Ortodoksit hylkäsivät papin avioeron takia – vaihtoi kirkkoa ja ryhtyi auttamaan kuolevia

Lapsuudessa koettu kehosta irtautumisen kokemus määritteli Teuvo Partasen tulevaisuuden – hänestä tuli sielunhoitaja. Ortodoksipappi menetti työnsä, koulutuksensa ja yhteisönsä avioeron vuoksi.

uskonto
Sairaalapastori Teuvo Partanen
Kimmo Hiltunen / Yle

KajaaniLeikkaussalin pöydällä makaa kymmenvuotias poika. Monitoreiden piippaus yltyy ja lääkäreiden ilmeet muuttuvat vakaviksi. Rutiininomainen umpisuolileikkaus vaihtuu diagnoosiksi vakavasta rauhastulehduksesta. Kamppailuksi hengestä.

Teuvo Partanen katsoo omaa nukkuvaa ja avonaista kehoaan katon rajasta kuullen ja nähden kaiken, mitä huoneessa tapahtuu.

50 vuotta myöhemmin Partanen muistaa ruumista irtautumisen edelleen kirkkaasti.

– Se oli jotenkin sellainen kokemus, joka laittoi ajattelemaan, mikä ihminen on. Onko ihminen kehonsa, vai onko ihminen sielu, joka on kehossa.

Mies seisoo hautausmaalla
Sairaalateologi Teuvo Partanen kertoo minidokumentissa elämästään. Video: Niko Mannonen / Yle

Kun äiti tuli katsomaan leikkauksesta toipuvaa lastansa, poika kertoi kaikesta muusta paitsi erikoisesta kokemuksestaan. Äiti tenttasi ruotsin kieliopin sanoja ja poika nauroi äitinsä hassulle ääntämykselle siihen saakka, että taas sattui.

Partanen ei puhunut kokemastaan ennen kuin aikuisena.

Nyt hän ymmärtää tuon hetken, kirurgin veitsen alla tyynenä nukkuvan kehon ja katonrajasta tuijottaneiden silmiensä, tehneen hänestä sen kuka hän on nyt.

– Se mursi maailmankuvani täysin, muutti minua ihmisenä.

"Miten minä elin, ei voi elää terveenä"

Partanen ei saanut uskoaan äidinmaidossa. Hän kasvoi ainoana lapsena luterilaisessa perheessä, joka kunnioitti kristillisiä arvoja. Silti pojasta tuli ortodoksipappi.

– Voi sanoa, että minä olen kunnollisesta luterilaisesta perheestä. Uskoa kyllä on, mutta se ei ole ihan siinä ensimmäisessä kuvassa näkyvissä.

Helsinkiläispoika potki illat palloa kotikerrostalonsa lähipuistossa. Jo 14-vuotiaana Partanen luki Freudin psykoanalyysista ja vietti iltansa joogaten silloin kun ei uponnut kirjojen ja musiikin maailmaan.

– Halusin ottaa selvää, mikä ihminen on, mitä ihmisen on mahdollista tietää, ja minkälainen tämä maailma on, Partanen kertoo hymyillen omalle idealistisuudelleen.

Mies soittaa kitaraa
Partasta kannattelee musiikki. Kun lapset olivat pieniä ja hyppivät työvuoron jälkeen kuorsaavan isänsä mahalla, hän rakensi rintamamiestalon kellariin miesluolan. Pieni huone pursuaa levyjä, kirjoja, soittimia ja nuotteja. Kaiken keskellä lepää muhkea sohva. Tietokoneen kovalevy pursuu tekstitiedostoja, joihin hän on arvostellut kuulemiansa teoksia.Kimmo Hiltunen / Yle

Hän opiskeli filosofiaa ja kyseenalaisti.

– Tajusin filosofiaa opiskellessani, että vaikka ihminen tietää paljon, se ei riitä elämän pohjaksi. Tiedolla täytyy olla joku suunta ja joku merkitys. Ja sitten kiinnostuin teologiasta. Aloin opiskella sitä, Partanen jatkaa.

Partanen tutustui hellenistiikkaan, antiikin Kreikan filosofiaan ja sitä kautta ortodoksiseen teologiaan.

Valmistumisen jälkeen Partasen osaamiselle oli kysyntää. Oli kiire, työ opettajana, kuorolaulu, rooli rippi-isänä ja viikonloput jumalanpalveluksissa. Hänet vihittiin virallisesti papiksi vuonna 1987.

Arki oli kuin unelmaa. Unelmaa, joka ei kuitenkaan kestänyt. Romahdus kävi niin nopeasti, että hän itsekin yllättyi.

– Oli niin paljon tekemistä, että paloin loppuun. Lääkäri sanoi, että minun täytyy muuttaa elämäntapaani. Sillä tavalla, miten minä elin, ei voi elää terveenä.

Kainuussa, syrjäisessä Suomussalmen kunnassa avautui matkapapin virka, mahdollisuus kaivattuun elämänmuutokseen. Helsinki, kotikaupunki sekä tutut kulmat ja ihmiset jäivät taakse.

Lopulta yhteisö, tukipilari, johon hän kasvoi kiinni, vei mieheltä kaiken.

Kirkko hylkäsi

Karjalaismummot avasivat äänensä rukoukseen ja piirsivät ristimerkin. Juuri muita jumalanpalveluksessa ei heidän ja Partasen lisäksi ollutkaan.

Muorien huolet ja elämä olivat hyvin erilaisia kuin kaupungin ruuhkassa elämänsä viettäneiden. Silti sukupolvien välille syntyi side ja luottamus. Yhteys, joka kesti senkin, mitä muu yhteisö ei suvainnut, vaan käänsi selkänsä.

Rakkaus ja avioliitto päättyivät avioeroon vuonna 1994, kun Partanen oli kolmekymppinen. Samassa rysäyksessä menivät ammatti, koulutus, asunto, identiteetti ja yhteisö. Kyseessä oli hallinnollinen päätös, jonka teki ortodoksikirkon johto. Kaikki tapahtui uuden rakkauden ja perheen perustamisen tähden. Avioeron jälkeen pappi ei saa solmia uutta avioliittoa.

– Kun olin sitten uudessa suhteessa, niin meille tuli lapsia. Olin jo yli 30-vuotias, niin päätimme, että lapset hankitaan mahdollisimman nopeasti, ettei tarvitse työntää lastenvaunuja enää kuusikymppisenä.

Mies kävelee portaita
Partasen perheen koti, vanha ritamamiestalo Kajaanin taajamassa, on ollut sairaalapastorin lepopaikka. Partanen sanookin, että koti on ihmisen tapa elää. Silti hän kokee kantavansa asumustaan mukana ihmisessä. Kimmo Hiltunen / Yle

Ortodoksikirkon käytäntö on edelleen sama. Kirkko noudattaa juutalaisesta perinteestä tulevia säädöksiä avioliitosta. Pappeuden menettämiseen johtavat syyt on määritelty laissa ortodoksisesta kirkosta. Lain mukaan pappi ei saa "liittää saarnaansa tai levittää mielipiteitä, jotka ovat vastoin kirkon tunnustusta tai kanonista rakennetta". Papin on myös "käyttäydyttävä työtehtävissään ja niiden ulkopuolella asemansa edellyttämällä tavalla".

Pappeuden menettäminen ei ole kirkosta erottamista. Pappeutensa menettänyt henkilö säilyy seurakunnan täysivaltaisena maallikkojäsenenä.

Kaikki tämä sai Partasen pohtimaan vakaumustaan.

– Silloin minulla ei ollut mitään työtä, eikä koulutusta. Olin vähän kuin ilmassa.

– Tarvitsenko minä sellaista kirkkoa, joka hylkää työntekijänsä sen suurimman hetkellä. Kun ihminen kärsii avioeron, se on jo kriisi sinänsä. Kun tämä kaikki muu lätkäistään siihen päälle, niin se on sellainen paketti, että jos siitä itsensä kuiville vetää, niin voi pitää itseään oman elämänsä sankarina.

Vuosien 1953–2016 välisenä aikana yhteensä 31 diakonia tai pappia on menettänyt Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen päätöksellä pappeuden avioeron vuoksi. Osalle heistä pappeus on palautettu 10–20 vuoden jälkeen.

Anteeksianto yllättävältä taholta

Puhelin soi ja Partanen kuuli vanhan naisen äänen. Ääni oli täynnä hyvyyttä ja anteeksiantoa. Kerta toisensa jälkeen hän kuuli, kuinka jumalanpalveluksen vanhat karjalaismummot olivat sielunhoitajansa takana. Oli heidän vuoronsa kantaa särkynyttä sielua.

– Koin, että heidän anteeksiantonsa on ainakin minun kanssani, Partanen muistelee, ja sinisiin silmiin harmaiden kulmakarvojen alla syttyy lämpö.

Vielä tänäkin päivänä Partanen kritisoi kirkkoa siitä, että yhteisö opettaa kristillistä rakkautta ja toimii samalla päinvastaisessa hengessä.

Mies seisoo sairaalan edessä
Kainuun keskussairaala on sairaalapastorille tuttu työympäristö. Toinen hänen työhuoneistaan sijaitsi siellä.Kimmo Hiltunen / Yle

– Mennäänkö siinä enää omienkaan arvojen mukaan, vai onko se jonkinlaista sokeutta sille, ettei ehkä ymmärretä sitä, mistä puhutaan ja mitä saarnataan.

Partanen tapasi Kuopion hiippakunnan piispan, Matti Sihvosen, joka oli sitä mieltä, että miehen kannattaisi hakeutua luterilaiselle puolelle töihin.

Taivuttelun jälkeen Partanen hylkäsi varasuunnitelmansa terapeutin ammatista, ja hänestä tuli luterilainen pappi.

Työura alkoi räväkästi

Vuonna 2004 Kajaanin pitkäaikainen sairaalateologi Heikki Hytönen jäi eläkkeelle.

– Hytönen oli niitä pisimpään Suomessa sairaalatyötä tehneitä teologeja. Sellainen työn hioma timantti, Partanen kertoo.

Partanen sai työn, joka vei hänen elämästään toistakymmentä vuotta ja antoi paljon enemmän.

On tultu pitkä matka sairaalateologin ensimmäisestä työpäivästä, mutta Partanen muistaa sen kuin eilisen. Hän muistaa, miltä Kajaanin kaupungin sairaalan käytävä näytti, kun he astelivat sitä pitkin Heikki Hytösen kanssa rivakoin askelin.

Sairaalapartorin huoneen kyltti
Sielunhoitajan mukaan hankalassa paikassa työskenteleminen saa aivan omanlaisensa siunauksen.Kimmo Hiltunen / Yle

Hissin ovi aukesi kerroksessa, jonka käytävällä istui tuoliin sidottu rouva. Potilas yritti viimeisillä voimillaan kammeta itseään tuolista ja huiskia sairaalan henkilökuntaa käsilaukullaan. Hän ilahtui huomatessaan tulijat, sairaalapastorin ja hänen seuraajansa Teuvo Partasen.

– "Poliisit, poliisit! Tulkaa auttamaan", nainen rääkyi.

Hetken päästä nainen rauhoittui ja tilanne selkeni.

– Heikki sitten omaan tyyliinsä yksvakaasti totesi, että tällaista tämä on joskus. Olisiko se hyvä introduktio tähän maailmaan, Partanen muistelee ja muisto saa nauramaan vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

"Ei kuolemaa kummempaa"

Partanen on lohduttanut itseään edeltäjänsä viisaudella: "Ei se ole kuolemaa kummempaa".

– Kyllä se kuolema tavallaan on osa elämästä. Kuoleman ja kuolevan seuraaminen on raskasta. Joskus toivoisi, että voisi auttaa enemmän ihmistä, joka valmistautuu kuolemaan ja on viimeisellä suoralla. Jokainen tapaus on aina oma ja uniikki. Ihmistä voidaan auttaa aina niin paljon kuin se hänelle sopii.

Vaikka kuolema on osa elämää, Partasen mukaan ei ole olemassa sopivaa ajankohtaa kuolla tai irrottaa ote ihmisestä, jota rakastaa.

– Aina meillä ihmisillä jää kesken asioita ja on projekteja, joita emme saa loppuun. Se on elämän luonne. Kyllä jotkut ihmiset pystyvät sen hyväksymään. Valmista ei täällä maan päällä saa tehtyä.

Pappi kävelee sairaalan käytävällä
Kuoleman hetkellä ihminen haluaa sovittaa vaivaamaan jääneet asiat. Partanen on kuullut asioita, joita ei ole aiemmin kerrottu kenellekään muulle.Kimmo Hiltunen / Yle

Partanen on kuullut ihmisiltä asioita, joita he eivät ole aikaisemmin kertoneet kenellekään muulle.

– Näin elämästä luopumisen hetkellä tullaan niihin asioihin, jotka ovat todella ihmistä lähellä: läheiset ihmissuhteet, mitä niissä on tapahtunut. Mitä on saanut ja mitä on jäänyt saamatta.

Ihmiset haluavat jättää maallisen vaelluksensa rauhassa.

Hän ei lähde spekuloimaan sitä, miten kuolinvuoteella silmänsä voisi sulkea viimeistä kertaa rauhallisesti.

– En tiedä. Minä en pyri miksikään guruksi. Yleisohjeet ovat ylipäätänsä pelottavia, varsinkin, jos niitä antaa 20-vuotias filosofi. Minun mielestäni kristillisessä sanomassa, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, kiteytyy aika tavalla jotain onnellisuuden kompassista meidän ihmisten elämässä. Elämä on antamista, saamista ja vuorovaikutusta. Silloin kun ihminen on vuorovaikutuksessa, hän on onnellisimmillaan.

Nuoren kuolema on aina vastoin järkeä

Partanen on seurannut vierestä, kun nuori äiti menehtyy syövän uuvuttamana ja pienet lapset jäävät ilman äitiä sekä mies ilman puolisoa.

Mikä on ollut uran raskain hetki? Tähän kysymykseen sairaalapappi ei vastaa, sillä sellaista ei voi yksilöidä.

– Kyllä se päällä oleva hetki on aina se raskain. Ihmiset voivat olla ihan kauheita toisillensa. On sellaisia asioita, jotka jäävät itsellekin mieleen ja niistä on vaikea päästä irti, Partanen kertoo.

Mies katsoo ikkunasta
Samalla kun Partanen on jäämässä eläkkeelle, hän pelkää sairaalasielunhoidon tulevaisuuden puolesta.Kimmo Hiltunen / Yle

Hankalan kysymyksen äärellä Partanen vetää henkeä, miettii hetken ja jatkaa. Hän puhuu menneestä ja tulevasta – elämästä ja kuolemasta.

– Kun synnytään, synnytään oman kuoleman kanssa tänne maailmaan.

– Nuoren kuolema on aina ihmisen järjen ja ihmisen elämän järjestyksen vastainen asia. Aina se aiheuttaa jotain. Ei ainoastaan vanhemmissa, vaan myös hoitavassa henkilökunnassa. Joitakin tällaisia tapauksia täytyy käsitellä henkilökunnan kanssa vielä myöhemmin, kun tilanne on ohi.

Partasella itselläänkin on mahdollisuus purkaa mieltänsä auttajalle. Partanen on käyttänyt sen pelastusrenkaan mielellään.

– Minulla on ollut mahdollisuus käydä asioita läpi työnohjaajan kanssa. Ei sairaalapappikaan ole kanneton astia. Vähän kuten maalari puhdistaa pensselinsä seuraavaa työpäivää varten, myös ihmistyössä täytyy pitää huolta siitä, että pystyy tekemään lämmintä jälkeä. Jos ei ymmärrä itseään, ei voi ymmärtää toista.

"Iskä, mene lääkäriin"

Kodin seinillä ja hyllyköissä on paljon kuvia perheen yhteisistä hetkistä. Isyys on Partasen rakkain rooli.

Vielä muutamia vuosia sitten kotona olivat vastassa musiikki ja normaali perhekaaos. Jopa riitelyn äänet saivat isän putoamaan ajatuksista takaisin maankamaralle.

– Perhe on ihan ehdoton sielunhoitajalle. Lapset ovat suuria realismin opettajia. Kun luopumisen seuraamisen jälkeen tulee kotiin, ja lapset riitelevät vaikka limsan määrästä, niin se on hyvä asia. Ei ole niin pientä murhetta, ettei ihminen pystyisi siitä itkemään.

Mies soittaa kitaraa
"Kohdussa kuulin kun isoisäni, amatööriviulisti, aloitti päivänsä soittamalla Bachia. Itse olen laulanut kuoroissa, kvartetissa." Kimmo Hiltunen / Yle

Hän tietää, että siinäkään roolissa ei menesty vaivaa näkemättä, kuten ei parisuhteessakaan.

– Isyys on sellainen asia, jota ei kenellekään anneta. Se otetaan. Minä olen sitä mieltä, että olen halunnut elää juuri niiden ihmisten kanssa, jotka ovat minun perheessäni. Olen elänyt täydesti sitä elämää heidän kanssaan, omalla tavallani, mutta kuitenkin. Olen yrittänyt tehdä isyydestä itselleni tärkeän ja siinä onnistunut ja löytänyt jotain arvokasta, jota vähemmällä yrittämisellä ei olisi löytänyt, Partanen muotoilee.

Mies selaa tietokonetta
Musiikki ja soittimet ovat Teuvo Partaselle tärkeitä. Hän kuuntelee musiikkia paljon ja tekee arvosteluja eri lehtiin. Myös Partasen tyttäret ovat taitavia muusikkoja.Kimmo Hiltunen / Yle

Perheen lisäksi miestä kannattelee musiikki. Kun lapset olivat pieniä ja hyppivät työvuoron jälkeen kuorsaavan isänsä mahalla, hän rakensi rintamamiestalon kellariin miesluolan.

– Tällaista ihmistyötä tekevät kaipaavat omaa tilaa, omaa paikkaa, hiljaisuutta ja rauhaa työn vastapainoksi, Partanen kertoo laskeutuessaan portaita alakertaan.

Partanen napsauttaa valot huoneeseen. Ovenpieleen ripustettuun sydämenmuotoiseen lappuun on kirjoitettu kaikella rakkaudella: ”Iskä, mene lääkäriin”

Kuka on valmis ottamaan vastuun toisen kuolemasta?

Sairaalapastori on lohduttanut, kun vanhemmat väittelevät kiivaasti keskenään sairaan lapsensa hoidosta: elää vai kuolla, kitua vai antaa vapaus mennä?

– Siinä sitten mietitään, kuka on oikeassa, mikä on väärin ja mikä on laillista.

Saattohoidossa monet kieltävät kuoleman mahdollisuuden aivan loppuun asti, ja taistelevat sairautta ja sen voimaa vastaan.

– Sellainen saattohoitotapaus on vähän erilainen kuin vanhat karjalaismummot, jotka tavallaan aavistivat oman kuolemansa ja pyysivät papin tuomaan ehtoollista ja valmistelivat oman pois lähtönsä. Kun sieltä tuli pois, seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla soitettiin, että on hautajaiset tulossa.

Mies haustausmaalla
"Sairaalapastori kutsutaan saattohoidossa aika myöhäisessä vaiheessa mukaan. Usein vasta siinä vaiheessa, kun ihminen on jättämässä maallisen vaelluksensa ja omaiset ovat ympärillä. Jos potilas on tajuton, on tilanne erilainen."Kimmo Hiltunen / Yle

Hänen mukaansa ihmisten pitäisi pystyä järjestämään saattohoito niin, ettei kenenkään tarvitse kärsiä kohtuuttomasti kipua, ja kaikilla olisi mahdollisuus saada hyvä, rauhallinen kuolema. Suomessa se on hankalaa, sillä alueet ovat erilaisia.

– Elämä ja maailma ovat sellaisia, etteivät ne ole välttämättä meillä aina hallittavissa. Toiset pääsevät saattohoitokotiin ja on kaikki apu saatavilla. Toiset taas saattavat hyvinkin joutua kokemaan yksinäisen ja kovan kuoleman.

Partasen mukaan saattohoitokulttuuri on murroksessa.

– Saattohoitoa ollaan täällä Kainuussakin siirtämässä kotiin. En tiedä tarvitaanko sairaalapastoria sairaalassa, vaan olisivatko kotikäynnit, joita olen jo tehnyt, tulevaisuuden työmuoto.

Työ, joka ei saa ansaitsemaansa arvostusta

Miehen askellus on varmaa. Nyt hän tuntee sairaalan käytävät kuin omat taskunsa. Hän tilaa hissin ja valitsee yhdeksännen kerroksen. Keuhkosairauksien osaston kerroksesta näkee uuden sairaalan työmaalle ja sen yli metsään.

Partasen työhön kuuluu saattohoitoa, päivystystehtäviä sekä vakioasiakkaita, joilla on sielunhoitoaika. Pappi näkee myös pitkäaikaisen työpaikkansa ongelmat. Monet sairaalateologit kantavat työnsä haavoja pitkään.

– Mitä vanhempana tätä työtä tekee, sitä vaikeampaa palautuminen työstä on. Kyllä työ jättää aina jälkensä. Tyypillisesti sairaalasielunhoitajilla on ongelmia, kuten korkea verenpaine. Kun palautuminen tulee hankalaksi, voi olla nukkumisvaikeuksia, astma, uniapnea, ja masennusoireita.Kun ei palaudu, vaan kuormitus menee yli ihmisestä, Partanen sanoo.

Hän ei pelkää omien eläkevuosiensa menevän täysin työn haavojen paranteluun.

Samalla, kun hän on jäämässä eläkkeelle, Partanen pelkää sairaalasielunhoitamisen tulevaisuuden puolesta.

– Jos kirkko haluaa puhua lähimmäisenrakkaudesta, palvelutyö on sellainen, joka antaa puheelle katteen. Muuten puhe siitä, että ollaan ihmisen rinnalla, on aika harhaanjohtavaa.

Mies sairaalan käytävällä
Pian sairaalan käytävät jäävät taakse. Eläkevuosinaan Teuvo Partanen haluaisi rakentaa cembalon. Kimmo Hiltunen / Yle

Partanen kokee sairaalateologin viran olevan vedenjakajalla.

– Kun kirkon verotulot ovat vähentyneet, nämä työmuodot, joissa tuetaan heikoimmassa asemassa olevia, sairaita, kuolevia ihmisiä, ovat tulilinjalla.

Talousongelmissa painivien seurakuntien pitäisi sairaalapastorin mielestä miettiä työmuodon tulevaisuutta.

– Sairaalasielunhoitohan on vaitiolovelvollisuuden sitomaa, luottamukselle rakentuvaa työtä ihmisten kanssa hiljaisuudessa ja hyvin intiimisti. Sen vuoksi tätä työtä ei tunneta niin hyvin. Minulla on sellainen tunne, ettei kirkko aina niin hyvin arvosta omia asiantuntijoitaan.

Sielunhoitaja sulkee pian työpaikkansa oven viimeistä kertaa jäädessään eläkkeelle.

Mies katoaa väkijoukkoon

Miehen hiukset ja parta ovat harmaantuneet. Siniset silmät ovat nähneet tarpeeksi kuolemaa, keho on ottanut vastaan surevien omaisten painon ja sydän kantanut raskaan taakan. Mies on tyyni. Katsoo silmiin, mutta pitää etäisyyden.

– Ei kai kuolemaan totu koskaan. Nyt, kun olen lopettamassa särkyneen ihmisen kohtaamista, kuolevan ja kuolevan omaisten kohtaamista, olen sitä mieltä, että tämä on riittävästi kuolemaa minun kohdallani. Nyt on aika tehdä ihan kokonaan jotain muuta.

Perhe on jo etelässä. Pian isänkin on aika pakata muistot ja painaa rintamamiestalon ovi kiinni.

Kortti isälle
"Perhe on ihan ehdoton sielunhoitajalle."Kimmo Hiltunen / Yle

Yksi luku elämässä päättyy ja seuraava alkaa.

– Edeltäjäni ja muutkin sielunhoitotyötä tekevät ovat tehneet niin, että he ovat eläkkeellä olleet totaalisesti tavoittamattomissa. Tässä ollaan kännykän kanssa koko aika valmiina lähtemässä ihmisen suruun, kriisiin ja itkuun todistajaksi. Kyllä siitä on hyvä irrottautua. Mitä elämä irrottautumisen jälkeen on, se on ihan eri asia, Partanen pohtii.

Hän aikoo muuttaa perheensä luokse toiseen kaupunkiin ja hävitä väkijoukkoon, osaksi isomman kaupungin ihmisvirtaa.

Silloin sielunhoitaja päästää irti.

– Se identiteetti on seurannut minua kaikki nämä vuodet. Joskus olisi voinut olla joku muukin rooli ihan paikallaan, hän myöntää hiljaa.