Äitipuoli, mutta ei niin kuin sadusta – Carita Nikkari: "En usko, että huutamalla saisin mitään hyvää aikaiseksi"

Paha äitipuoli on satujen peruskuvastoa. Isän uusi on ahne, viekas ja julma - mutta sekin on satua.

vanhemmat
Carita Nikkari ja Minttu.
Carita Nikkari kertoo Titta Puurusen haastattelussa, että uusperheen arki ei todellakaan ollut alussa kuvitelmien kaltaista.

Jyväskyläläinen Carita Nikkari, 48, on äiti, äitipuoli ja mummi. Hänellä on kolme omaa tytärtä, kaksi poikapuolta ja lapsenlapsi.

Kaikki lapset, ovat jo lentäneet pesästä, jossa he asuivat 12 vuotta. Yhteenmuuton aikaan talossa asui viisi 8-12-vuotiasta. Osa lapsista oli puolet ajasta toisen vanhemman luona.

Yhteenmuutto mietitytti etukäteen: mitä se tarkoittaa lapsille, ja osaavatko vanhemmat olla tasapuolisia – ja mitä se tasapuolisuus on?

– Se oli kuitenkin selvää, että ei elämää oikein voinut erilläänkään elää. Sitten löysimme sopivan asunnon, jossa kaikille oli omaa tilaa johon vetäytyä uusperheen mahdollisista kriiseistä ja hässäköistä, Nikkari kertoo.

Mikä on uusvanhemman rooli?

Sopeutuminen ja tutustuminen uuteen perheyksikköön teetti töitä, mutta sujui.

– Pitihän sitä miettiä, paljonkin, että mikä minun roolini poikien elämässä on. En halunnut olla äiti heille, eivätkä he varmasti olisi halunneet, että leikin äitiä, kun heillä kuitenkin äiti jo oli, Nikkari kertoo.

Vaikeimmat hetket tulivat kun lapset olivat murrosiässä. Silloin Nikkarin oli käytävä uudelleen läpi omaa rooliaan lasten kasvatuksessa.

– Siinä tarvitaan kaikki aikuiset, mutta mikä minä olen, ja mikä minä olen sanomaan mitään silloin kun ne omatkin vanhemmat ovat paikalla. En tiedä vieläkään mikä olisi ollut oikein. Yleensä olin läsnä, mutta passiivisesti. Saatoin olla aivan eri mieltä, mutta ajattelin, että ei ole nyt minun asiani tähän puuttua.

Ei äitipuoli, vaan Carita

Auktoriteetin rooliin Nikkari ei pyrkinyt eikä halunnut, hän kun ei autoritaariseen kasvatukseen usko.

– Olen turva ja aikuinen, mutta en usko, että huutamalla saisin mitään hyvää aikaiseksi, hän sanoo.

Nikkari ottikin roolikseen naispuolisen vanhemman isän luona. Äitipuolesta perheessä ei puhuttu, vaan Carita on aina ollut poikapuolilleen Carita.

Nikkarin ja hänen miehensä tavoitteena oli kuitenkin koko ajan perhe.

– Vaikka emme olleetkaan koko ajan koossa, me aikuiset toivoimme kovasti, että syntyisi perheen henki ja luonteva sisaruus.

Vasta aikuisuus näyttää kuinka kävi

Perheen henki ei näyttänyt tarttuvan. Pojat menivät omia menojaan omien kavereidensa kanssa, ja tytöillä oli sisarparvena omat kuvionsa.

– Ajattelimmekin, että eihän tästä mitään tullut, varsinkin kun lapset olivat murrosiässä. Mutta näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kaikissa perheissä tämä elämänvaihe on sellainen, että ei välttämättä haluta istua yhteisen pöydän ääressä, Nikkari nauraa.

Nikkarin mielestä tällä hetkellä näyttää siltä, että perhe syntyi sittenkin, ja yhteydenpito on tiivistä.

– Nyt lasten aikuistuttua huomaa, että tunnesiteet syntyivät silloin lapsuudessa ja nuoruudessa, vaikka se päällepäin muulle näyttikin. Se on ihana palkinto, paras, Nikkari sanoo.

– Tässä vastikään nuorin tyttömme aloitteesta tehtiin yhteinen matka Leville. Yhteisellä perheillallisella kun kysyttiin, että ketkä lähtevät mukaan, ja kaikki kädet nousivat, hän jatkaa.

Nikkari sanoo, että uusperheen elämä on ollut hänelle kasvattavaa, eikä hän vaihtaisi päivääkään pois.

– Tai no, ehkä muutaman voisin vaihtaakin, hän nauraa.