90-vuotias Hilkka Koivisto menetti sodassa veljensä mutta ei toivoaan

Loimaalainen Hilkka Koivisto muistelee sunnuntaina, kaatuneitten muistopäivänä, erityisellä lämmöllä sodassa menehtynyttä veljeään.

Kaatuneiden muistopäivä
vanha rouva
Hilkka Koivisto kertoo olleensa nuorena vähän villi. Vauhti on hidastunut, mutta pilke silmäkulmassa ei ole kadonnut. Johanna Manu / Yle

LoimaaLoimaalainen Hilkka Koivisto, 90, kuvailee ensimmäisen koulupäivän vaatteitaan kuin ne olisivat olleet hänen päällään vasta eilen. Hän muistaa yllättävän yksityiskohtaisesti vuosienkin takaisia tapahtumia, esineitä ja paikkoja. Ne vievät lapsuusmuistoihin, sota-ajan kauhuihin ja nuoruuden salatansseihin.

Elämä on näyttänyt vuosikymmenten aikana tekniikan paikoin uskomattomankin kehittymisen. Ensimmäinen kerta radion ääressä hämmästytti. Sodan jälkeen Amerikan paketeista kuoriutui tavaroita, joista Suomessa ei osattu edes haaveilla. Kuitenkin kaikista ihmeellisin asia, muisto, jota Hilkka mielellään muistelee, on sodan jälkeisen ajan yhteisöllisyys.

– Näin jälkikäteen ajateltuna ymmärtää asioita paremmin. Oli hienoa nähdä, mitä ihmisille tapahtui. Sota opetti yhteishenkeä.

Suruviesti vain viikko ennen rauhaa

Jylinä, tulimeret ja suruviestien virta ovat jääneet mieleen Hilkka Koiviston nuoruudesta. Elettiin talvisodan aikaa. Hilkka Koivisto oli talvisodan alkaessa vain 14-vuotias, mutta tehtäväksi osui vartiotornissa päivystäminen jopa yöaikaan.

Kuului kauhea jyrinä. Olin yksin matkassa ja pelkäsin valtavasti. Pelkäsin ja vapisin.

Hilkka Koivisto

Sanomattakin selvää, että sota pelotti hirveästi. Hilkka muistaa kävelleensä peltoaukealla, kun takaapäin nousi koneiden mylvivä ääni. Horisontissa näkyi iltahämärässä ilmataistelun loimu.

– Kuului kauhea jyrinä. Olin yksin matkassa ja pelkäsin valtavasti. Pelkäsin ja vapisin.

Se hetki, kun sodan kerrottiin päättyneen, tuntui uskomattomalta. Ilo sodan päättymisestä oli lopulta melko lyhyt, kun edessä oli reilun vuoden kuluttua jatkosota. Olo oli lohduton.

Moni perhe menetti rakkaitaan. Hilkankin perheeseen tuotiin suruvuesti vain viikko ennen talvisodan rauhaa. Vainajat tuotiin Loimaan asemalle, ja sieltä tuotiin kuolinviestejä vainajien koteihin. Isä oli tuona päivänä sahalla ja äiti auttamassa siirtolaisia. Teini-ikäiselle Hilkalle jäi suruviestin välittäminen perheenjäsenille.

Veljen menettäminen oli kova paikka, eikä ruumiin näkeminen puulaatikossa ole unohtunut koskaan.

vanha nainen valokuva sylissä
Hilkka Koivistolla oli kaksi veljeä. Muistoissa ovat edelleen poikien monen kolttoset. Johanna Manu / Yle

– Ruumiita oli paljon. Ne olivat puulaatikoissa. Eihän sellaista arkkumäärää olisi saanut mistään. En uskonut pitkään aikaan, että siellä makasi minun veljeni.

Veli oli kuollessaan 27-vuotias. Hilkka kertoo kokemuksen olleen hyvin traumaattiinen niin perheelle kuin veljen kihlatulle. Osuman saanutta veljeä oltiin jo kuljettamassa paareilla hoitoon, kun hän matkalla sai vielä osuman päähänsä. Tämä luoti oli lopulta kuolettava.

Hilkalle jäi veljestä muistot, valokuvia ja kaatuneitten muistotaulu.

Jatkosota puolestaan teki isästä invalidin. Elämä sodan jälkeen ei ollut kenellekään helppoa, mutta pelkälle surulle ei annettu tilaa. Nuoret olivat toiveikkaita ja osasivat myös pitää hauskaa.

Ensirakkaus ja salaiset tanssit

Hilkka Koivisto ei ole unohtanut ensirakkauttaan, sillä se vei aina alttarille asti. Nuorena, kun miehet menivät armeijaan, ei oikein tiedetty kuka kulki kenenkin kanssa. Hilkka muistelee nauraen nuorta itseään.

vanha rouva rollaattorin kanssa palvelutalon käytävällä
Hilkka Koivisto tykkää asua palvelutalossa. Paikka on kodikas ja aina löytyy juttukaveri. Johanna Manu / Yle

– Olen ollut kauhean villi. Ei vilkas varmaan enää riitäkään, vaan villi. Kauhean kova menemään.

Ensimmäisiä tansseja piti odottaa lähes parikymppiseksi. Tanssit olivat kiellettyjä, mutta niitä järjestettiin salaa. Maatalojen ladoissa järjestettiin niin sanottuja nurkkatansseja. Tieto tansseista kulki puskaradion kautta ja välillä niihin kuljettiin pitkiäkin matkoja.

– Ei meillä ollut edes kunnon menopelejä. Polkupyörissä kumit olivat moneen kertaan paikattuja. Mutta menimme vain, vaikka matkaa oli monesti reilut 10 kilometriä.

Monta kymmentä salatanssijaa ryntäsi ulos ladosta ja juoksimme viljapeltoon piiloon.

Hilkka Koivisto

Jos eivät olleet kunnossa menopelit, aina eivät kestäneet tanssikengätkään. Sen ajan vaatteet ja kengät eivät olleet kovin kestäviä. Välillä tansseissa korot irtoilivat innokkaasta jytäämisestä. Toisinaan tanssittiin huopatossuissa, ettei maali kulu lattiasta.

Eräät syystanssit naurattavat Hilkkaa vieläkin, vaikka aikoinaan hymy hyytyi tanssit keskeyttäneitä poliiseja paettaessa. Oli syysaika. Pitkä vilja toi suojan tanssiporukalle.

– Monta kymmentä salatanssijaa ryntäsi ulos ladosta ja juoksimme viljapeltoon piiloon. Peltohan meni vallan tasaiseksi, kun koko porukka sinne meni. Talon isäntä oli kiukkuinen.