Maria Markuksen kolumni: Älä tule paha koukku, tule hyvä koukku

Päihdevierotus kaipaa onnistuakseen mielekästä tekemistä ja ihmisiä ympärille. Siis yhteisöä, kirjoittaa Maria Markus.

päihderiippuvuus
Maria Markus
Maria MarkusPetteri Sopanen / Yle

”Harjoittele, niin kuin se pelastaisi henkesi”, on amerikkalaisen joogaopettajan, Taylor Huntin, opetuksen ydin. Hän tarkoittaa, mitä sanoo. Useammankin kerran täpärästi ja välillä vastentahtoisesti henkiin jäänyt entinen narkomaani sai elämänlangastaan lopulta kiinni joogan avulla. Aloitettuaan joogan kymmenisen vuotta sitten hän ei ole jättänyt päivääkään omaa harjoitustaan väliin, vaikka se vaatisi heräämään puoli kolmelta yöllä.

Nyt Taylor Hunt kiertää ympäri maailmaa opettamassa, ja hänet tunnetaan paitsi näyttävistä tatuoinneistaan, myös poikkeuksellisesta avoimuudestaan.

Hän uhmasi sosiaalista leimautumista ja kirjoitti selviytymistarinastaan kirjan A way from Darkness, joka on rehellisyydessään paikoin raastavaa luettavaa. Kun Hunt luki kirjaansa ääneen berliiniläisessä kirjakaupassa, vieressäni istuvilla saksalaismiehilläkin aataminomenat alkoivat nykiä.

Ei Huntin tarina toki ole ainoa laatuaan. Monella intohimoisesti joogaavalla tai urheilevalla on addiktiotausta. Se, mikä sai minut kiinnostumaan Taylor Huntista, on miehen palava halu auttaa muita riippuvuuden kanssa painiskelevia – ja etenkin tulokset, joita hän kertoo saaneensa aikaan.

Kovien huumeiden käyttö Yhdysvalloissa on ollut tällä vuosisadalla räjähdysmäisessä kasvussa. YK:n huumeraportti kertoo (siirryt toiseen palveluun), että heroiinin käyttö USA:ssa on miltei kolminkertaistunut vuosien 2003-2014 välillä. Heroiiniepidemiaan liittyvien kuolemien määrä on kasvanut peräti viisinkertaiseksi vuoden 2000 jälkeen. Valkoinen talo tiedotti viime vuonna, että USA:ssa kuolee vuosittain enemmän ihmisiä huumeiden yliannostukseen kuin liikenneonnettomuuksissa.

Häpeän ja piilottelun kehä murtuu. Päihdeongelmainen ei ole enää yksin kamppailunsa kanssa

Heroiini on yksi vaikeimmista huumeista vieroittautua. Onnistumisprosentit vaihtelevat lähteistä riippuen hyvinkin paljon, mutta kaikki kertovat samaa karua tarinaa. Hunt viittaa Amerikan oopiumpainajaisesta kertovaan kirjaan Dreamland, jonka mukaan heroinisteista vain noin alle kymmenes pääsee kuiville normaalissa vieroituksessa. Ja Anonyymeissä Alkoholisteissa, johon myös Hunt aikoinaan turvautui, vain suhteellisen pieni osa jatkaa ohjelman mukana pitkään.

Onnistumista on hankala vertailla ohjelmien kesken, mutta Huntin pari vuotta sitten perustaman Trini Foundationin päihteistä vieroittautumiseen tähtäävä joogaohjelma ainakin tuntuu toimivan. Huntin mukaan sen on käynyt läpi tähän mennessä noin 80 päihderiippuvaista, joista vain kolme on ratkennut takaisin päihteisiin. Jotkut ovat myöhemmin jättäneet joogaamisen, mutta hekin osallistuivat ainakin kolme kuukautta ohjelmaan tunnollisesti.

Mikä sitten on Huntin metodin salaisuus? Riittääkö, että addiktioherkille levitetään joogamatto eteen ja pistetään netistä joogaohjelma pyörimään? Ei. Toki fyysinen aktiivisuus on tärkeää, samoin kuin oman tilansa tiedostaminen. Päihderiippuvuus kun on siitä erikoinen sairaus, että sen kieltäminen on osa sairauden luonnetta. Huntin mukaan toipumisen tärkein avain on kuitenkin yhteisö.

Tarvitaan luonnollisia endorfiinipöllyjä kemiallisten sijaan - hyviä koukkuja tuhoavien sijaan

Trini Foundationin lähes kaikki joogaopettajat ovat eläneet riippuvuuksien kanssa. He ovat joko itse entisiä addikteja tai heidän lähipiiristään löytyy päihteiden kanssa kamppailevia. He tietävät, keitä he opettavat. Häpeän ja piilottelun kehä murtuu. Päihdeongelmainen ei ole enää yksin kamppailunsa kanssa.

Yhteisön ja mielekkään tekemisen voima päihdetyössä on huomattu myös Islannissa, jossa nuorison juopottelu viikonloppuisin tuntui jossain vaiheessa riistäytyneen täysin käsistä. Nuorten humalatoilailu ei jäänyt huomaamatta – eikä kuulematta – edes suomalaiselta turistilta.

Parin vuosikymmenen aikana Islanti on kuitenkin onnistunut lähes lopettamaan alaikäisten päihteidenkäytön. Muutaman vuoden takaisten tilastojen mukaan (siirryt toiseen palveluun) islantilaiset teinit juopottelevat nyt vähiten Euroopassa.

Muutos saatiin aikaan ennen kaikkea tarjoamalla nuorisolle kiinnostavaa tekemistä: hip hopia, kamppailulajeja, musiikkityöpajoja, ja mitä nyt nuoret sitten ikinä haluavatkaan tehdä.

Harrastuksiin myönnettiin julkista tukea, jotta kaikilla olisi mahdollisuus osallistua niihin. Vanhempia kannustettiin viettämään paljon aikaa nuortensa kanssa satunnaisen ”laatuajan” sijaan. Toimintatapaa pyritään nyt levittämään ympäri Eurooppaa Youth in Europe -ohjelman (siirryt toiseen palveluun) kautta.

Vaikka islannissa tehtiin samalla myös lakimuutoksia, kuten nostettiin ikärajoja, ilmiöön perehtyneiden tutkijoiden mukaan yksistään kielloilla ja rajoituksilla on turha toivoa suuria muutoksia. Tarvitaan luonnollisia endorfiinipöllyjä kemiallisten sijaan - hyviä koukkuja tuhoavien sijaan.

Niin ja se yhteisö. Yksin möröt tuntuvat suuremmilta.

_Maria Markus _

Kirjoittaja on jyväskyläläinen vapaa toimittaja, joka tekee juttuja Suomesta ja ulkomailta monenlaisiin medioihin. Häntä ajaa eteenpäin ehtymätön uteliaisuus, ja toimittajan työ on hänelle tutkimusmatka yhtä lailla maailmaan kuin itseensäkin. Hän on työskennellyt myös pohjoismaisen yhteistyön sekä EU-politiikan parissa.