Veteraanipariskunta jaksaa iloita edelleen, vaikka toinen menetti sodassa polvensa ja toinen isänsä

Sotaveteraani Veikko Punakallion ei tarvitse lukea historiankirjoista panssarikenraali Ruben Laguksen johtamasta torjuntataistelusta tai Rovaniemen palosta. Hän näki ne itse.

Kotimaa
Veikko Punakallio (kesk.) osallistui Kansalliseen veteraanipäivään Lahdessa 27. huhtikuuta.
Veikko Punakallio (kesk.) osallistui Kansalliseen veteraanipäivään Lahdessa 27. huhtikuuta. Antti Haanpää / Yle

Heinolassa asuva sotaveteraani ja sotainvalidi Veikko Punakallio hoitaa edelleen vaimonsa Railin kanssa taloa, jonka he rakensivat viisikymmentäluvulla. Talo lämpiää puilla, jotka pian 95 vuotta täyttävä Punakallio hakkaa itse. Kauppareissut hoituvat omalla autolla.

Työntekoa ei ole estänyt sekään, että Veikko on viidenkymmenen prosentin sotainvalidi. Punakallio haavoittui viimeisenä sotakesänä polveensa, mutta joutui siitä huolimatta vielä Lapin sotaan.

"Sotaan ei pitäisi kenenkään sortua"

Punakallio muistaa sotapolkunsa kuin eilisen päivän. Hakematta hän luettelee paikat, jonne rintamakomennus hänet vei, kunnes pääsi siviiliin Kaunispään tunturilta. Tästä linkistä voit tutustua Punakallion sotareitteihin Sotapolku.fi-palvelussa (siirryt toiseen palveluun).

Punakallion varusmiespalvelus alkoi Orivedellä vuoden 1941 kesällä ja jo seuraavaan vuoden alussa hän sai määräyksen viestimieheksi Ruben Laguksen johtamaan Panssaridivisioonan kolmanteen pataljoonaan eli JP3:een. Hän palveli samassa pataljoonassa sodan loppuun saakka.

– Sitä oli sellainen innostus sinne, se tuntui seikkailulta, kun lähdettiin.

Nyt lähes 76 vuotta myöhemmin, hän varoittaa unohtamasta, mitä sodassa tapahtuu.

– Jännitteet kasvavat kovasti, aseita kalistellaan. On kulunut miespolvia sodasta, mutta siihen ei pitäisi kenenkään sortua, että sota syttyisi.

Veikko ja Raili Punakallio Lahden veteraanijuhlassa.
Veikko ja Raili Punakallio Lahden veteraanijuhlassa.Juha Vuohelainen / Yle

Kenraali Lagus oli tiukka mutta arvostettu

Kenraali Ruben Lagus oli ensimmäinen Mannerheim-ristin ritari. Sotahistoriassa hänen panostaan pidetään merkittävänä nimenomaan kesän 1944 tapahtumissa. Punakallio muistaa kuitenkin hyvin, että Laguksella ja Panssaridivisioonalla oli kova maine jo jatkosodan alkuvaiheessa.

– Divisioona oli etujoukkona koko hyökkäysvaiheen Äänislinnaan asti. Se oli nuorta asevelvollisuusikäistä joukkoa ja kova koulutus takana. Kyllä se oli hyvin iskukykyinen joukko.

Punakallio tapasi Laguksen useita kertoja. Kenraali oli tunnettu tiukasta kuristaan.

– Äänislinnassakin hänen peräänsä kertyi iso joukko, joilla oli ollut nappi auki eikä kunniaa tehty, niin heidät vietiin päävartioon.

Myöhemmin Punakallion ja JP3:n tie vei muun muassa Karhumäkeen, Syvärille ja lopulta keväällä 1944 Lappeenrannan ja Viipurin välille. Edessä oli Punakallion sodan vaikein vaihe, Kuuterselän taistelu, missä pataljoona joutui ankaraan tykistötuleen.

Kuuterselän taistelun jälkeen Punakallion pataljoona ei täydennyksistä huolimatta palannut entiselleen, sillä kahdessa päivässä vahvuudesta hävisi 200 miestä kaatuneina ja haavoittuneina.

– Myös kaikki kolme komppanianpäällikköä kaatuivat silloin.

Raili ja Veikko Punakallio katselevat vanhoja valokuvia kotonaan Heinolan Lusissa.

Haavoittuminen ja määräys Lapin sotaan

Vajaan parin viikon kuluttua Punakallion pataljoona määrättiin Talin kautta vastaiskuun Portinhoikkaan. Siellä hänen polveensa osui kranaatinsirpale ja edessä oli kolmen kuukauden reissu Hämeenlinnan sotilassairaalaan.

Sota ei kuitenkaan ollut ohi, sillä Punakallio määrättiin pataljoonan mukana Lapin sotaan, vaikka polvi ei ollut edes parantunut.

– Ei siihen aikaan niitä kovin kauan haavoja paranneltu. Sanottiin, että ne paranee loput siellä rintamaoloissa.

Ei tosin parantunut, sillä Punakalliosta tuli viidenkymmenen prosentin sotainvalidi.

– Ei parantunut, mutta olin Lapin sodassa Kaunispään tunturille asti.

Lapin sota tuntui aluksi oudolta, sillä vastassa oli entinen aseveli. Punakallionkin pataljoonassa oli entisiä SS-miehiä, joista ainakin yksi siirtyi saksalaisten puolelle.

Punakallio näki lähietäisyydeltä Rovaniemen palon ja saksalaisten aiheuttaman tuhon.

– Kaikki talot tuhottiin ja porotokat ammuttiin konetuliasein.

Elanto maatilalta

Sodan jälkeen Veikko Punakallio avioitui Raili Halijoen kanssa. Myös Raili Punakallion elämää sota kosketti läheltä, sillä hänen isänsä kaatui Syvärin takana Kooran kylässä vuonna 1941. Perheessä oli neljä lasta.

– Kun tieto tuli, järkytyin kovasti. Tiedon toi setämme. Hänellä oli kirje mukanaan, ja iloitsimme siitä, mutta setä sanoi, että uutiset eivät taida olla hyviä.

Punakalliot hankkivat viisikymmentäluvulla maatilan Heinolan Lusista, missä elämä jatkuu edelleen. Veikko Punakallio kertoo, että sodan jälkeen työpäivät olivat pitkiä, mutta pian huomattiin, että elintaso alkaa nousta.

Myös veteraanien arvostus on Punakallioiden mukaan nyt aivan toista kuin muutamia kymmeniä vuosia sitten.