Vihertaide mahdollistaa jättimäisiä installaatioita – tai pienen pieniä yllättäviä taideteoksia

Keravan taidemuseo Sinkka tarjoaa Vihreä maa - Kukkiva kaupunki -näyttelyssä katsaukseen vihertaiteeseen. Aiheesta on myös kirjoitettu kirja.

Ekotaide
Aino Kajaniemi: Airam-Maria
Aino Kajaniemi: Airam-MariaJussi Mankkinen/Yle

Päällä vaaleanvihreää, tummanvihreää, syvänvihreää, alapuolella ruskeaa maata, multaa ja juuria. Katosta roikkuva kasviasetelma näyttää hieman surrealistiselta – kasvi on joutunut tilaan ja tilanteeseen, joka ei ole sille mitenkään ominainen. Mielleyhtymiä tulee etenkin James Cameronin Avatar-elokuvan ilmakehässä vapaasti kelluviin maisemasaarekkeisiin.

Ei ihme, että Raimo Saarisen sata kiloa painavan taideteoksen nimi on Neosgaia, joka tarkoittaa muinaiskreikaksi uutta maata. Teos tutkii ihmisen suhdetta luontoon – teemaa, joka toistuu usein Saarisen taiteessa.

– Oma luontosuhteeni on aina ollut hyvin tiivis. Olen viettänyt kaikki lapsuuden kesät maaseudulla ja metsän keskellä, mikä on varmasti vaikuttanut siihen, miten luontoon suhtaudun, Saarinen kertoo.

–Koen olevani osa luontoa – voikohan ihminen yleensä olla irrallaan luonnosta? Ehkä länsimainen näkemys korostaa sitä, ettei ihminen ole osa luontoa, vaan toimii suhteessa luontoon.

Raimo Saarinen
Raimo SaarinenJussi Mankkinen/Yle

Syntymästä kuolemaan ja kaikkea siltä väliltä

Raimo Saarisen Neosgaia on yksi esimerkki vihertaiteesta. Termiä vihertaide on aiemmin käytetty harvakseltaan.

Uudessa Vihreä päänsärky! -kirjassa termi pyritään vakiinnuttamaan yleiseen käyttöön kattokäsitteeksi, jonka alle mahtuu varsin erilaisiakin taiteenlajeja.

Vihreään perheeseen kuuluvat niin ympäristö- ja ekotaide kuin maisema-arkkitehtuuri ja ikebana eli japanilainen kukkienasettelu. Se voi tarkoittaa myös esimerkiksi biotaidetta ja performatiivista tiedettä, jossa kokeellinen tiede ja taide kulkevat käsi kädessä.

– Yhteistä vihertaiteelle on se, että siinä hyödynnetään elävää materiaalia, joka voi jossakin vaiheessa kuihtua ja kuolla pois. Toisaalta vihertaiteen piiriin kuuluu myös elävän materiaalin kuvauksia eli toisen asteen vihertaidetta, kirjaa toimittamassa ollut ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa tarkentaa.

– Osa vihertaiteesta on luonnollisestikin kertakäyttötaidetta. Se käy elämänkaaren siemenestä kompostiin ja syntymästä kuolemaan. Kuollut kasvi taas muuttuu ruokamullaksi, ja tämä on uuden elämän pohja. Tällaisesta jatkuvasta kierrosta vihertaiteeseen tulee ekologinen näkökulma.

Michoko Erkola: Dragonfly
Michiko Erkola: DragonflyJussi Mankkinen/Yle

Toisen asteen vihertaidetta edustaa Keravan taidemuseossa Sinkassa Michiko Erkolan 3D-animaatio Dragonfly, johon taiteilija on luonut kaksi sudenkorentoa. Vaikutelma on aitoudessaan hämmentävä.

Jennifer Steinkampin valtaisa Botanic-animaatio taas muutti viime vuonna New Yorkin Times Squaren digitaaliset mainostaulut sykkiväksi kukkamereksi. Keravalla taideteoksesta nähdään palanen.

Jennifer Stenkamp, Botanic
Jennifer Steinkamp: BotanicJussi Mankkinen/Yle

Vihreän vallankumouksen pyörteissä

Vihreään väriin on jo kauan liittynyt vahvoja positiivisia mielleyhtymiä, jotka ovat taipuneet ideologioiksi asti. Vihreä symboloi elinvoimaisuutta, hedelmällisyyttä, nuoruutta ja elämää.

Ei siis ihme, että kun ympäristötietoisuus ja ja ekologisuus kasvoivat trendeiksi 1970-luvun alussa, niitä kuvasti vihreä väri. Termi “vihreä vallankumous” kehkeytyi enemmän tai vähemmän innovatiivisesti maatalouden yhteyteen 1960-luvun lopulla, mutta sitä on hyödynnetty myös kulttuurin parissa.

Ilkka Halson valokuva
Osa Ilkka Halson kuvasarjastaJussi Mankkinen/Yle

Inari ja Leena Krohnin vuonna 1970 ilmestynyttä Vihreä vallankumous -kirjaa voidaan pitää varhaisena esimerkkinä kotimaisesta vihertaiteesta.

Kuvitteellisesssa Riioraan kaupungissa kohistaan: siellä sijaitseva puisto aiotaan jyrätä parkkipaikaksi, mutta kaupungin lapset ja nuoret eivät tällaista sulata ja ottavat ohjat käsiinsä. Ympäristökysymyksiä käsittelevä lastenkirja oli Suomessa aikoinaan poikkeustapaus.

Myös tämänhetkisessä vihertaiteessa näkyy usein kantaaottavuus. Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen ovat kuvanneet luonnontilassa olevia alueita ja rinnastaneet niitä rujoihin avohakkuisiin. Sanoma ei voisi olla selvempi.

Nykyisestä buumista huolimatta vihreä väri ei kuitenkaan aina ole ollut taiteessa suosittu. Abstraktin taiteen uranuurtaja Wassily Kandinsky piti vihreää tylsänä värinä, kun taas hänen aikalaisensa Piet Mondrian suorastaan inhosi sitä. Vihreä ei ollut puhdas, henkistynyt perusväri, vaan sitä saatiin aikaiseksi sekoittamalla.

Yrjö Sepänmaa
Yrjö Sepänmaa, etualalla Aino Kajaniemen Polku-teosJussi Mankkinen/Yle

Viheriöiviä kaupunkeja

Vihertävyys on muuttunut yhä näkyvämmäksi osaksi kaupunkisuunnittelua. Esimerkiksi tänä kesänä Helsingin Jätkäsaareen valmistuu asuinkortteli, jota koristavat tilataide ja sammalpaneelit. Myös Joensuun Penttilänrannassa on ollut meneillään iso ympäristötaiteellinen projekti, johon teoksia on hankittu prosenttiperiaatteella.

Tulevaisuuden kaupunkikuvaa on vienyt aivan uuteen ulottuvuuteen belgialaisarkkitehti Vincent Callebau (siirryt toiseen palveluun)t, joka suunnittelee futuristisia ekoalueita. Ne ovat esimerkiksi taloja, joiden seinät ovat samalla puistoja tai viljelysalueita. Se milloin Callebautin huimimpia visioita pystytään tai ryhdytään toteuttamaan, on mielenkiintoinen kysymys. Kaupunkiympäristö ja rakentaminen kuitenkin vihertyy jatkuvasti.

– Maailma estetisoituu koko ajan ja ekologinen ajattelu syvenee. Nykytaiteilijat ovat hyvin tietoisia ekologisesta näkökulmasta ja haluavat taideprosesseissaan osoittaa aktiivista huolenpitoa ympäristöään kohtaan, ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa pohtii.

– Nykyisin suurissa projekteissa taiteilijat ovat usein mukana jo suunnitteluvaiheessa. Taidetta ja rakentamista pyritään tekemään samanaikaisesti ja taide saadaan integroitumaan sulavasti ympäristöön.

Sammalseinä
SammalseinääJussi Mankkinen/Yle

Jotkut taiteilijat ja arkkitehdit, kuten Marco Casagrande, ovat toteuttaneet kaupunkiympäristöön akupunktion lailla toimivia monitieteisiä ja -taiteisia hankkeita, joiden tarkoituksena on parantaa urbaaneja kipupisteitä.

Esimerkiksi Helsingissä alkoi vuonna 2012 Melliferopolis-projekti, jossa kaupunkiin on tuotu mehiläispesäinstallaatioita. Niiden tarkoituksena on toimia ikään kuin akupuntioneuloina, jotka parantavat sekä pölyttäjien että kaupunkilaisten hyvinvointia. Tällaista toimintaa kutsutaan kaupunkiakupunktioksi.

Materiaali sanelee säännöt

Mutta kuinka haastavaa elävän materiaalin käyttö sitten on taiteessa? Taiteilija Raimo Saarinen puhuu “pienestä sattumasta”.

– Kasvit ovat eläviä organismeja – niitä ei pysty täysin kontrolloimaan, mikä on taiteellisen työskentelyn kannalta mielenkiintoista. Joskus myös materiaali sanelee säännöt: kasvi ei selviäkään jossain teoksessa tai se voi kasvaa liikaakin.

Saarinen on myös usein pohdiskellut työhönsä liittyviä moraalikysymyksiä.

– Olen miettinyt omaa oikeutustani käyttää kasveja teoksissani. Ne kuitenkin vaativat huolenpitoa ja tietynlaisia olosuhteita. Kasvit ovat eläviä olentoja, vaikkakin eri tavalla kuin ihminen. Mitä enemmän olen tutkinut kasveja ja työskennellyt niiden kanssa, en ole voinut välttyä ajatukselta, ovatko ne vain pelkkää materiaalia, Raimo Saarinen summaa.

Ersnt Haeckelin piirros
Ernst Haeckelin Kunstformen der Natur -teostaJussi Mankkinen/Yle