Hyppää sisältöön

Ristiäisten sijaan pidettiin vauvan hautajaiset – ”En tiedä, mikä olisi kamalampaa, mutta siitä selviää”

Kohtukuoleman kokenut Outi Keinänen sanoo, että pahinta oli painava syli. Kun syli huutaa vauvaa, jota ei ole.

Enkelivauva Seelan hauta on Törnävän hautausmaalla. Kuva: Outi Keinäsen albumi

29. toukokuuta 2013. Lämmin, kesäinen päivä. Suvivirsi soi, oli kevätjuhlien aika.

– Ilon päivä monille muille, sanoo Outi Keinänen. Hän muistaa tuon alkukesän päivän, koska silloin hän synnytti kuolleen tyttövauvan, Seelan. Siitä alkoi surun vuosi.

”Meillä on tuolla paremmat laitteet, katsotaan niillä”

Seinäjokelainen Keinästen perhe oli kummitytön ristiäisissä pääkaupunkiseudulla, kun Outi-äiti havahtui siihen, ettei ollut tuntenut vauvan liikkeitä. Raskaus oli viikolla 25.

– Seuraavana aamuna mentiin Jorvin sairaalaan. Kätilö ei ensin löytänyt sykettä, sitten löysi, mutta se olikin minun sykkeeni. Ja sitten hän totesi, että meillä on tuolla paremmat laitteet, katsotaan niillä, Outi kertoo.

Matkalla Jorviin Outi ei ollut puhunut puolisonsa kanssa tulevasta, vaikka pelko kalvoikin mieltä ja huoli oli suuri. Vielä matkalla toivo iti.

– Ei sitä halua ajatella. Pelkää niin paljon, että mikähän mahtaa olla [vialla]. Toivossa haluaa elää loppuun asti.

– Sitten näin kyyneleet lääkärin silmissä ja mieskin näki monitorista, ettei mitään toimintaa ole.

Seela kuoli, koska napanuora oli kiertynyt kaulan ympärille.

Enteitä ja enneunia

Kun pienelle arkulle mietittiin paikkaa hautausmaalla, vaihtoehtoja oli kaksi. Tuntui jotenkin oikealta valita se, jonka kohdalla kuuli käen kukkuvan. Käki kukkui usein myös silloin, kun sinä keväänä istui iltaisin terassilla.

– Sattumaa, kenties, pohtii Outi. Mutta jollain tapaa lohduttavaa.

Outi Keinänen kertoo, että raskausaikaankin liittyy jälkeenpäin ajatellen jotain erikoista.

– Ystävät ovat sanoneet, että koko raskauden ajan kuulemma puhuin jos-muodossa. Että "jos hän syntyy" ja "jos saamme hänet pitää". Monet olivat kiinnittäneet huomiota myös minun katseeseeni.

Ennen vauvan menehtymistä Outi näki merkillisen unen.

– Ihan pari viikkoa ennen syntymää kerroin ystävälle unesta. Unessa olin hautaustoimistossa ja siellä oli pöydällä kynttilä palamassa ja valokuva, josta en saanut selvää. Sitten siellä oli vauvan arkku, joka oli ympäröity vaaleanpunaisella silkkinauhalla ja mietin, miksi olen tässä.

– Emme tienneet, että odotin tyttövauvaa. Mutta olen välillä miettinyt, että valmistellaanko meitä, vai onko tämä sattumaa vai mistä tämä kertoo. Kaikki sai tässä vähän uuden ulottuvuuden.

Mia Kellberg-Hakalan talu ja enkelikoristeet vaalivat Seelan muistoa Keinästen kodissa. Kuva: Outi Keinäsen albumi

Irti päästämisen hetki

Usein synnytystä kuvailtaessa sanotaan, että kaikki kivut ja ponnistelu unohtuvat, kun vastasyntyneen vauvan saa rinnalle. Outin piti synnyttää kuollut vauva.

– Jollain tapaa toivoo loppuun asti, että kun vauva syntyy, se vielä itkee.

Outi Keinäselle oli tärkeää saada pidellä vauvaa synnytyksen jälkeen.

– Meille annettiin aikaa. Saatiin pitää sylissä, laulaa, ottaa valokuvia ja olla hänen kanssaan.

– Sitten tuli vahva tunne, että nyt pitää päästää irti, vaikka syli oli erittäin painava ja suorastaan huusi häntä.

”En tiedä, mikä olisi kamalampaa, mutta siitä selviää”

"Osa minusta jatkaa elämää, kuten ennenkin. Nauraen, iloiten. Ja niin sen elämän täytyykin jatkua. Mutta sen kuoren alla tein itsekin pientä kuolemaa: sydän niin raskas, voimat niin vähissä. Oma elämä alkoi uudelleen, ja sitä uutta elämää rakennetaan vielä pitkään, ihan uuden elämän loppuun asti. Ja aina minussa tulee olemaan osa, joka kantaa sydämessä tyhjän sylin paikkaa." (Outi Keinänen Seelan kuoleman vuosipäivänä)

Seelan kuolemasta on kulunut nyt neljä vuotta. Hänen kuvansa on samassa rivissä perheen kolmen muun lapsen kuvan kanssa makuuhuoneessa ja hänestä jutellaan avoimesti.

Seela on yksi perheenjäsen, vaikka onkin kuollut.

Outi Keinänen sanoo, että ensimmäinen vuosi, suruvuosi, on pahin, kun kaikki vuoden pyhät ja juhlat pitää läpikäydä ilman uutta, odotettua perheenjäsentä.  Hän kuitenkin painottaa, että vaikka lapsen kuolema on vastoinkäymisistä suurin, niin siitä voi selvitä.

– En tiedä mikä olisi kamalampaa, mutta siitä selviää. Sen haluan sanoa kaikille, että elämä jatkuu. Eri tavalla, mutta jatkuu kuitenkin.

Outi Keinänen sanoo, että kohtukuolemasta selviytyy hetki ja päivä kerrallaan. Ikävä jää. Kuva: Pauliina Jaakkola / Yle

Läpi elämän kestävä selviytymisprosessi

Surututkija, terveystieteiden dosentti Anna Liisa Aho on tutkinut surua 15 vuotta eri näkökulmista ja eri kuolinsyiden jälkeen.

– En koskaan halua vertailla surua, mutta kyllä lapsen kuoleman jälkeen vanhempien suru on kaikista voimakkainta. Puhutaan jopa läpi elämän kestävästä selviytymisprosessista, Anna Liisa Aho sanoo viitaten aiheesta tehtyihin tutkimuksiin.

Lapsen kuoleman jälkeinen suru aiheuttaa Anna Liisa Ahon mukaan monenlaisia ongelmia.

– Arjen hallinta saattaa olla hakusessa ja muista lapsista huolehtiminen vajavaista. Siihen tarvitaan isovanhempien ja muiden läheisten verkostoa. Vanhemmat ovat niin siinä omassa surun sumussaan, eivätkä kykene huolehtimaan koko perheestä.

– On perheitä, joita lapsen kuolema lähentää, mutta myös perheitä joita se hajottaa ja erottaa. Ei kyetä enää avoimeen keskusteluun ja vuorovaikutukseen perheenjäsenten kesken ja lapsetkin monesti syyttää itseään siitä, kun sisarus kuoli. Että se kuoli, koska hän ajatteli, että siitä tulee hänelle kilpailija.

Vertaistuki pelastaa

Anna Liisa Aho kertoo, että iso osa surevista pärjää kuitenkin hyvin.

– On paljon esimerkkejä ja tutkimustuloksia siitä, että kaksi kolmasosaa surevista selviytyy omien voimavarojensa, sekä läheisten ja sosiaalisen tukiverkoston avulla. Ja sitten on se yksi kolmasosa, joka tarvitsee hyvin vahvaa ammatillista apua, Aho sanoo.

– Vertaistuki on todettu todella tärkeäksi. Siinä löytyy saman kaltaisia vanhempia ja samanlaisia tarinoita, jotka auttavat surussa eteenpäin.

Puhumista ja vertaistukea myös Outi Keinänen pitää tärkeänä.

– Kyllä se keskustelu puolison, lasten ja tuttavien kanssa on hirvittävän iso tekijä toipumisessa ja eteenpäin menemisessä. 

Surututkija Anna Liisa Aho. Kuva: Pauliina Jaakkola / Yle

Kuolemasta puhutaan liian vähän

Lapsen kuoleman kohtaaminen on ihmisille vierasta. Kohtukuolemia on Suomessa parisen sataa vuodessa ja alle 1-vuotiaita kuolee vuosittain noin 150.

Anna Liisa Aho sanoo, että ennen, kun lapsia kuoli lähes joka torpassa, se oli ihmisille myös luonnollisempaa

– Ylipäätään kuolemasta puhutaan vähän. Vaikka molemmat elämän ääripäät on ihan yhtä luonnollisia.

– Lapsen kuollessa järjestys on väärä. Luonnollisesti ihminen ajattelee, että vanhemmat kuolevat ennen lapsiaan ja isovanhemmat ennen lapsenlapsia. Kuoleman järjestyksen vääryys ja kohtuuttomuus on se, mikä siitä tekee niin vaikean asian.

Myös Outi Keinänen on huomannut, että kuolema kaikessa luonnollisuudessaan on monelle vieras ja pelottava asia. Hänen suhteensa siihen muuttui kohtukuoleman myötä.

– Meillä on neljä lasta, kolme elävää ja yksi kuollut, niin minä ihmisille sanon. Kyllä minä siitä aika avoimesti kerron.

– Kuolemassa voi olla paljon kaunistakin ja onkin. Koen, että siitä pitää puhua, sillä tavalla helpottaa kaikkien oloa ja ymmärrys kasvaa, kun siitä puhutaan.