Kolarissa kuollut sisko, mummun perunamuusi ja ensimmäiset markat – Tarinoita 100-vuotiaan Suomen asukkaista

Millaisia elämän muuttaneita hetkiä ja ihmiskohtaloita tähän maahan mahtuukaan? Me sukellamme pirkanmaalaisten tarinoihin Suomen juhlavuoden kunniaksi.

Suomi 100
Susanna Behm
Susanna Behm, 40, LempääläAnna Sirén / Yle

“Olin töissä Alkon kassalla kun näin isäni ja nuorimman siskoni tulevan sisään vakavina. Minut pyydettiin kassalta sivuun. Isä kertoi keskimmäisen siskoni Hannan menehtyneen avopuolisonsa ja ystävänsä kanssa auto-onnettomuudessa edellisenä yönä. Putosin polvilleni. Ajattelin, etten selviä tästä koskaan.

Hannalla ja hänen miehellään oli puolivuotias poika Harri, ja jo ajaessani vanhempieni luokse tiesin, että on minun tehtäväni huolehtia hänestä. Se ei ollut läpihuutojuttu. Olin kahden pojan yksinhuoltaja, ja heistä toinen on vieläpä erityislapsi. Viranomaiset selvittivät soveltuvuuttani lähes puolen vuoden ajan. Se oli raskasta surun keskellä. Lopulta oikeus päätti, että olen kelvollinen. Olen myöhemmin riitojen keskellä nauranut pojille, että minulla on kuulkaa paperit siitä, että olen hyvä äiti.

Harri on nyt 8-vuotias. Hän kutsuu minua äidiksi, mutta tietää miten asiat ovat. Katselemme usein kuvia hänestä Hannan mahassa ja käymme haudoilla. Harri on itsepäinen kuin siskoni, ja hänellä on myös ihanan tutut ruskeat silmät. Katselen usein, että Hanna se sieltä paistaa."

Susanna Behm, 40, Lempäälä

Eemeli Hursti
Eemeli Hursti, 19, Ruovesi Petri Aaltonen / Yle

“Oon viihtynyt metsässä pienestä pitäen. Vaari oli aikanaan metsätalousinsinööri. Musta ei olisi tullut ikinä vaikka metsätutkijaa, en oo lukumiehiä. Perustin oman metsäyrityksen 13-vuotiaana 4H-kerhon avulla. Saa itte määrittää mitä tekee ja milloin tekee.

Kun menee umpimettään niin ei siellä ole ketään muuta. Saa olla metsän omassa rauhassa. Eikä ole joka pojalla sellaisia työmaisemia. Hienointa oli varmaan viime marraskuussa, kun kaadettiin sähkölinjan päältä lumen kallistamia puita aivan pilkkopimeässä. Kirkkaan ottalampun valossa kun niitä kaateli, niin oli aika hienon näköistä tähtitaivaan alla.

Puu on toinen kotini.”

Eemeli Hursti, 19, Ruovesi

Anu Mätäsniemi
Anu Mätäsniemi, 33, IkaalinenAntti Eintola / Yle

"Silloin kun olin pieni, mä olin paljon mummun luona. Muistan aina, miten mummun perunamuusi oli erityisen hyvää. Ja nakkikeitto. Jäätelö oli aina siivutettu valmiiksi lautaselle, että se on ikään kuin lämpimämpää sitten kun sen syö. Aune-mummusta sanottiin, että mä oon vähän samannäköinen kuin hän. Meistä tulikin tosi läheisiä.

Viime talvena oltiin siinä pisteessä, että se ympyrä pyörähti ympäri. Hän oli sairaalan vuoteella ja minä syötin häntä. Siinä kiteytyi kaikki. Miten yhtäkkiä nämä roolit meni ihan toisin päin. Hän oli jo valmis lähtemään, minä pidin vielä kiinni. Sitten hän jo pian pääsikin taivaan kotiin. Minä näin, miten elämä jatkuu sitten taas minussa.”

Anu Mätäsniemi, 33, Ikaalinen

Kalervo Koskinen
Kalervo Koskinen, 91, AkaaMatias Väänänen / Yle

"Pikkupoikana piti tehdä itse puusukset, kun katkoin niin monet, ettei niitä mulle enää ostettu. Pikkuveljellekin tein, mutta koulussa väittivät tehdastuotannoksi.

Jatkosodassa palvelin radiomiehenä. Lapin sodassa ajoin saksmanneja pois maasta. Inarista mentiin polkupyörällä Rovaniemelle. Rovaniemestä Iihin hiihdettiin. Matkaa tehtiin semmoset 40 kilometriä päivässä. Polkumiinoihin meni poikia. Minulla kävi hyvä tuuri. Reissun lopuksi painoin 48 kiloa.

Puutöistä innostuin uudelleen, kun jäin eläkkeelle. On syntynyt tuolia, pöytää, kulhoja, vaikka mitä. Tämä koira syntyi kolmesta eri puun palasta. Tänne sisälle voi jotain säilöä tai piilottaa. Enää en pysty puutöitä tekemään, mutta poika tuo semmosia kolmiulotteisia puupalapelejä. Vaikka eihän se sama oo.”

Kalervo Koskinen, 91, Akaa

Heli Ojaniemi
Heli Ojaniemi, 61, TampereHeli Mansikka / Yle

“Kirjoittaminen on kuulunut elämääni aina. Alkoikohan se kirjeistä, joita kotiimme tuli, kun olin pieni. Isoisä kertoi ohuen ohuissa air mail -kirjeissään säännöllisesti Kanadan-kuulumisensa. Tädillä oli tapana lähettää Ruotsista kirjeitä, joita hän oli raapustanut tupakka-askin vuoripaperiin. Läheinen ystävä muutti Ruotsiin, kun olin kymmenvuotias. Kirjeenvaihto lievitti eroamisen tuskaa. Opiskelijana poimin mansikoita Englannissa. Kirjeet ja kortit sinkoilivat ainakin parinkymmenen kaverin kanssa.

Työurallani tein teollisuuden viestintää ja mainontaa. Kun mainosalan työt loppuivat, halusin kokeilla luovaa kirjoittamista. Runoja on syntynyt pieni nivaska pöytälaatikkoon, ja ensimmäinen elämänkertani ilmestyy tänä vuonna. Opiskelen sanataideohjaajaksi ja vedän Pirkanmaan Elämäntarinayhdistyksen ja SPR:n yhteistä elämäntarinapaa.

Kun ihminen kirjoittaa, ei hän ole koskaan yksin. Kirjoittamalla voi kuvitella itselleen maailmoja.”

Heli Ojaniemi, 61, Tampere

Tero Sourala
Tero Sourala, 23, IkaalinenJussi Mansikka / Yle

“Harrastin pilkkikalastusta, ja jo pikkuisena alkoi kiinnostaa hirveän paljon se, että millä niitä kaloja oikein saa. Sitten kun opin, mitkä ovat hyviä pilkkejä, alkoi kiinnostaa, miten ne tehdään. Eno on tehnyt pilkkejä kolmekymmentä vuotta. Sitä kautta tuli opeteltua pikkuhiljaa.

Olin sähköasentajana, mutta minut lomautettiin. Kuukauden verran mietin mitä tehdä. Eno-ukko oli puhunut, että hänellä ei ole enää aikaa niin paljon pilkintekoon kuin olisi tarpeen. Minulla on intoa, niin ajattelin että miksi en alkaisi yrittäjäksi. Perustin yrityksen viime keväänä, mutta käyn myös päivätöissä. Ehtoisin ja viikonloput olen pilkkipajalla.

Ihmisen kannattaa tehdä sitä, mistä se tykkää.”

Tero Sourala, 23, Ikaalinen

Aila Sipilä
Aila Sipilä, 64, VirratJyrki Hakanen / Yle

"Lapsuurenystäväni palluutti hälle eksyneen vihkon. Ei siihen menny ku meleki viiskytä vuatta. Seittemän vanhana sen olin teheny ja siä oli kaikki lainnauspätkät asiallisesti lähäretietoina ja piirustuksille kuvatiarot. Vihkolla oli hiano nimiki, mutten ny ennää sitä muista. Vissiin kuuretta kirijaani julukastessa 2004 näytin ylleisölle vihkoo juhulapuhheessani ja sille reissulle se taas hukku.

Kotiseutuhistorioitten tonkiminen ja tallennus näkkyy olleen mulle osotettu askare. Ihan talakoollahan näitä rustataan, ei niillä rahhaa o tarkotus kerätä. Justiin tänä kevväänä saatiin taas yks kirija valamiiksi. Ny päätin, ettei yhtäkää ennää muille. Ihan vaan ittelleni, jos siltä ruppee tuntuun, ku tota julukastavvaa suvusta sun muusta näkkyy konneelle kertyneen.”

Aila Sipilä, 64, Virrat

Waltteri Torikka Pohjalaisia-oopperan rooliasussa.
Waltteri Torikka, 32, TamperePetri Aaltonen / Yle

“Minulla on ollut lapsesta saakka pakottava tarve esiintymiseen. Jo tarhan täditkin joutuivat ottamaan huomioon, että tämän pojan täytyy päästä aina välillä esiintymään. Tampere oli hyvä paikka musiikkiopinnoille. Haaveilin ammattilaisuudesta ja lähdin opiskelemaan kirkkomusiikkia. Sibelius-Akatemiassa laulunopettajani sanoi, että “ehkä sussa vois olla potentiaalia tähän juttuun…”

Nyt on viimeiset pari vuotta tullut touhuttua aika monipuolisesti musiikin kentällä. Ja se on ollu äärimmäisen kiinnostavaa. Tämä vuosi on hyvin täynnä klassisia esiintymisiä ja oopperoita. Oli tosi upeaa olla ensimmäistä kertaa Tampereen oopperassa.

Tämä työ on jatkuvaa oppimista.”

Waltteri Torikka, 32, Tampere

Soile Harju
Soile Harju, 56, TampereMarjut Suomi / Yle

"Teini-iässä me tapeltiin aina pikkuveljen kanssa. Vain kolmen vuoden ikäerolla oltiin tosi läheisiä lapsina ja aikuisiässä pidettiin taas yhtä. Hän toimi bestmanina mun miehelleni ja vaimonsa oli mun kaaso. Hän tuli myös mun lapseni kummiksi. Elämään tuli särö, kun pikkuveljeni sairastui. Kesällä 2009 Michael Jacksonin kuoleman jälkeen selvisi, että veljelläni ei ole kauan elinaikaa. Jaksoimme vielä vitsailla, että vie Michaelille terkkuja. Pidin häntä kädestä kiinni loppuun asti.

On rankkaa kun omainen kuolee eikä meinaa jaksaa nousta siitä surusta. Mistään ei tullut moneen kuukauteen mitään. Sitten yhtenä aamuna mä kuuntelin radiota. Äänessä oli kovin elämäniloinen ja pirteä radiojuontaja, aivan ihana. Mä en enää muista mitä hän tarkalleen ottaen sanoi, mutta hän kannusti jatkamaan eteenpäin. Hän puhui kuin suoraan mulle. Toiset istuu tunteja psykologin vastaanotolla, mutta radio pelasti mut. Se nosti mut suosta. Sen juontajan sanat resonoi siihen, mitä velikin sanoi viimeisinä viikkoinaan: Muista, että elämä jatkuu."

Soile Harju, 56, Tampere

Heimo Leivonniemi
Heimo Leivonniemi, 92, TampereElina Nieminen / Yle

”Ensimmäiset markkani tienasin myymällä joululehtiä kouluaikana. Kiersin myymässä niin paljon, että sain korkeimman palkkion. Kansakoulun jälkeen sahan omistaja tuli pyytämään minua töihin. Kun yrittäjät joutuivat jatkosotaan, jäin 16-vuotiaana pyörittämään firmaa. Puolentoista vuoden kuluttua minullekin tuli lähtö rintamalle.

Sodan jälkeen perustin tukkukaupan ja myöhemmin turkistarhan ja -kaupan. Menetin omaisuuteni lihanjalostustehtaan konkurssissa. Se oli katkera paikka. Sain puhuttua pankista lainaa ja turkistarha ostettiin pojan nimiin. Viidessä vuodessa laina oli maksettu. Nyt pojanpoikani johtaa perheyritystä.”

Heimo Leivonniemi, 92, Tampere

Yle Tampere julkaisee pirkanmaalaisten kuvia ja tarinoita koko vuoden ajan muun muassa Facebookissa (siirryt toiseen palveluun). Jos haluat oman tarinasi mukaan, lähetä postia tampere@yle.fi.