"Sossupummi kasvattakoon lapsensa" – Kolme yh-äitiä eri vuosikymmeniltä kertovat kohtaamistaan ennakkoluuloista

Myös taloudelliset haasteet sekä riippuvuus tukiverkosta kuuluvat edelleen yksinhuoltajaäitien arkeen.

Kotimaa
Iiris Pitkäjärvi, Sofia Pitkäjärvi
Iiris Pitkäjärvi tyttärensä Sofian kanssa leikkipuistossa.Paulus Markkula / Yle

Yksinhuoltaja. Sosiaalipummi. Kasvattakoon itse lapsensa, niitä on tarhaan turha tuoda, Anne Punkeri, 56, Iiris Pitkäjärvi, 22, Eine Ojalehto, 70, ovat kaikki joutuneet todistelemaan pärjäämistään nuorena äitinä.

Vaikka naiset ovat vastanneet yksin lastensa kasvattamisesta neljällä eri vuosikymmenellä, moni asia on pysynyt ennallaan: yksinhuoltajaäiti kohtaa edelleen taloushaasteita ja ennakkoluuloja sekä tarvitsee ympärilleen vahvan tukiverkon.

Iiris: "En tarvitse ketään katsomaan olan yli"

Päivä on jo pitkällä. Iiris Pitkäjärvi leikkii puistossa 3-vuotiaan Sofia-tyttönsä kanssa.

– Anna vauhtia, lujempaa! Nyt riittää, Sofia opastaa äitiään keinuessaan.

.

Iiri Pitkäjärvi, Sofia Pitkäjärvi
Iiris Pitkäjärvi keinuttaa tytärtään Sofiaa keinussa. – Anna vauhtia, lujempaa, nyt riittää, Sofia opastaa äitiään.Paulus Markkula / Yle

Nuorella äidillä riittää tarmoa touhuta tyttärensä kanssa.

Iiris oli 19-vuotias lukiolainen kun Sofia syntyi. Se on lähes kymmenen vuotta vähemmän kuin ensi-synnyttäjän keski-ikä tänä päivänä.

Nuorena äidiksi tulo oli Iirikselle luonnollinen ratkaisu. Hän oli muuttanut omilleen 16-vuotiaana ja ehtinyt elää vauhdikasta nuoren naisen elämää ennen lapsen saamista.

– En voi sanoa, että olisin aina halunnut alkaa nuorena äidiksi. Mutta sitten tuli vahva halu siihen. Että tämä on mun juttu. Koulu ei kiinnostanut sillä hetkellä niin paljoa ja yritin miettiä mitä haluaisin elämältä. Lapsi tuntui luonnolliselta ratkaisulta.

Iiris ja Sofian isä erosivat tytön ollessa parin kuukauden ikäinen, ja Iiriksestä tuli yksinhuoltaja.

Ensikodille opettelemaan äitiyttä?

Iiris kokee, että muissa ihmisissä hänen nuori ikänsä on aiheuttanut enemmän kummastusta kuin yksinhuoltajuus. Ensimakua ulkopuolisten suhtautumisesta hän sai jo synnytyslaitoksella, vaikka oli ehtinyt asua omillaan jo muutaman vuoden.

Rahaa on sen verran, että pystyy elämään tavallista elämää.

Iiris Pitkäjärvi

– Synnärillä mulle suoraan sanottiin, että haluatko lähteä ensikodille opettelemaan äitiyttä. Siinä vaiheessa tuli sellainen tunne, että ei. Kyllä mä tiedän mitä teen. En tarvitse ketään katsomaan olan yli.

Haaveissa isompi perhe

Iiriksen tukena ja apuna ovat olleet hänen omat vanhempansa. He ovat hoitaneet Sofiaa, jotta Iiris saa tärkeää omaa aikaa ja voi elää myös nuoren naisen opiskelijaelämää.

Iiris Pitkäjärvi
Iiris Pitkäjärvi.Paulus Markkula / Yle

Iiriksen elämässä olisi tilaa uudelle puolisolle. Toiveissa on ydinperhe ja lisää lapsia.

– Kyllä se on haaveena, vaikka nyt olen tosi tyytyväinen siihen, millainen oma elämäntilanne tällä hetkellä on. Silti toive että joskus olisi jotain lisääkin, on aika vahva.

Ajatuksissa siintää koti, johon tämänhetkiset tulot eivät riitä.

– Jossain vaiheessa haluaisin omakotitalon, mutta siihen pitää jo vähän enemmän tienata.

Nyt Iiriksen tulot koostuvat opiskelevan yksinhuoltajaäidin saamista tuista. Vielä vähän aikaa sitten tilanne oli huonompi.

Eivät kaikkien ajatukset muutu ja pysy ajassa mukana.

Iiris Pitkäjärvi

Iiris jatkoi iltalukiota Sofian ollessa reilun vuoden ikäinen ja samaan aikaan hän teki töitä, sillä tukia opiskeluun ei saanut. Hän ei halunnut leimautua sosiaalitukien varassa eläjäksi ja näyttämisenhalu omasta pärjäämisestä oli vahva.

Sofia Pitkäjärvi
Iiris Pitkäjärven tytär Sofia on 3-vuotias.Paulus Markkula / Yle

Nyt Iiris opiskelee sosionomiksi ammattikorkeakoulussa. Rahaa ei ole käytössä paljon, mutta tällä hetkellä se riittää.

– Rahaa on sen verran, että pystyn elämään tavallista elämää. Kauppaankaan en mene ihan joka kerta laskimen kanssa. Voin kuitenkin tarjota lapselleni kaiken mitä hän haluaa – ainakin melkein. Minulle riittää, että on harrastuksia ja terveellistä ruokaa.

Kaikkien asenteet eivät muutu

Iiriksen mielestä yksinhuoltajaäitien tilanne on ristiriitainen. Yksinhuoltajia on nykyään paljon ja yksinhuoltajaksi voi päätyä monenlaisen elämäntilanteen kautta. Myös palvelut ovat kehittyneet ja paperilla asiat voivat olla hyvin, mutta kaikkien asenteet eivät välttämättä ole muuttuneet.

– Eivät kaikkien ajatukset muutu ja pysy ajassa mukana.

Anne: "Ei ollut isää vierellä, niin me oltiin kahdestaan"

Anne Punkeri
Anne Punkeri.Paulus Markkula / Yle

Anne Punkerista tuli äiti ja yksinhuoltaja kaksikymmentä vuotta sitten. Annelle oli alusta asti selvää, että hän kasvattaisi Leevi-poikansa yksin.

– Ei ollut isää vierellä, niin me oltiin kahdestaan. En ole päivääkään katunut ja enpä usko, että Leevikään on jäänyt paitsi mistään.

Kun Leevi syntyi, Anne oli 36-vuotias ja tottunut itsenäiseen elämään. Vaikka hän ei ollut kokenut itseään äidilliseksi ihmiseksi, raskaus muutti kaiken.

– Kävelin maha pystyssä leuhkana kesällä tuulta vasten, että varmasti näkyy iso maha. Se oli ihan sellainen luonnollinen juttu, että näinhän tässä pitikin käydä.

Yksinhuoltaja oli kirosana

Anne on harvinaisen positiivinen. Asenne kantanut läpi elämän. Hän ei ole antanut muiden suhtautumisen vaikuttaa omaan tai poikansa elämään, vaikka hänkin muistaa ajan, jolloin puheet yksinhuoltajista olivat karuja.

– Kyllä se jossakin vaiheessa Kajaanissakin oli kirosana, yksinhuoltaja, sosiaalipummi kasvattakoon itse lapsensa, niitä on tarhaan turha tuoda.

En koskaan mieti ostanko kengät pojalle vai itselle. Ostan pojalle kengän ja kävelen itse vanhoilla.

Anne Punkeri

Annen apuna ovat olleet ystävä, lähellä asunut sisko perheineen ja myös Annen äiti auttoi alussa.

– Muistan yhden tammikuun, kun oli hirveän kova pakkanen. Leevillä oli kauheasti kuumetta, hän oli ihan pikkunen. En päässyt hakemaan ruokaa ja lääkkeitä. Siskon mies taisi silloin tuoda meille syömistä ja lääkkeitä, Anne muistelee ja jatkaa,

– Leevi oli onneksi helppo ja terve lapsi. En tarvinnut mitään kunnallista apua, paitsi päivähoidon.

Pienituloinen laski markkojen riittävyyttä

Kun Leevi oli pieni, Anne oli työtön ja raha tiukassa.

– En koskaan miettinyt ostanko kengät pojalle vai itselle. Ostin pojalle kengät ja kävelin itse vanhoilla. Kyllä lapsi menee aina edelle, oli mitä oli.

Anne Punkeri
Anne Punkeri päivän vanhan Leevi-poikansa kanssa.Anne Punkeri kotialbumi

Eikä Leevi ole juuri valittanut.

– Kyllähän se sanoi kerran, että naapurin pojalla oli parempi puhelin kuin hänellä, että ehkä siitä on traumat jäänyt, Anne nauraa.

– Mietin mihin rahani laittaisin. Muistan kuinka markka-aikaan merkkasin kalenteriin, että 17 markkaa oli käytettävissä ja oli kaksi viikkoa kuukaudesta jäljellä.

Leevi muutti omilleen pari vuotta sitten ja samalla Anne muutti yksin keskelle Oulun kaupunkia. Aikuisen lapsen äitin elämä on vapaampaa. Nyt hänellä on aikaa elää itselleen ja nauttia keskustaelämän houkutuksista.

– Kerkesin kyllä elää oman huiman nuoruuteni ihan täysillä. Hyvä oli rauhoittua 20 vuodeksi, Anne hymyilee pilke silmäkulmassa.

Eine: "Jäin yksinhuoltajaksi, mutta olin leski"

Eine Ojalehto.
Eine Ojalehto on nähnyt yksihuoltajuutta usean vuosikymmenen ajan.Paulus Markkula / Yle

Eine Ojalehdon olohuoneessa on pitkä pöytä, jonka ympärille mahtuu kymmenen tuolia ja samalla koko perhe lapsenlapsineen. Yksi on kuitenkin joukosta aina poissa.

Oululainen Eine päätyi yksinhuoltajaksi yllättäen. Puoliso menehtyi lyhyen sairauden jälkeen. Elettiin vuotta 1981.

Vähän yli kolmikymppiselle Einelle jäi yksin kaksi tyttöä, joista toinen oli kymmenen kuukauden ikäinen ja toinen kuusivuotias.

– Miehen kuoleman ja lähiviikot siitä muistan, mutta seuraavat vuodet olivat aika sumuisia. Muistoja on vähän. Valokuvia täytyy kaivella ja katsella, Eine muistelee.

Eine jäi lastensa ainoaksi huoltajaksi aikana, jolloin yksinhuoltajia oli selvästi nykyistä vähemmän. Myös asenteet olivat erilaiset.

– Koska olin leski, yksinhuoltajuuteni oli ehkä siksi hyväksytympää. Jännä että itsekin ajattelin silloin, että on parempi olla leski kuin eronnut ja varmaan yhteiskunnan paineetkin olivat erilaiset.

Appivanhemmista tuli osa ydinperhettä

Einelle menehtyneen puolison vanhemmat olivat arjessa apuna lähes joka päivä ja he asuivat lähellä.

– En varmaan olisi edes jaksanut siivota heti miehen kuoleman jälkeen, anoppi tuli meille ja sanoi, että nyt teillä on siivouspäivä.

Appivanhemmat olivat Einen elämässä mukana jopa niin tiiviisti, ettei uudelle puolisolle ollut tilaa.

Tytöille oli ihmetelty, että kun teillä on vaan äiti, miksi teillä on oma asunto ja auto ja miksi te matkustelette ja miksi te teette yhdessä kaikkea.

Eine Ojalehto

– Kyllähän me aika tiivis tiimi oltiin, että olisi täytynyt olla aikamoinen mies, joka olisi tullut mukaan. Tiimiin kuuluivat isovanhemmatkin, jotka sanoivat, että parempi teidän on olla kolmestaan tyttöjen kanssa. Jossain vaiheessa tytötkin olivat sitä mieltä, että meidän on parempi olla kolmestaan.

Eine myöntää, että olisi kaivannut rinnalleen myös itselleen läheistä ihmistä. Myös ystävät yrittivät auttaa uuden puolison löytämisessä.

– Sokkotreffejä yritettiin järjestää, mutta ei onnistunut, Eine naurahtaa ja vakavoituu saman tien.

– Kysymys on vaikea, hän huokaa hiljaa.

Yksinhuoltajalla ei olisi saanut mennä hyvin

Vaikka Eine jäi perheensä ainoaksi elättäjäksi, perhe pystyi harrastamaan ja matkustelemaan. Eine päätti yhdessä tyttöjen kanssa mistä tingitään ja mihin rahaa käytetään, kun kaikkeen ei ollut varaa. Auto ja omistusasunto oli hankittu jo ennen miehen kuolemaa.

Eine asuu edelleen samassa kodissa, jossa myös tytöt varttuivat. Muuttaa ei ole tarvinnut. Ulkopuolisista perheen taloustilanne näytti jopa liian hyvältä.

Eine, Hanna ja Eeva Ojalehto.
Eine Ojalehto tytärtensä Hannan ja Eevan kanssa vuonna 1982.Eine Ojalehdon kotialbumi.

– Tytöille oli ihmetelty, että kun teillä on vaan äiti, miksi teillä on oma asunto ja auto ja miksi te matkustelette ja miksi te teette yhdessä kaikkea. Ei olisi saanut olla, sillä tavalla lapset kokivat sen.

Eine itse kertoo tinkineensä ensisijaisesti omista menoistaan, kuten vaatteista. Sairaanhoitajan työvaatetus helpotti asiaa.

Molemmilla tyttärillä on oma perhe ja he asuvat muualla. Nyt Einellä on omaa aikaa. Jopa liikaa.

– Täytyy totutella. Välillä itkettää tosi paljon. Sitten pitää ajatella positiivisesti, että minulla on uusi matkakohde jonne voin mennä vaikka tyttären luokse Tukholmaan.