1. yle.fi
  2. Uutiset

Mirkasta tuli kuolleen lapsen äiti – vauvan paino jäi käsivarsille pitkäksi ajaksi

Mirka Koskela koki jokaisen äidin pahimman painajaisen seitsemän vuotta sitten. Hän tietää, että mustimmallakin hetkellä elämä jatkuu.

surutyö
Lapsen kuva piirongin päällä
Mirka Koskelan piirongin päällä on kolme kuvaa kolmesta lapsesta. Koskelan esikoinen kuoli kahden päivän ikäisenä.Niko Mannonen / Yle

SotkamoVälähdyksiä, kuin valokuvia. Mirka Koskela herää sairaalasängystä ja hänet valtaa hätä. Missä vauva on? Missä hän itse oikeastaan on? Mitä on tapahtunut? Kaikki on kuin sumua, vaikka on helteisen heinäkuun aikainen aamu. Vielä kolme tuntia sitten kaikki oli hyvin. Perheeseen lähdettiin synnyttämään ensimmäistä lasta, poikavauvaa.

Seuraavien päivien piti aloittaa ihana vauvantuoksuinen arki. Kävi toisin. Kahden päivän kuluttua Mirka Koskela on kuolleen Jooa-vauvan äiti. Kun pienokainen laskettiin arkkuun, lapsen paino jäi käsivarsille. Alkoi puoli vuotta kestänyt toipuminen. Valveuni.

Vielä seitsemän vuotta tapahtuneen jälkeenkin hetket palaavat Koskelan mieleen tarkkoina kuin valokuvat.

Kaikki romahti kolmessa tunnissa

Vuosi 2010, kevät. Vauvan potkut voimistuvat ja tuntuvat 20-vuotiaan Mirka Koskelan vatsan läpi. Poikavauva on eloisa, mutta antaa äitinsä suorittaa raskauden aikana opintoja ja työharjoitteluja. Odottaminen ja vatsan kasvamisen seuraaminen tuntuvat uudelta, pieneltä ihmeeltä. Hellekesän aikana koti valmistellaan vauvaa varten. Vaatteita viikataan kaappiin odottamaan käyttäjäänsä ja autoon ostetaan turvakaukalo.

Mirka Koskela talonsa pihalla
Tänä päivänä Mirka Koskela on kolmen lapsen äiti.Niko Mannonen / Yle

Poika viihtyy vatsassa kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Sunnuntaina 4. heinäkuuta alkaa tapahtua. Lapsivedet menevät aamuyöllä ja pariskunta lähtee kuuden aikaan aamulla Kainuun keskussairaalaan.

– Kaikki oli ihan hyvin. Käyrillä oltiin tunteroinen ja lähdin siitä suihkuun. Sen yhden tunnin aikana sydänäänet olivat kadonneet käytännössä täysin. Niitä ei löytynyt enää, kun siirryttiin takaisin käyrille, Koskela muistelee.

Kello käy kahdeksaa aamulla. Käyrä on katkonaista ja sydänäänet heikkenevät jokaisen supistuksen myötä. Synnytys käynnistyy itsestään. Samalla käynnistyy domino-palikoiden lailla kaatuva tapahtumasarja. Koskela kiidätetään leikkaussaliin. Hänen silmänsä painuvat kiinni.

– Jooa syntyi hätäsektiolla noin yhdeksän maissa. Kolme tuntia ehdittiin olla sairaalassa alusta loppuun rysäyksen aikana. Kaikki oli käytännössä mennyt nurin.

Hätäkaste matkalla Kuopioon

Sunnuntaiaamu. Koskela herää nukutuksesta. Tunteet vyöryvät ja vaihtuivat hädästä hämmennykseen.

– Viimeinen muistikuva on, että jotakin on pielessä, mutta mikä on ja mikä on se lopputulema? Missä vauva on?

Hapenpuutteen aiheuttama monielinvaurio. Lääkärin sanat ovat lohduttomat.

Siitä lähtien kaikki on pienten valonpisaroiden täyttämää pimeää sumua.

– Sain tietää, että vauva oli elvytetty. Hän oli syntynyt elottomana ja sillä hetkellä hän oli vauvateholla. Tilanne oli vielä niin auki, että mitä tulee tapahtumaan ja mikä oli vauvan vointi.

Kuten kaikki lapset ovat sinulla koko ajan mielessä, niin se on myös se yksi, joka ei nyt vain ole tässä läsnä.

Mirka Koskela

Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen Koskela pääsee näkemään pienokaisensa. 55 senttimetriä pitkä ja hieman yli 3 400 grammaa painava poika on letkujen peitossa. Kaikki suuret elimet olivat kärsineet hapenpuutteesta voimakkaasti.

– Siinä vaiheessa ei ollut tietoa tuhojen ja hapenpuutteen laajuudesta. Napanuora oli ollut kaksi kertaa tiukasti vauvan kaulan ympärillä ja ilmeisesti hän oli jäänyt jollain lailla puristuksiin laskeutumisvaiheessa. Istukka ja napanuora eivät olleet myöskään ihan täydelliset.

Kukaan ei tiennyt mitä tulee tapahtumaan. Sen näyttäisivät vain seuraavat tunnit, kenties päivät.

– Jatkohoitoa kuitenkin suunniteltiin alusta saakka, eli hänet siirrettäisiin joko Ouluun tai Kuopioon. Päädyimme Kuopioon ja vauva siirrettiin sen päivän aikana.

Hetket valuivat eteenpäin. Tuoreen äidin ja isän oli jäätävä KAKS:lle. Poika saa nimen Jooa matkalla Kuopioon.

– Sitä ei voinut oikeastaan ajatella pidemmälle. Totta kai se pelko oli siinä, mutta mentiin vain minuutti minuutilta, mitä nyt tehdään seuraavaksi ja miten tilanne etenee.

"Tiistai oli sitten viimeinen"

Maanantai. Vanhemmat pääsevät siirtymään pienen poikansa perässä Kuopioon. Päivä kuluu lasten teho-osastolla Jooan sängyn vieressä ja unta kertyy vain muutama tunti. Samalla mieleen hiipinyt hämärä pimenee, kun tuikkivat valon pilkahdukset sammuvat yksi kerrallaan yhdessä toivon kanssa.

Tiistai. Pieni poika kamppailee sitkeästi elämästä. Lopulta kipu vie voiton.

– Tiistai oli sitten viimeinen. Me saimme olla koko päivä vauvan kanssa omassa huoneessa. Siinä kävi hoitajia ja lääkäreitä. Saimme olla koko päivän sylikkäin.

Lasten valokuvia pöydällä
Jooan, Jomin ja Kertun kuvat ovat perheen lipaston päällä.Niko Mannonen / Yle

Muisto Jooan viimeisestä päivästä on lämmin. Jooan isovanhemmat olivat paikalla sairaalassa ja se oli äidille tärkeää. Pieni poika sai tuntea rakkauden vuorotellen jokaisen käsivarsilla.

– Saatiin viettää päivä iltapäivästä menehtymishetkeen asti yhdessä ja ottaa muistoja talteen. Kylvettää vauvaa ja pukea, sitten laskea arkkuun ihan omaan tahtiin. Siinä ei ollut enää kiirettä. Se oli minun mielestäni tärkeä päivä.

Kaiken hädän ja tuskan keskellä Koskela muistaa miettineensä, että hänen täytyy selvitä. Hänen elämänsä ei päättyisi 20-vuotiaana samaan huoneeseen hänen poikansa elämän kanssa.

Vauvan tavarat vastassa kotona

Sitä näkyä Koskela ei unohda. Auton taustapeilissä loittoneva Kuopion keskussairaala on lohduton, kun vanhemmat palaavat kotiin ilman poikaansa.

– KYS:n silhuetti aiheutti minulle vielä vuosia kuristavan kauhun tunteen. Kun sieltä ajettiin pois ja tiesi, että se lapsi jää sinne. Kuitenkin se äidin halu suojella sitä lasta kaikelta on biologisesti niin voimakas. Sitten sinä joudut päästämään pakolla irti.

Tuska yltyy entisestään kotona. Mirka voi vain lysähtää sohvalle, kun muut alkavat kerätä Jooalle hankittuja tavaroita laatikoihin. Sinne menevät vaatteet, tuttipullot ja turvakaukalo. Iso kasa unelmia.

Kalman haju on sellainen, että jos kerran sen on haistanut, niin minä en usko, että sitä koskaan unohtaa.

Mirka Koskela

Samalla sohvalla Mirka vietti elämänsä raskaimmat kolme viikkoa. Ympärillä oli huolestuneita läheisiä ja ystäviä, jotka pakottivat syömään, käymään pihalla ja menemään suihkuun.

– Oli sellainen tunne, että mikään ei voi jatkua ennen kuin hautajaiset ovat ohi, niin mikään ei voi päästä eteenpäin, koska se tilanne on vielä auki ja totta kai tuli olemaan auki vielä hyvin pitkään.

Silmät katsovat tyhjyyteen. Koskela vastaa läheisilleen kysymyksiin hautajaiskakusta, -kukista, -pullista ja –värssyistä. Mieluummin hän suunnittelisi kastejuhlaa.

– Käytännössä hautajaisjärjestelyt ja kaikki olivat vanhempien kontolla, sillä en kyennyt toimimaan juuri lainkaan. Se oli hyvin muistamatonta aikaa.

Todellisuudessa äiti ei halua muuta kuin, että lapsi haudataan hänen kotipaikkakuntansa hautausmaalle arkussa, ei uurnassa.

– Minä halusin, että se olisi se paikka sukulaisten lähellä. Kun olin itse opiskelija ja en tiennyt vielä jäänkö Kainuuseen. Olin hyvin välinpitämätön sitä asiaa kohtaan. En minä pystynyt prosessoimaan sitä silloin, että mitä tehdään ja miten tehdään.

Lapsen paino ei häviä käsivarsilta

Sairaalan haju. Kalma. Koskela istuu samalla sohvalla, välillä hän nukahtaa. Välähdykset jatkuvat.

– Kalman haju on sellainen, että jos kerran sen on haistanut, niin minä en usko, että sitä koskaan unohtaa. Hajumuistot ovat välillä pulpahtaneet pintaan, kun traumat ovat aktivoituneet. Ne ovat todella voimakkaita ja järkyttäviä siinä mielessä, että sitä palaa salamana siihen hetkeen. Ne ovat sellaisia voimakkaita välähdyksiä.

Äidille lapsen menettämisen tuska näyttäytyi kehollisena kokemuksena.

– Pala sellaista isoa pimeää, joka lähtee sitten aukenemaan pieni rihma kerrallaan, Koskela selittää.

Mirka Koskela kävelee kotikadullaan
Mirka Koskela kertoo videolla Jooan syntymästä. Video: Niko Mannonen / Yle

Koskela kuvailee, että tilanteessa ei auttanut kuin antautua elämälle ja itseä isommille voimille. Mukana oli paljon vihaa, epätoivoa ja kipua. Fyysistä sellaista.

– Pitkään keho reagoi, niin kuin vasta synnyttäneen äidin keho reagoi. Ne kehomuistot jäävät. Se tyhjyys ja lapsen paino tavallaan jäivät pitkäksi ajaksi käsivarsille ja kyllä sen pystyy vielä tänä päivänäkin tuntemaan.

Jäljet ovat niin syvällä, etteivät ne lähde koskaan pois.

– Minä itse sen ajattelen, että irti ei voi koskaan päästää. Kuten kaikki lapset ovat sinulla koko ajan mielessä, niin se on myös se yksi, joka ei nyt vain ole tässä läsnä.

Lohdutettavasta tuli lohduttaja

Pieni arkku lasketaan hautaan. Ympärillä on useita pieniä enkelilapsia. Jooan viereen kirkkomaahan on haudattu myös tuntemattomat, kymmenen vuoden erolla kuolleet, veljekset.

Lapsikuolemaperheiden Käpy ry:n toiminnanjohtajan Sanna Rantasen mukaan viimeisimmät tilastot lapsikuolemien määrästä ovat aina parin vuoden takaa. Alle 15-vuotiaita lapsia kuoli vuonna 2015 yhteensä 335. Luku sisältää myös kohtukuolemien määrän.

– Määrä on poikkeuksellisen pieni. Vuosittain kuolee 400–500 lasta erinäisistä syistä. Vastasyntyneillä suurimpia syitä ovat kromosomihäiriöt, sairaudet ja vaikeat kehityshäiriöt. Kohtukuolemat muodostavat yhden ison ryhmän. Näitä perheitä on noin 130–160 vuodessa, Rantanen sanoo.

15–19-vuotiaita kuolee vuosittain alle 100. Yleensä kuolemat ovat tapaturmaisia.

Vauvan valokuva
Mirka Koskela kertoo videolla päivästä, jolloin Jooa menehtyi. Video: Niko Mannonen / Yle

Jooan vaaleaan hautakiveen on kaiverrettu nimi ja kaksi päivämäärää kahden päivän erolla toisistaan.

Hautajaisista alkaa äidin hidas toipuminen. Hän muistaa KYS:n potilashuoneessa tekemänsä lupauksen: Elämän on jatkuttava.

Aluksi Koskela halusi sulkeutua suruunsa, vuodattaa sanoja paperille ja antaa kivulle sanallisen muodon. Irti päästäminen odotti omaa aikaansa. Välillä Koskela lohdutti kanssaihmisiä ja tuntemattomia.

– Ihmiset olivat vähän epävarmoja. Läheiset ihmiset sanoivat, että se tuntui meillä kotona. Surun verho oli niin käsin kosketeltava, että he joutuivat miettimään voiko meille tulla. Minä istuin vain sohvalla. Kyllä he sinnikkäästi kävivät.

Koskela haki apua traumaterapiasta ja kävi miehensä kanssa Kuopiossa samana vuonna lapsensa menettäneiden vertaistukiryhmässä.

– Muiden saman kokeneiden tapaaminen oli minusta kaikkein kantavin tekijä sinä aikana. Se ensimmäinen puoli vuotta oli sellainen, ettei minulla ole siltä ajalta muistikuvia. Se on ollut niin pimeä aika.

"Elin kuukausi kuukaudelta Jooan kehitystä"

Tuen avulla nuori nainen palasi hivuttautuen takaisin elämään. Hän aloitti opiskelut uudelleen ja yritti elää kuin vuosi ennen hänen elämänsä suurinta tragediaa.

– Koin muuttuneeni sisimmältäni niin erilaiseksi, että minulla meni pitkään päästä takaisin sinne omanikäisten maailmaan ja opintoihin. Ylipäätään elämään ilman, että tunsin itseni ulkopuoliseksi.

Surun verho oli niin käsin kosketeltava, että he joutuivat miettimään voiko meille tulla.

Mirka Koskela

Koskela myöntää, että muiden lasten kehityksen ja kasvun seuraaminen riipaisi sydäntä.

– Kaverilla oli ihan muutaman viikon erolla elävä poika. Se oli pitkään hyvin vaikeaa. Nyt kun vuodet ovat kuluneet, se on helpottunut. Ihan ensimmäisen vuoden aikana elin kuukausi kuukaudelta Jooan kehitystä.

Läsnäolon tarve on vastaavassa tilanteessa valtava. Koskela neuvoo vastaavaan tilanteeseen joutuneen läheisiä olemaan paikalla. Aina ei tarvita sanoja.

– Ihan sama mitä minulle sanottiin, niin ei se päässyt läpi. Se oli sellaista sanahelinää. Ei siihen uskonut, elämän jatkumiseen. Se oli pitkään sellaista sanahelinää, että se jatkuisi. Täytyi pakottaa itseä eteenpäin. Tuli kaikenlaisia sammakoita kanssaihmisten suusta.

Elämän jatkuminen vaatii vuosien työn

Elämä jatkuu. Kipu hälvenee. Suru väistyy. Kyllä se siitä. Kuluneet fraasit eivät ole Koskelan mielestä ensimmäisessä vaiheessa se asia, mitä lapsensa menettänyt haluaa kuulla.

– Se vaatii vuosien työn. Ei siihen mahdu silloin muuta kuin se pimeä.

– Ennemmin hiljainen läsnäolo kuin se sanahelinä. En tiedä lähtisinkö sanomaan mitään, ennemmin halaisin hiljaa.

Käpy ry:n Sanna Rantanen muistuttaa, että lapsen kuolema on aina shokki, koska useimmiten siihen ei ole voitu valmistautua.

– Nämä perheet tarvitsevat kaiken mahdollisen avun ja tuen sekä läheisiltä että ammattilaistahoilta. Ne ihmiset, jotka saavat avun monelta eri taholta, pääsevät kyllä eteenpäin. Yksin ei kannata jäädä, Rantanen sanoo.

Mirka Koskela ja lapset Jomi ja Kerttu istuvat sohvalla
Mirka Koskela perheineen asuu Parkuan vanhassa koulurakennuksessa.Niko Mannonen / Yle

Rantanen on samoilla linjoilla Koskelan kanssa siitä, että tärkeintä on olla läsnä ja kuunnella. Sanat eivät ole pääosassa.

– Se on niin rankka paikka, että siinä on läheisilläkin hankala olla lähellä. Se on kuitenkin tärkeää. Älkää jättäkö yksin, Rantanen toteaa.

Surevan perheen voimavarat ovat vähäiset.

– Me aina toteammekin koulutuksessa, että ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu. Konkreettiset teot ovat arvokkaita. Ensimmäiset viikot voivat olla niin rajuja, että perhe unohtaa syödä ja nukkua. Voi viedä ruokaa, hoitaa eläviä lapsia ja antaa aikaa sille perheelle.

– Vie sen keittokattilan sille perheelle. Jos sanoo, että soita jos tarvitset apua, sitä soittoa ei ehkä koskaan tule.

Raskainta on sisaruksen suru

Kevättalvi 2017. Sotkamon Parkuan koulu on täynnä elämää. Sisarukset, pian 5-vuotias Jomi ja 2-vuotias Kerttu, kaivavat lelukorista valomiekat ja viilettävät ympäri ison talon käytäviä. Mirka Koskela nauraa lasten touhuille. Hänellä on vapaapäivä ja mies heräsi aamulla töihin Terrafamen kaivokselle.

Nyt elämä on tavallista arkea. Lapsia kuljetetaan päivähoitoon ja harrastuksiin. Tehdään remonttia ja suunnitellaan tulevaa.

Jomi leikkii vasaralla
Pian 5-vuotias Jomi tietää, että hänellä on isoveli. Jooasta on puhuttu perheen kotona.Niko Mannonen / Yle

Moni asia on muuttunut, mutta kaipaus on säilynyt. Keittiön vitriinin päällä on kolme kuvaa lapsista.

– Silloin kun Jomi oli pienempi, niin asia oli mielen päällä jälleen enemmän. Sitä teki mielessään vertailua ja leikki ajatuksella, että millaista se olisi, jos Jooa olisi selvinnyt. Ei sitä voi tietää. Se on mielessä aina synttäreinä tai jouluna ja vuodenaikojen vaihteessa.

Jooan syntymäpäivänä leivotaan kakkua ja poltetaan kynttilöitä. Välillä vieraillaan haudalla.

Myös Jomi tietää olevansa pikkuveli. Hän selaa mielellään valokuvia ja kyselee. Aihe nousi jälleen pinnalle kun Jomin isovanhemmat nukkuivat pois.

– Olemme sanoneet, että isoveli oli niin sairas, ettei hän olisi pystynyt elämään täällä. Ei säikytä lasta, mutta ehdottomasti tuo sisaruksen suru on käsin kosketeltavaa. Jomikin saattaa itkeä, eikä hän oikeastaan tiedä mille hän itkee. Se on ehkä raskainta, Koskela sanoo ja kyyneleet nousevat hänen silmiinsä ja valuvat pitkin poskia.

Mirka halusi olla myös elävän lapsen äiti

Viisi vuotta sitten Koskela oli valmis yrittämään uudelleen. Hän halusi olla äiti – tällä kertaa näkyvästi.

– Ei maailma tiennyt, että minä olen äiti, vaikka pitkään tuntui, että kuollut lapsi olisi tulikirjaimin kirjoitettu minun otsaani. Kaipuu siihen lapseen ja tyhjän sylin tunne olivat niin pakottavia, ettei elämään mahtunut mitään muuta kuin se, että saa sen elävän lapsen, Koskela sanoo.

Lapset leikkivät ja äiti istuu sohvalla
Mirka Koskela kertoo videolla lapsen kuolemasta selviämisestä. Video: Niko Mannonen / Yle

Muutaman vuoden takainen kokemus lapsen menettämisestä nousi pintaan, kun toisen pienokaisen liikkeet alkoivat tuntua ja tilanne konkretisoitua.

– Olimme alusta asti todella hyvässä seurannassa äitipolin kautta ja saimme olla koko raskausajan yhteistyössä todella ihanien lääkäreiden kanssa. Synnytyksen käynnistykset oli päätetty hyvissä ajoin ja kävin siinäkin vaiheessa jo sairaanhoitajan juttusilla.

Olisi varmasti ollut ihana poika.

Mirka Koskela

Koskelan mielestä Jomin raskausaika oli henkisesti helpompi kuin Kertun muutama vuosi sen jälkeen.

– Joskin fyysisesti hyvin vaativa. Se on ollut henkisesti itselle se kaikkein vaikein raskaus, Koskela pohjustaa.

Hän on arvioinut sen johtuvan siitä, että Kertun aikana hän tiedosti mahdollisen menetyksen arvon paremmin.

– On jo kokemus elävästäkin lapsesta ja vauva-arjesta. Sitten sinä tiedät, mitä sinä voit menettää. Kun Jooa kuoli, niin minä menetin ison kasan unelmia, muttei ollut sitä konkretiaa, mitä se oikeasti on.

"Elämä ei voi loppua"

Kyyneleet tulevat nykyisin harvemmin. Usein silloin, kun talon väki rauhoittuu yöpuulle ja Koskela istuu sohvalle yksin.

– Minä olen aina ajatellut kyyneliä sellaisena puhdistavana ja parantavana voimana. Olen hyvin liikuttuvainen ja herkkä ihminen. Ne tulevat harvakseltaan ja kepeämpinä. Niiden pitää antaa tulle, patoaminen ei auta. Jossain vaiheessa ne kuitenkin tulevat läpi, Koskela huomauttaa.

Koskela tietää, ettei surutyö lopu välttämättä koskaan.

– Käyn välillä esimerkiksi kolmen kuukauden välein puhumassa asiasta, koska elämäntilanteet muuttuvat. Usein puhutaan Jooasta, koska yleensä kaikki aina linkittyy sinne. Juuret ovat siellä seitsemän vuoden takana. Aina tulee jotain uutta kun lapset kasvavat ja itse muuttuu, Koskela sanoo.

Kerttu on nyt kaksi vuotta
2-vuotias Kerttu on perheen kuopus ja omatoiminen tyttö.Niko Mannonen / Yle

Koskelan mielestä kaikki tarjottu apu kannattaa ottaa vastaan.

– Se on myös tietoinen päätös. Ilman sitä minun omaa tahtoani ja voimaani, ei me oltaisi tässä. Se vaatii sen omankin työn ja halun mennä eteenpäin. Elämä ei voi loppua.

Millainen muisto Jooasta on tänä päivänä? Mitä äiti ajattelee, kun hän ajattelee käsivarsillaan levännyttä pienokaista?

– Ehkä itsellä on päällimmäisenä se, että hän oli hyvin kipeä. Olisi varmasti ollut ihana poika. Se lapsen kärsimyksen seuraaminen sivusta ei olisi sellaista elämää, mitä ajattelisi kenellekään. Se oli jollakin tavalla suuri helpotus – kuolema. Kukaan ei voi tietää miten paljon lapseen sattuu, Koskela sanoo ja pyyhkii poskellaan kimmeltävän kyyneleen.

– Aivot olivat vaurioituneet niin pahasti, että jos hän olisi elänyt, niin pahimmassa tapauksessa hän olisi ollut vain sängyssä jonkinlaisena puolielottomana vihanneksena. Sen rinnalla kuolema ei tunnu niin pahalta, hän jatkaa.

Kiitollinen tavallisesta arjesta

Surutyö ei lopu välttämättä koskaan. Enää Koskelasta ei kuitenkaan tunnu, että asia loistaa hänestä kilometrien päähän.

– Se on niin iso asia ihmisen elämässä, että se muuttaa sisintä jollain lailla. Se tekee sinusta erilaisen. Jokin muuttuu perustavanlaatuisesti. En minä olisi tällainen ilman sitä kokemusta.

En minä olisi tällainen ilman sitä kokemusta.

Mirka Koskela

Elämä on todellakin jatkunut. Se tuntuu suoranaiselta ihmeeltä.

– Sen minä koen tärkeänä. Eletään onnellista normaalia arkea. Olen hirveän kiitollinen kaikesta. Se on kuitenkin se päällimmäinen tunne, vaikka sitä ei olisi millään sen ensimmäisen puolen vuoden, eikä vuodenkaan aikana voinut uskoa, että elämä todellakin jatkuu. Mutta kyllä, niin se tekee.

Lue seuraavaksi