Mies, joka soitti kitaransa puhki: "Jos haluaisin maksimoida omat tuloni, soittaisin koko ajan Stairway to Heavenia"

Henry Vistbacka, 32, hankkii elantonsa katusoitolla. Hän ei vaihtaisi sitä pois, vaikka toisinaan täytyy hätistellä humalaisia kolikkovarkaita.

katusoittajat
Katusoittaja Henry Vistbacka
"Mä en näe itseäni vakaan 8-16-työn tekijänä", sanoo Henry Vistbacka.Tommi Pesonen / Yle

Henry Vistbackan, 32, akustisen kitaran kannessa on peukalonpään kokoinen reikä. Siis ylimääräinen reikä, siinä kaikukopan aukon alapuolella. Niin käy, kun soittaa plektralla riittävän rouheasti ja kauan.

Soundiin se ei ole vielä alkanut vaikuttaa, joten soitto jatkukoon.

Vistbacka on aloittelemassa työpäiväänsä Sörnäisten metroasemalla. On aamupäivä. Venäläinen hanuristi Dimitri – Vistbackan hyvänpäivän tuttuja – on juuri tehnyt tilaa soittajien vakipaikalla, R-kioskin ja Otto-automaatin naapurissa.

Tämä on vartijoiden osoittama muutaman metrin tontti, eikä siitä sovi poiketa.

Vistbacka asettelee riviin pedaaleja ja pienen vahvistimen. Kitaralaukkuun näön vuoksi muutama kolikko, piuhat kiinni, ja niin on valmista.

Mieletön vimma ja halu ilmaista

Tämä on ehkä Vistbackan kymmenestuhannes tunti katusoittamassa, jotain sinne päin. Ura urkeni yli kymmenen vuotta sitten, päälle parikymppisenä, kun uteliaisuus ja itsensä ylittämisen halu ajoivat aloittelevan muusikon kokeilemaan.

Alkuaikoina Vistbacka muistelee myös soittaneensa elämänsä pisimmän keikan: kahdeksantoista tuntia putkeen kesäisellä Elielinaukiolla, keskipäivästä aamukuuteen.

– Kai taustalla oli halu kokeilla, kuinka kauan jaksaa. Itsensä äärirajoille vieminen, hän muistelee.

Sormet siinä ainakin sai verille.

Kai yksityisyrittäjän täytyy olla vähän hullu, jotta jaksaa uskoa omaan visioonsa.

Henry Vistbacka

Kolmekymppisenä kroppakin jo ilmoittelee rajoistaan, joten nykyään hän soittaa maltillisemmin. Tai miten sen nyt ottaa. Talvisin lähinnä toimistoaikoina, kuitenkin useita tunteja päivässä ja useana päivänä viikossa. Pääasiassa metroasemilla. Kesäisin joskus 8–12 tuntiakin päivässä, missä ja milloin vain.

Onko kyseessä rahan ansaitsemisen pakko vai jonkinasteinen hulluus? Todennäköisesti jälkimmäinen.

– Onhan siitä hyötyä, että on tietynlainen mielipuolinen vimma haluta saada ilmaista ja hakea omia rajojaan, muusikko pohdiskelee.

– Kai yksityisyrittäjän yleensä täytyy olla vähän hullu, jotta jaksaa uskoa omaan visioonsa ja herätä päivästä toiseen sen äärelle.

Katusoittaja Henry Vistbacka
Vistbacka on syntyperäinen stadilainen. Suuri osa katusoittajakollegoista on ulkomailta.Tommi Pesonen / Yle

Itseoppinut muusikko tapaa mennä "perse edellä puuhun"

Metroaseman käytävät täyttyvät kitaran ja loopperin synnyttämistä sävelistä. Vistbacka sulkee silmänsä, eläytyy musiikkiin, alkaa heilua edestakaisin.

Jotain jatsahtavan progen ja flamencon välimaastossa, muun muassa näin on tyylilajia kuvailtu. Vistbacka ei itse määrittele itseään tiukasti mihinkään lokeroon.

Kun ohikulkija tiputtaa kotelon kolikon, artisti havahtuu, kasvoille leviää hymy ja hän nyökkää kiitokseksi.

Ohjelmistoon lukeutuu myös parisensataa cover-biisiä – pop-klassikoita, metallia, folkia – mutta viime aikoina improvisointi on saanut yhä enemmän jalansijaa. Näkökulman vaihtaminen aika-ajoin pitää homman freesinä, Vistbacka kertoo.

Ulkopuolisen silmin saattaa näyttää siltä, että paketti on kasassa, eikä muusikkoa jännitä ollenkaan. Tosiasiassa hän saattaa juuri kokeilla jotain biisiä tai sovitusta ensimmäistä kertaa.

Paranoidia jengi tietysti aina toivoo.

Henry Vistbacka

– Mä olen myös sen tyyppinen muusikko, että olen aina oppinut tehdessäni. Kun ei ole käynyt musiikkiopistoa tai saanut muuta muodollista koulutusta, on tavannut mennä perse edellä puuhun.

Tuttuja biisejä veivaamalla ohikulkijan saa toki helpommin pysähtymään. Eikä biisejäkään tarvitsisi välttämättä olla kahta–kolmea enempää.

– Jos haluaisin maksimoida omat tuloni, soittaisin koko ajan Stairway to Heavenia tai Baddingin Paratiisia… Tai Paranoidia, koska sitä jengi tietysti aina toivoo.

Vistbacka kiirehtii lisäämään, että se kyllä kävisi raastavaksi paitsi hänelle itselleen myös metroaseman yrittäjille, eikä olisi pidemmän päälle kovin kestävä ratkaisu.

Katusoittaja Henry Vistbacka
Tommi Pesonen / Yle

Kesän tullen kilpailu kolikoista kiihtyy

Tulot. Niistä Vistbacka ei puhu mielellään, sillä se ohjaa keskustelun hänen mielestään väärille urille.

– Totta kai mietin raha-asioita, mutta ei tätä hommaa voisi pidemmän päälle tehdä raha edellä.

Haarukoidaan nyt kuitenkin vähän. Toinen, katusoittokeikkaa toisinaan heittävä ammattimuusikko kertoo, että parin tunnin soitolla saattoi ansaita pitsa- ja kaljarahat jossain melko edullisessa paikassa.

Ei välttämättä aivan hurjia summia. Ehkäpä siitä syystä suuri osa Helsingin täysipäiväisistä katusoittajista on ulkomailta. Nykyään näkee paljon romanialaisia ja bulgarialaisia sekä venäläisiä, joista moni pendelöi edestakaisin Pietarista.

Vistbacka osaa myös lonkalta nimetä kollegoja Nepalista, Kolumbiasta, Irlannista ja Argentiinasta.

Kesän tullen kilpailu kaupunkilaisten kolikoista kiihtyy. Esimerkiksi Sibelius-lukiossa moni oppilas suunnittelee tienaavansa lisärahoja loma-aikaan katusoitolla.

Vistbacka ei katso kilpailua pahalla. Kesäaikaan myös soittopaikat lisääntyvät, ja talvellakin rinnakkaiselo sujuu pääosin rauhanomaisesti.

Joskus tosin on ulkomainen puhallinorkesteri tullut melkein korvan juureen soittamaan, niin että oma kitarointi on hukkunut sen alle. Silloin hän on yrittänyt elekielellä selvittää tilanteen, kun yhteistä kieltä ei ole ollut.

– Mä olen melko diplomaatti luonteeltani.

Mitään lupia katusoittoon ei kysellä, paitsi metroasemilla. Siellä on yleensä sovittava vartijan kanssa soittopaikasta ja tunnin tai kahden soittoajasta.

Sörnäisissä on tänään vuorossa se hieman tiukkailmeisempi vartija, joka on joskus kutsunut Vistbackan soittoa ”rämpytykseksi”. Mutta hänenkin kanssaan muusikko tulee juttuun.

– Suurin osa stevareista on tosi asiallisia ja kohteliaita.

Lanttivaras yllättää

Metron rappusia nousee nuori nainen Fjällrävenin Kånken-reppu selässä keikkuen. Hetken mielijohteesta hän istahtaa Vistbackan viereen risti-istuntaan ja näyttää nautiskelevan musiikista, kunnes huomaa paikalla norkoilevan toimittajan ja kuvaajan.

Nainen pinkaisee ylös, väläyttää Vistbackalle leveän hymyn kiitokseksi ja jatkaa matkaa.

Pian paikalla on toinen fani. Silminnähden päihtynyt mies roikottaa kädessään rispaantunutta S-marketin muovikassia. Hän kumartuu vaivalloisesti tutkiskelemaan kitarakotelon kannella esillä olevia levyjä ja jää sitten kotelon ääreen könöttämään kappaleen, kahden, kolmenkin ajaksi. Yhtäkkiä mies nappaa käteensä kolikoita.

Soitto keskeytyy, Vistbacka ärähtää ja hätistää miehen matkoihinsa. Tällä kertaa kolikot tipahtivat takaisin kirstuun.

Katusoittaja Henry Vistbacka
Soittajille varattu paikka Sörnäisten metroasemalla on tarkkaan rajattu. Neuvotteluvaraa vartijoiden kanssa ei ole.Tommi Pesonen / Yle

"Helposti päätyy hengailemaan omassa kuplassaan"

Ei katusoittaminen tietenkään ole ainoa asia Vistbackan elämässä. On useampikin bändi, ja lisäksi hän toimii erilaisissa kansalaisjärjestöissä.

Näkyvin niistä on Humaania päihdepolitiikkaa ry (siirryt toiseen palveluun).

Kun tarkkailee hetken Vistbackan työpäivää Sörnäisissä, on helppo käsittää, miksi katusoittajan tulee pohdittua myös päihdepolitiikkaa. Monen muunkin kuin S-marketin kassia kanniskelleen miehen askel huojuu jo aamupäivästä.

Päihdeongelmia ei pitäisi ratkoa rangaistuksilla, vaan laittaa resurssit ennaltaehkäisyyn ja hoitoon, näin Vistbacka asian näkee.

Kaikki kohtaamiset eivät ole miellyttäviä, mutta silti juuri niissä taitaa piillä se juju, miksi hän yhä vain jatkaa kaduilla soittamista.

– Helposti päätyy hengailemaan omassa kuplassaan ja hakeutuu tietynlaisten ihmisten äärelle. Tässä työssä kohtaa ihan kaikenlaisia ihmisiä.

Aina joskus joku kuulija liikuttuu kyyneliin saakka. Kerran kohdalle pysähtyi mies, joka kertoi menettäneensä puolisonsa edellisyönä.

– Ilmeisesti soitto tarjosi hänelle jotain sillä hetkellä tarpeellista.

Eikö olisi joku paljon helpompikin tapa saada leipää pöytään?

– Mmm... Mutta se mikä on helpoin tapa, ei välttämättä ole se kiinnostavin, puhuttelevin tai palkitsevin tapa, katusoittaja vastaa.