yle.fi-etusivu

Jussi Viitalan kolumni: Tekeekö ihminen muulipeurat?

Kun petokantoja hävitetään, kasvaa joidenkin lajien kannat liian suuriksi. Tällöin ruoasta tulee pula tai se loppuu. Kolumnistimme Jussi Viitala pohtii onko ihmiselle käymässä samoin.

ilmastonmuutos
Jussi Viitala.
Onni Koivisto / Yle

Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt rakasti luontoa ja eläimiä. Hän perusti 1906 Kaibab-ylängölle Colorado-joen tuntumaan riistansuojelualueen parantaakseen alueen muulipeurojen (-kauriiden) elinolosuhteita.

Alueelta metsästettiin pois kaikki sudet, puumat, karhut ja punailvekset. Aldo Leopold raportoi tapauksen 1943. Vuoteen 1925 mennessä muulipeurat olivat lisääntyneet niin, että olivat hävittäneet haavat – muulipeuran tärkeimmän kesäravinnon - ja yli sadantuhannen yksilön peurakanta romahti muutamaan tuhanteen. Peurat söivät oman ruokansa siis loppuun. Leopold raportoi vain yhden lajin yhden populaation tapauksesta, joten tieteellisesti jää aina sijaa epäilylle. Kaibab-ylängön muulipeurat olivat kuitenkin pitkään oppikirjojen esimerkkinä petojen aikaansaamasta populaation säätelystä.

1970-luvulla C.J. Burke hyökkäsi matemaattisen mallin avulla Leopoldin tutkimusta vastaan. Hän näytti kumoavan Leopoldin johtopäätökset. Tämä sai Leopoldin aiemmin hyvänä esimerkkinä pidetyt tutkimukset katoamaan oppikirjoista.

Vasta sukupolven ikää myöhemmin havaittiin, että Burken yhtälöt lepäsivät hyvin hataralla pohjalla. Alueen haapapopulaation ikärakenteen tutkimus näytti vahvistavan Leopoldin päätelmät. Uusia romahduksia tapahtui 1950- ja 1980-luvuilla.

Jouko Pokin tutkimukset pedoista vapaiden peltomyyrän saaripopulaatioiden kohtalosta toistivat kauniisti Aldo Leopoldin muulipeuratulokset. Kun sama ilmiö toistuu useamman kerran ja useammalla lajilla ja eri mittakaavoissa, siitä vedetyt johtopäätökset saavat lisää luotettavuutta.

On kysyttävä, onko ihminen lajina toistamassa Kaibab-ylängön kokeen paljon suuremmassa mittakaavassa? Afrikan, Etelä-Amerikan ja eräiden Aasian maiden väestöt raivaavat yhä enemmän maata viljelyksille samalla kun ilmastonmuutos kaventaa elinmahdollisuuksia. Väestömäärä kasvaa ja ruokaa tarvitaan enemmän.

Ilmastonmuutos kaventaa elinmahdollisuuksia

Teollisuusmaissa väestönkasvu on pysähtynyt, mutta varallisuuden kasvaessa ympäristöön kohdistuva rasitus ei hellitä. Jo nyt aavikoituminen leviää ja meren pinta nousee. Ellei kehityksen suunta muutu, niin pahimmillaan meret voivat olla kuolemassa rikkivetyä tuottaviksi myrkkyaltaiksi, kuten ilmeisesti tapahtui (siirryt toiseen palveluun) 252 miljoonaa vuotta sitten permikauden lopussa.

Ihmisen vaikutus luontoon uhkaa vertautua kymmenkilometrisen asteroidin iskun ja Decanin laakiobasalttipurkauksen yhteisvaikutukseen 65 miljoonaa vuotta sitten.

Vaikka ihmiskunta on tuottanut monta neroa Bachista Einsteiniin, niin onko ihminen lajina sen viisaampi kuin muulipeura? Voisiko oikeastaan ollakaan? Ihminenhän on samanlainen evoluution luomus kuin muulipeurakin. Evoluutio ei varaudu tuleviin tilanteisiin, vaan pelaa käteisrahalla – tekijöillä jotka ovat tässä ja nyt.

Evoluutio on kilpailua, jossa lajit ja lajien sisällä yksilöt kilpailevat tilasta, resursseista ja lisääntymismahdollisuuksista. Sen yksilön ominaisuudet yleistyvät, joka saa eniten omia jälkeläisiään seuraaviin lisääntyviin sukupolviin. Evoluutio tuottaa kilpailun voittajia. Sitä kaikki meidän vaistomme palvelevat. Me kilpailemme edelleen samoista asioista hyvin samoin keinoin, jolloin oma lähiajan hyvä ohittaa aina tulevaisuudessa olevan kaikkia uhkaavan pahan.

Lämpeneminen ja happamoituminen ovat jo vähentäneet merkittävästi yhteyttämistä merissä

Kaikille alkaa olla selvää, mitkä ovat seuraukset, jos kehitys jatkuu nykyiseen malliin: napajäätiköt sulavat ja valtameren pinta nousee, aavikot leviävät ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät. Ja ehkä pahimpana kaikesta meret tekevät kuolemaa. Lämpeneminen ja happamoituminen ovat jo vähentäneet merkittävästi yhteyttämistä merissä. Puolet hengittämästämme hapesta muodostuu siellä.

Kaibab-ylängön muulipeurat ja Suomenlahden pikkusaarten peltomyyrät kuolivat niille sijoilleen, kun ruoka loppui. Ihmisen kohdalla kaikki käy toisin.

Menneen ajan tapahtumat antavat viitteitä siitä, mitä seuraa, kun olosuhteet alkavat huonontua. Kiinan historiasta tiedämme, että keisaridynastioiden vaihdokset tapahtuivat aina kuivina kausina, kun kesämonsuuni jäi heikoksi tai jäi kokonaan tulematta. Vallananastaja pystyi kanavoimaan kansan tyytymättömyyden omaksi edukseen.

Samoin puiden vuosilustoajoitusten ja lustojen paksuuden vaihteluiden ja pakkasvaurioiden avulla on voitu osoittaa, että Euroopan valtioiden väliset sodat keskittyivät merkitsevästi kylmiin kausiin. Tämä kylmien vuosien ja sotien yhteys katkesi vasta teollistumisen myötä, kun viljelymenetelmät kehittyivät niin, että satoa saatiin huonoinakin vuosina. Lisäksi kehittyvä kauppa ja liikenne toivat apua kadon iskiessä.

Tyytymättömyys lisääntyy jo. Tuotannon painopisteen siirtyminen halvan työvoiman maihin on saattanut kehittyneiden maiden entisen keskiluokan ahdinkoon ja ruokkinut populismin nousua. Mitä tapahtuu, kun aletaan todella tapella ruuasta?

Vielä romahdus ei ole aivan ovella, mutta aikaa ei ole paljon. Tosin ihmiskunnan siirtyminen lihasta yhä enemmän kasviravintoon voisi antaa lisäaikaa. Siinä ajassa usean miljardin ihmisen elintapojen ja ajattelun pitäisi muuttua. Onnistuuko se, kun omassakin käyttäytymisessä on enemmän kuin tarpeeksi tekemistä?

Jussi Viitala

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ekologi ja tietokirjailija. Viitalaa kiinnostavat eläimet ja ihmiset ja suhde luontoon.

Yle.fi-etusivulla juuri nyt:

Onnettomuudet

Rakenteet romahtivat kesken joulukonsertin Vaasassa – seitsemän sairaalaan

Tonttuovet

"Näin yhdet itkut kun ensimmäinen erä loppui"

Suomi hullaantui tonttuovista, tutkija ja kauppiaat yllättyivät

Chile

Miljardööri Sebastian Piñera palaa Chilen presidentiksi

Trump-Venäjä-yhteyksien tutkinta

Trump Venäjä-tutkimuksesta: Ei aikomusta erottaa erikoistutkija Muelleria