1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. arvosanat

Paula Takion kolumni: Koulun arvosanat eivät mittaa ihmisyyttä

Opettajien kevätsesonki on taas täällä. Arvosanoja rustataan kovalla vauhdilla. Kolumnistimme muistuttaa myös opettajia, että kouluarvosanat eivät mittaa ihmisarvoa.

arvosanat
Paula Takio
Paula TakioKalle Mäkelä / Yle

Kun asuin parikymppisenä ulkomailla, isä kirjoitti minulle kirjeitä, jotka hän aloitti pyytelemällä anteeksi sitä, ettei osaa kirjoittaa. Kirjeet olivat kauniin runollisia kuvauksia luonnon ilmiöistä ja arjen tapahtumista. Mietin, mistä kumpusi se ajatus, että isä ei osaisi, kunnes löysin isän kuoltua hänen koulutodistuksiaan. Äidinkielen arvosanat olivat huonoja, taisipa olla hylättyjäkin joukossa. Isä kantoi 70 vuotta sisällään ajatusta, ettei osaa, koska 7-vuotiaana ei ollut osannut.

Pieni ekaluokkalainen sai ensimmäisen koulutodistuksensa. Hän katsoi äitiään silmät suurina ja murehti, oliko vahingossa saanut väärän lapsen paperin. Kaikki arvioinnit olivat huonoja ja erityisesti käytöksestä saatu yllättävä ”välttävä” hämmensi lasta.

Nuori äiti tuli itkien kotiin esikouluikäisen lapsensa kouluvalmiustestin tuloksia kuulemasta. Lapsi sijoittui kuulemma huonoimpien joukkoon. Oli ihmetelty, onko lapsi edes käynyt esikoulua ennen muuttoa uudelle paikkakunnalle. Lapsi oli pyytänyt liian monta kertaa apua ja neuvoakin testiä tehdessään.

Yksi opiskelija osasi erityisen hyvin geometriaa. Kysyin, oliko hän aina ollut taitava matematiikassa. Nuori mies naurahti, että oli hänellä koko alakoulun matematiikasta hyvä arvosana, mutta yläkoulussa ei enää mennyt hyvin. Kyllä hän kuulemma kaikki tunnit salaa kuunteli opetusta ja oppikin kaiken, mutta kapinamieli oli niin kova, ettei hän halunnut näyttää osaamistaan.

Arvosanoille täytyy olla määrätyt kriteerit ja niiden pitää olla selkeät ja ymmärrettävät

Kaksi opiskelijaa kertoi minulle lähes identtiset tarinat. Kumpikin oli alakouluikäisenä päättänyt saada kerrankin hyvän numeron kokeesta. Kumpikin oli päntännyt pari viikkoa. Kokeeseen kumpikin oli mennyt luottavaisin mielin: ”Nyt minä osaan.” Kumpikin oli saanut kokeestaan nelosen ja selitys sille oli ollut, että he olivat ymmärtäneet kysymykset väärin. Ei kuulemma sen jälkeen tehnyt mieli pänttäillä turhaan.

Arvosanoille täytyy olla määrätyt kriteerit ja niiden pitää olla selkeät ja ymmärrettävät: on reilua kertoa selkeästi, mitä pitää kulloinkin osata. Ryhmän osaaminen ei mene Gaussin käyrän matemaattisella jakaumalla oletetun normin mukaan – tämän nosti esille myös Jukka Ruukki Helsingin Sanomissa (siirryt toiseen palveluun)huhtikuun alussa.

Opettajan onni ja toivehan olisi, että kaikki saisivat kiitettävän. Miksen sitten vain anna kaikille kiitettäviä? Kymppikin menettäisi merkityksensä, jos sen vain lätkäisisi kaikille siksi, ettei muuta raski, mutta ei arvosanalla saa myöskään näpäyttää, jos ärsyttää. Arvioinnin on aina oltava paitsi perusteltua myös ennakoitavissa. Jos arvosana tulee kovin yllätyksenä, olisi oltava aikaa yhdessä miettiä, miksi se oli yllätys. Miksi työnteko ei olekaan tuottanut tulosta ja miten asiaa voisi auttaa jatkossa?

Uudet koulukäytännöt painottavat oppilaan itsearvioinnin taitoja. Elinikäisen oppimisen maailmassa on oleellisen tärkeää osata arvioida omaa osaamistaan. Se on edellytys sille, että osaa pohtia, mitä vielä tarvitsisi tehdä ja mitä oppia lisää. Milloin on tarpeen pyytää apua ja neuvoja?

Opettajan täytyy ehtiä pysähtymään jokaisen opiskelijansa luo, eriyttää ja yksilöllistää

Anna Vuorjoen blogikirjoituksen ”Älä syytä laiskuudesta (siirryt toiseen palveluun)!” mukaisesti ajattelen, että arviointia tärkeämpää on, että koulun aikuiset pystyvät kohtaamaan oppilaita yksilöinä ja paneutuvat ymmärtämään oppimisen vaikeuksien taustalla olevia syitä. Tällaisen lähestymistavan kannalta on kuitenkin oleellista pitää huolta siitä, että opettajalla on realistinen määrä oppilaita ja opiskelijoita kohdattavana. Ryhmäkoosta puhutaan usein vain luokan työrauhan ylläpidon kannalta vaikka kyse on paljosta muustakin. Opettajan täytyy ehtiä pysähtymään jokaisen opiskelijansa luo, eriyttää ja yksilöllistää. Ei tarvitse olla matemaatikko ymmärtääkseen, että se käy mahdottomaksi, jos oppitunnilla on korkeintaan kaksi minuuttia aikaa kutakin lasta tai nuorta kohden.

Joskus oppilas pelkää kovasti, että vanhemmat suuttuvat jos koearvosana on huono. Joskus taas vanhempi on luvannut rahaa tietystä arvosanasta. Silloin arvosanasta on tullut itsetarkoitus. Entä jos vanhempi antaisikin palkkion lapselleen mieluummin siitä, että näkee lapsensa lukevan kokeeseen ja kehuisi siitä, että lapsi tekee töitä oppiakseen?

Arviointi on vanhastaan perustunut kovin keskeisesti koetuloksiin. Yksittäinen tulos yksin tehdystä ja ehkä ulkoa opettelua testaavasta kokeesta ei kerro kuin vähän senhetkisestä yhden aineen osaamisesta, ehkä jopa vain siitä, onko elämä ollut mallillaan koepäivänä. Se ei ole kiveen kirjoitettu totuus edes sen aineen osaamisesta kokonaisuudessaan. Kun arvosanan kriteerit ovat selvät ja oppilaan itsearviointitaidot ovat kunnossa, arvosana ei myöskään saa elämää suurempaa merkitystä.

Myös Opettaja-lehden (6/2017) pääkirjoitus (siirryt toiseen palveluun)käsitteli aihetta. Nykykoulussa arvioinnin kuuluu olla monipuolista: itsearviointia, vertaisarviointia, opettajan arviointia. Oleellista on, että arvioitavana todellakin on oppiminen ja osaamisen kehittyminen, ei persoona. Kunpa kaikki ennen kaikkea muistaisivat, että koearvosana ei ole arvosana ihmisyydestä. Kouluarviointi ei mittaa ihmisarvoa.

Paula Takio

Paula Takio on kieltenopettaja Turun Ammatti-instituutissa. Opettajan töitä hän on tehnyt niin vankilassa kuin eduskunnassakin. Hän on myös freelance-kääntäjä ja on tutkinut keskiajan kirjoituksia. Hän viihtyy työssään nuorten parissa.

Lue seuraavaksi