassa oikeasti on.

Kimaltavat poseerauskuvat ovat lähestulkoon ainoa, mitä Abdoulaye ystävien elämästä näkee. Mutta hän arvaa kyllä, että ne ovat vain osa todellisuutta.

– Ne ovat hetken välähdyksiä. Eivät ne minua hetkauta, hän sanoo.

Abdoulaye on oikeassa siinä, ettei kotiin aina kerrota kaikkea.

Siirtolaisuuteen liittyy Senegalissa vahvoja mielikuvia: jos pääset Eurooppaan, olet voittaja. Jos et lähde, et ole mitään.

Kyse ei ole vain rahan tienaamisesta, vaan myös asemasta yhteisössä ja arvostuksesta aikuisena. On paineita näyttää menestyjältä, joten epäonnistumisia piilotellaan.

Myös Abdoulayella olisi ollut mahdollisuus haalia kokoon monen sadan euron matkarahat ja haluakin lähteä. Mutta ei hän tullut menneeksi eikä oikein osaa sanoa, miksi.

Nyt on vaimo ja parivuotias poika. Ja kuka elättäisi äitiä ja isoveljen perhettä, jos hän nyt lähtisi? Abdoulaye on sentään saanut kunnalta töitä, mutta veli on työttömänä.

– Minä hoidan täällä kaiken, kun taas ne, jotka lähtivät, eivät ole vuoteen lähettäneet mitään, hän sanoo vähän vihaisesti.

Hän tarkoittaa kahta Euroopassa asuvaa veljeään, joilta rahaa tulee epäsäännöllisesti.

Heidänkään elämästään Abdoulaye ei tiedä kovin paljon. Toinen veli on Belgiassa, hän meni jo aikaa sitten laillista reittiä, kuten täällä on tapana sanoa, siis jonkinlaisella viisumilla. Mutta Abdoulaye ei tiedä, millä hän nykyään elää.

Toinen veli lähti veneellä Kanariansaarille ja kertoo olevansa töissä Espanjassa. Hän sanoo kauppaavansa siellä tavaroita, varmaankin jonkin kaupungin rannoilla tai kaduilla, mutta kotiin liikenee rahaa korkeintaan juhlapäiviksi.

Joka tapauksessa veljien tienaamilla rahoilla on pystytty korjaamaan kotitaloa. Abdoulaye nousee portaat näyttämään, kuinka rakenteilla on uusi asuinkerros.

Ylhäällä katolla kuivuvat vielä pyykit narulla tuulessa, mutta uudet huoneet hahmottuvat jo, tiiliseinät nousevat pikku hiljaa.

Abdoulaye nostaa poikansa syliin. Alhaalla levittäytyvät Yarakhin talojen aaltopeltikatot ja hiekkaiset kujat.

Ilta kadulla
Sähköjohtoja Seinää
Naiset parvekkeella

Yarakhin kylästä on lähdetty jo pitkään, ja lähtöä tehdään edelleen.

Tässä kalastajakylässä Abdoulayen tarina on tavallinen. Melkein kaikissa taloissa on ainakin yksi, joka on lähtenyt ulkomaille. Osa aikaa sitten, jotkut äskettäin.

Joka vuosi tuhannet senegalilaiset miehet ottavat suunnan kohti Eurooppaa.

Kun lasketaan Välimeren yli Italiaan nyt tulevien kansallisuuksia, Senegal on lähellä kärkeä.

Italiaan saapui viime vuonna meren yli noin 180 000 ihmistä, joista valtaosa oli Saharan eteläpuolisen Afrikan maista. Eniten tulijoita oli Nigeriasta ja Eritreasta, Senegal on listalla kuudentena.

Suuri osa Eurooppaan tulijoista pakenee levottomuuksia, vainoa tai diktatuureja. Mutta 14 miljoonan asukkaan Senegal tunnetaan vakaana maana, jossa valta vaihtuu vapaissa vaaleissa.

Samaan aikaan väestö kuitenkin kasvaa nopeasti. Senegalilaisista yli 60 prosenttia on alle 25-vuotiaita, eikä lupaava talouskasvu ole toistaiseksi muuttunut työpaikoiksi. Melkein puolet väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.

Senegalista paetaankin usein köyhyyttä ja työttömyyttä, lähdetään paremman tulevaisuuden toivossa. Lähtijöitä on paljon etenkin etelän ja idän syrjäseuduilla. Usein matkakassaa kootaan myymällä perheen omaisuutta.

Abdoulaye Diouf ei ole toistaiseksi käynyt ulkomailla, ei edes naapurimaassa Gambiassa.

– Olen elänyt koko ikäni täällä. Euroopassa olisi kyllä hauska käydä kääntymässä, hän sanoo.

– Mutta jos menisin, haluaisin tehdä sen laillisesti.

Olisihan hauska nähdä, millaista diskojen ja rantojen Euroopassa todellisuudessa on.

Kalaverkkoja
Kalastaja Pirogi rannalla

Serigne Badianella on takanaan jo yksi yritys kohti Eurooppaa.

Kalastaja Serigne pääsi Senegalista aina Välimeren rannoille asti, mutta sitten loppuivat rahat.

Serigne Badiane istuskelee Yarakhin kylän rannassa veneiden takana, nojailee kiviseinään, kertoo tarinaansa. Hän ei millään enää jaksanut sitä niukkuutta, jota kalastajille oli tarjolla.

Niinpä kolmekymppinen Serigne päätti matkustaa Marokkoon. Moni muukin yrittää Eurooppaan sitä kautta, sillä Marokkoon pääsee ilman viisumia ja turvallisemmin kuin kaaoksessa olevaan Libyaan.

Marokossa Serignen suunnitelmana oli tienata lisää rahaa ja purjehtia sitten kumiveneellä Espanjaan töitä etsimään – mistä tarkalleen, siihen hän ei ota kantaa.

Serignen käsityksen mukaan kaikki on helppoa sitten, jos vain pääsee EU:n rajan yli.

– Kun saavut Espanjaan, sinut viedään leiriin. Olet siellä pari kuukautta, opiskelet kieltä ja saat hoitoa, jos olet sairas. Ja sitten voit jo saada oleskeluluvan, Serigne kertaa kuulemaansa.

Hän kenties yhdistelee eri lähteistä saamiaan tietoja. Todellisuudessa Espanjaan tullut paperiton siirtolainen voi hakea tilapäistä työ- ja oleskelulupaa vasta sitten, kun pystyy todistamaan olleensa maassa kolme vuotta yhteen menoon.

Ilmaisen perusterveydenhuollon tulija kylläkin saa ja voi asua vastaanottokeskuksessa sen aikaa, kun viranomaiset selvittävät, voidaanko hänet palauttaa. Espanjalla ja Senegalilla tosin on palautussopimus, mutta ehkäpä tutkinnan aikana on mahdollista poistua omille teilleen.

Turvapaikkaa hakee vain harva, eikä Serignekään sellaisesta puhu mitään.

Pirogi ja lapset Kalastajat Pirogi

Aiempaa pienempää kalansaalista jakamassa on entistä suurempi joukko.

Kauempana muut kalastajat setvivät verkkojaan katoksen alla. Merelle lähdetään öisin, päivällä torkutaan ja tehdään korjaustöitä.

Vuosikaudet täällä on luotettu siihen, että Atlantin apajat täyttävät kalastajien verkot ja perheiden vatsat. Mutta 2000-luvulla kalansaaliit ovat pudonneet. Vuosikymmen sitten myös Yarakhin rannalta lähdettiin suurin joukoin kalastajaveneillä kohti Kanariansaaria paremman toimeentulon toivossa.

Kalakantoja verottaa aasialaisten ja eurooppalaisten alusten liikakalastus, mutta myös kotimaisia pienkalastajia on liikaa. Senegalin hallituksella ei ole halua tai kykyä kalastuksen valvontaan ja sääntelyyn, sanovat tutkijat.

Senegal kartta

Marokkoon lähteneen kalastajan Serigne Badianen vähät rahat hupenivat välietapiksi aiotussa maassa nopeasti. Hän jakoi huoneen ystäviensä kanssa ja teki jo matkajärjestelyjä, mutta hanttihommia ei juuri ollut tarjolla. Pakolliset menot nakersivat säästöjä.

Kaiken huipuksi kohtelu oli tylyä. Marokkolaiset eivät pidä tummaihoisista, Serigne sanoo.

– Aina, kun oltiin kavereiden kanssa yhdessä, joku tuli sanomaan, että häipykää täältä, hän muistaa.

Lopulta rahaa ei ollut enää elämiseen saati merimatkaan, ja oli pakko palata bussilla kotiin vähin äänin. Eurooppa jäi haaveeksi.

Uusi yritys kangastelee jo mielessä.

– Inshallah, jos saan säästettyä tarpeeksi, Serigne hymyilee. Hän ei osaa sanoa, kauanko siihen menisi, hyvällä tuurilla ei ehkä paria vuotta kauempaa, hän arvelee.

Sama se, vaikka olisi pakko yrittää Saharan läpi ja Libyan kautta, hän kohauttaa olkiaan ja sanoo tietävänsä, että reitti on vaarallinen. Asia nyt vain on niin, ettei kotona saa töitä.

Lähiseudulla olisi kyllä teollisuutta, mutta työvoimasta on ylitarjontaa ja palkat ovat huonot. Tehdastyöläisen kolmen euron päiväpalkalla ei Dakarin seudulla elätä isoa perhettä.

– Olen mies ja minun tehtäväni on matkustaa, Serigne sanoo.

Serigne kertoo kuulleensa, että myös Euroopassa asenteet siirtolaisia kohtaan ovat koventuneet. Siitäkään hän ei välitä, sillä senegalilaisilta löytyy kyllä kanttia, hän vakuuttaa.

– Mehän tulemme vain tehdäksemme työtä. Lähdemme kyllä pois, hän sanoo.

Imaani, kyläpäällikkö ja varapuheenjohtaja
Kattotuuletin Imaanin koti

Kyläneuvoston puheenjohtaja, imaami ja kyläpäällikkö tuntevat siirtolaisuuden syyt.

Kattotuuletin sotkee hitaasti ilmaa kyläpäällikön talon eteisaulassa. Iltapäivä on jo pitkällä, ulkona helle paahtaa katua.

Seinillä roikkuu kuvia sukulaisista ja talon isännästä pyhiinvaelluksella Mekkaan. Nurkassa pölyttyy kuntoilulaite, jonka joku joskus lahjoitti.

Muovituoleissa istuu arvokkaita miehiä, jotka tietävät siirtolaisuudesta melkein kaiken.

Kyläpäällikkö Mama Seckin jälkeläiset ovat hajallaan Espanjassa ja Italiassa. Moskeijan imaami Maudou Amar taas oli itse kahdeksan vuotta kaupustelijana New Yorkin kaduilla.

– Mutta tulin takaisin omasta halustani. Olen jo vanha mies, on parempi olla perheen luona, hän sanoo.

Senegalilainen lähtemisen perinne elää ja voi hyvin Yarakhin kylässä, sanoo päällikkö Seck.

Täällä ollaan muuttajakansaa, lähteminen on arkipäivää. 1950-luvulla sanonta oli "Mennä Bordeaux’hon tai kuolla", 2000-luvulla Barça ou barzakh, suomeksi suurin piirtein "Barcelona tai kuolema".

Yarakhissakin siirtolaisten lähettämä raha on ollut kylän elämänlanka. Enää rahaa ei tosin tule kuten parhaina vuosina.

Euroopan maissa on ollut pitkään talousvaikeuksia, eikä siirtolaisille aina riitä töitä. Nykyään eurooppalaisetkin haluavat työskennellä, joku letkauttaa.

Espanjassa olleet kertovat, että ennen talouskriisiä kotipuoleen saattoi parhaimmillaan pystyä irrottamaan jopa pari sataa euroa kuukaudessa ainakin, jos sattui saamaan vähän paremmin palkattua työtä, vaikkapa apumiehenä jossakin turistihotellissa.

Nyt tarjolla on lähinnä katukaupustelua tai kausiluontoisia pestejä pienissä pätkissä: esimerkiksi peltotöihin voidaan tarvita lisää käsipareja jonakin viikkona, toisena taas ei. Kuun lopussa käteen ei välttämättä jää mitään, ei myöskään päällikön omille lapsille.

– Sehän on selvää, että jos ei selviydy edes omista kuluistaan, ei kotiin riitä annettavaa, päällikkö Seck sanoo.

Kovin tarkkaan hän ei lastensa vaikeuksista kerro. Ei ehkä halua, tai ei tiedä kaikkea.

Nainen kadulla
Pulloja Katukyltti
Myyjä kadulla

Senegalin lupaava talouskasvu ei näy tavallisen kyläläisen lautasella.

Se on kuitenkin varmaa, että ulkomaille lähteneet senegalilaiset lähettävät kotimaahansa edelleen valtavat määrät rahaa. Virallinen arvio on noin 1,5 miljardia euroa vuodessa, joka on yli kymmenen prosenttia bruttokansantuotteesta. Todellisuudessa summa lienee tuntuvasti suurempi.

Onkin väitetty, ettei Senegalin hallitus välttämättä halua puuttua muuttoliikkeeseen tai kehittää talouttaan tarmokkaammin, koska siirtolaisten rahalähetyksistä kertyy niin iso potti.

Yhteiskuntaa sillä rahalla ei varsinaisesti rakenneta, sillä leijonanosa menee suoraan perheiden arkisiin kuluihin, ruokaan, vuokraan ja sähköön. Ja kun rahavirta takkuaa, perheet joutuvat kitkuttamaan.

Senegalin paljon puhuttu talouskasvu ei näy Yarakhissa keskivertokyläläisen lautasella. Ihmiset valittavat, että hinnat nousevat, sähkö ja ruoka kallistuvat, eläminen käy yhä hintavammaksi. Ennen oli jopa paremmin, sanotaan.

Euroopan unionia Afrikasta tulijoiden määrä huolestuttaa. Siksi pari vuotta sitten perustettiin erityinen hätärahasto, josta Senegalin kaltaisiin lähtömaihin ollaan kanavoimassa yhteensä satoja miljoonia euroja. Niillä on tarkoitus nopeuttaa maiden kehitystä: ajatus on, että kun tarjotaan nuorille ammattikoulutusta ja autetaan alkuun yritystoimintaa, yhä harvemmalla olisi tarvetta lähteä.

Vireillä on myös tiedotushankkeita, joihin aiotaan valjastaa entisiä siirtolaisia kertomaan karusta elämästä Euroopassa: ahtaan huoneen jakamisesta muiden kanssa, piraattituotteiden myymisestä kaduilla, epäluulosta ja rasismista.

Yarakhin kyläpäällikkö kuitenkin tuumii, etteivät nuoret usko ennen kuin näkevät itse. Vaikka tiedot vaaroista ja vaikeuksista lannistavat osan, laihoista ajoista huolimatta moni haaveilee yhä Euroopasta.

– Ei se auta, jos kotiin palanneet kuvailevat, millaista siellä on. Vasta sitten tajuavat, kun kokeilevat itse, hän sanoo.

Päällikön mielestä Euroopan unionin pitäisi ennen kaikkea auttaa Afrikan maita avaamalla lisää laillisia muuttoväyliä. Niin, ettei kenenkään tarvitsisi ainakaan vaarantaa henkeään Välimerta ylittäessään.

– Pitäisi ymmärtää, että maailma kuuluu kaikille. Kaikilla ihmisillä pitää olla vapaa liikkumisen oikeus, muotoilee imaami Amar.

Binjamin
Lapsi jakapallokentällä Jalkapallokentällä
Jalkapallojoukkue

Binjamin Gomis on valmentanut monta ikäluokkaa Yarakhin nuoria.

Yhtenä päivänä Khadim oli poissa.

Koska muutkin ovat lähteneet hyvästejä jättämättä, jalkapallovalmentaja Binjamin Gomis saattoi arvata, mistä oli kyse. Kohta tuli viesti parin tuhannen kilometrin päästä Marokosta.

– Paiskin kovasti töitä, jotta saisin rahaa, Khadim tiedotti.

Oikeastaan viesti oli suunnattu perheelle, mutta Khadim muisti myös entistä esikuvaansa.

– Ilman sinua en olisi täällä. Sinä sait minut käymään koulussa ja ohjasit jalkapallon pariin. Voin kiittää sinua siitä, että pääsin tänne asti, hän viestitti.

Binjamin Gomis hymyilee varovasti, kun hän kertaa tapahtumia. On selvää, että Khadim oli hänelle läheinen.

– Minähän valmensin häntä siitä saakka, kun hän oli pieni, Binjamin sanoo.

Binjamin jos kuka tuntee alueen nuoret miehet. Hän on kouluttanut täällä vuosituhannen vaihteesta alkaen pienen stadionillisen jalkapalloilijoita, nähnyt, kuinka ikäluokka toisensa jälkeen on iltapäivisin kamppaillut pallosta. Tätä kautta on kulkenut jopa yhden maajoukkuepelaajan tie, hän kehaisee.

Mutta samalla Binjamin on seurannut myös toisenlaista pelikenttää: niitä, joiden kiikarissa on lähtö kohti Eurooppaa.

Myös Khadimin lähdön motiivina on raha, valmentaja sanoo. Isä on kuollut, ja hädin tuskin parikymppisen miehen pitäisi huolehtia äidistä ja useammasta sisaruksesta.

Silmissä ei siinnä pesti Real Madridissa vaan mikä tahansa työ, josta jäisi yli myös kotiväelle.

Valmentaja uskoo, että hänen suojattinsa aikoo matkustaa Marokosta eteenpäin joko Espanjaan tai Italiaan. Mutta hän ei ole huolissaan.

– Minä rohkaisin häntä. Khadim on kunnon kaveri ja tietää, mihin ryhtyy, Binjamin sanoo.

Jalkapallokentällä peli on tauonnut, pojat ammentavat mukilla vettä muoviämpäristä. Kulman takaa kuuluu moskeijan rukouskutsu.

Khadim on ollut poissa nyt puoli vuotta. Ensimmäisen viestinsä jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään.

Juttua varten on haastateltu myös muun muassa siirtolaisuustutkimusta johtavaa sosiologi Aly Tandiania senegalilaisesta Gaston Berger -yliopistosta, Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n Senegalin-maajohtajaa Jo-Lind Roberts-Seneä, Länsi-Afrikan laitonta kalastusta Overseas Development Institutelle tutkinutta Alfonso Danielsia sekä EU:n Sahelin-erityisedustajaa Ángel Losadaa.

Toimittaja Maria Tolsa

Kuvat Heli Pekkonen

Toteutus Stina Tuominen ja Anna Hurtta

Julkaistu 2.4.2017

Sinua voisi kiinnostaa myös tämä

​Viime vuosien pakolaiskriisi on tuonut suuria muutoksia Eurooppaan. Monet maat ovat rakentaneet muureja estääkseen turvapaikanhakijoiden maahan pääsyn. Kuuntele tästä Muurit-podcastsarja, jossa pohditaan, miten muurit vaikuttavat ihmisten elämään.

Rannalla