Antti Heikkisen kolumni: Sivistymätöntä patsastelua Snellmanin päivänä

Mikä pirun Snellman, ja miksi Suomen historia alkaa itsenäisyydestä, kysyy Antti Heikkinen.

suomalaisuus
Antti Heikkinen.
Antti Heikkinen.Toni Pitkänen / Yle

Hyvin usein pidän itseäni poikkeuksellisen sivistyneenä, lukeneena ja yleistiedoiltani kertakaikkisen laudaltalyömättömänä eläjänä. Tilaisuuden tullen elvistelen mieluusti kaikenlaisella knoppitiedolla, kerron anekdootteja ja siteeraan itseäni viisaampia niin, että heidän älykkyytensä alkaa väkisinkin tukea omaani.

Luonnollisesti olen heti valmis osoittamaan sormella itseäni pöljempiä ja heittäydyn teatraaliseen siunailuun välittömästi, jos tapaan Seitsemää veljestä lukemattoman aikaihmisen. Eräällä kouluvierailulla suggestoin itseni halvauksen partaalle kuultuani, että suurin osa yleisönä istuneista lukiolaisista ei ollut perehtynyt Väinö Linnan proosatuotantoon.

Laiselleni jurpolle tekee hirveän hyvää havahtua joskus huomaamaan, että aika vajain tiedoin varustettu kaveri sieltä peilistä takaisin katsoo. Näin kävi viimeksi toissa iltana, kun totesin tänäisen olevan paitsi suomalaisuuden, myös J.V. Snellmanin päivä. Aluksi meinasin ohittaa koko asian tyytyväisellä päännyökkäyksellä, mutta sitten ryhdyin pohtimaan Snellmanin tekosia ja tajusin kauhukseni olevani niistä aikalailla ulalla.

Ihanpa piti istua alas ja kerrata, mitä Snellmanista tiedän. No sen tietysti, että markkamiehiä se oli ja äreä kaveri puhumaan kaikenlaisen suomalaisuuden puolesta.

Ehkä Snellman oli niin tylsä, ettei hänen eloaan kannata muistella iltapäivälehtien viikonloppunumeroissa?

Pari sitaattiakin muistan: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiä emme halua olla, olkaamme siis suomalaisia ja aseeton kansa kelvoton. Mitäs vielä. No se tietysti, että kappaleen elämästäänhän hän asusteli Kuopiossa eli ihan tässä kotikulmilla. Myöhemmin Snellman paluumuutti etelään ja savolaisvuosien muistoksi kuopiolaiset kastoivat kuuluisan ex-asukkaansa mukaan puiston.

Puistossa seisoo patsas, jonka jalustaa myöten kapusimme takavuosina Rissasen Tupen kanssa uhkuen maailmaa ravistelevaa nuoruuden kiihkoa, pussikaljahöyryjä ja halua päästä hipaisemaan vastakkaista sukupuolta illankähmässä edes etusormella.

Karvasta myöntää, mutta vahvimmat Snellman-tunteeni liittyvän nimenomaan tuohon typerään patsastoikkarointiin. Hupaisia tunteitahan ne toki ovat, vaan pöljää niitä kertaillen on suuren suomalaisuusmiehen merkkipäivää juhlistaa - varsinkin, kun en tuona muisteluksen alaisena iltana saatille päässyt.

Ennemmin ajattelisin yleviä ja sinivalkoisia ajatuksia siitä, että kiitos Snellman kun potkit isänmaata itsenäisyyden suuntaan ja valoit betonijalustaa tälle kielelle, jolla minäkin kirjoitan ja jonka käytön tähden maanantai-iltana veroilmoitukseeni vähennystoiveita tein.

Mutta mistä sellaiset ajatukset revit, kun niitä ei ole? Ja ennen muuta on kysyttävä, että miksi niitä ei ole? Jotakutahan siitä on syytettävä!

Ensimmäisenä olen taipuvainen syyttämään koulussa saamaani historianopetusta. Ehkä meille ei vain kerrottu Snellmanista muuta kuin se, että siinäpä oli uuttera heppe ajamaan suomalaisuutta ja sitten vielä markka. Se syytös kyllä ontuu, koska mahdollisesti näitä asioita on opettajan johdolla luodattu laajemminkin ja se on mennyt minulta ohi, koska olen piirrellyt ruutuvihkooni pilakuvia opettajista tai pitänyt takapenkissä idioottimaisia yhden miehen iltamia.

Snellmanin elämä on pistetty hyvinkin tarkkaan lukemattomiin kirjoihin

Toiseksi potentiaaliseksi syylliseksi nostan sen, että ehkä koko Snellman oli tavallisen tylsä tyyppi. Niin tylsä, ettei hänen eloaan kannata muistella iltapäivälehtien viikonloppunumeroissa. Jospa tämä toistasataa vuotta sitten kuollut ukko ei jättänyt jälkeensä muuta kuin pölisevän tylsää puhetta ja saharamaisen kuivan virkamiesmuiston, jonka yhteenlaskettu kokonaisuus kuitenkin muodostaa liputuspäivän arvoisen muiston suomalaisuusmiehestä.

Noh, ei se oikein päde tämäkään olettamus. Kevyellä lähdeteosten tarkastelulla käy selväksi, että ainakin Snellmanin avioliitosta Johanna Lovisa Wennbergin kanssa saisi revittyä lööpin poikineen. Hämmästyttävän päsmäröivä tuntuu tämä Johan Wilhelm olleen aviomiehenä, ei siinä taloudessa vissiin pahemmin vaimon mielipiteitä kuunneltu. Sypäkkä kaveri muutenkin, rohkea sanomaan. Ihan varmasti ne Runebergin ja Topeliuksen kanssa ottivat joskus tomerasti totiakin.

Kyllä sellaisesta elämästä pitäisi muutakin yleisesti tiedossa olevaa jäädä kuin liputuspäivä ja patsaat. Ja on jäänytkin, Snellmanin elämä on pistetty hyvinkin tarkkaan lukemattomiin kirjoihin - tai lukematta ne ovat ainakin minulta jääneet.

Ei auta. Pakko on myöntää, että turha minun on syyllistä itseäni etempää etsiä. En tunne Snellmania, en ole ottanut selvää. Ei ole kiinnostanut. Olen sivistymätön ja sivistyneistö oli Snellmanille se juttu. Häpeän ja yritän parantaa tapani. Mutta ensin pikkuisen puolustaudun.

Rahapaja voisi kaikessa rauhassa painattaa vaikka kukkarollisen juhlarahoja, joissa suomalaiset polttavat noidaksi tuomittua suomalaista roviolla

Rohkenen väittää, että suurelle yleisölle tarjottu Suomen historia rajoittuu turhan tarkasti itsenäisyyden aikaan. Erityisesti tämä korostuu nyt, kun itsenäistä taivalta nasahtaa mittariin sadan vuoden verran ja siksi se onkin eritoten tänä vuonna oikein ymmärrettävää.

Itsekin olen saanut lyödä näppini moneen satavuotiasta Suomea juhlistavaan hankkeeseen ja olen näistä mahdollisuuksista kertakaikkisen mielissäni.

Voisihan sitä kuitenkin ajatella, että ensi vuonna tai viimeistään sitä seuraavana – kuinka kauan juhlavuosipölyjen laskeutuminen nyt kestääkään – Suomen ja suomalaisuuden juuria alettaisiin keriä isommalti esiin myös vuotta 1917 edeltäneistä ajoista?

Löytyy niitä muistelemisen arvoisia ja Suomea, sen historiaa, nykyisyyttä sekä koko suomalaisuutta määritelleitä aikoja löytyy itsenäisyysjulistuksen tuoltakin puolen. Mahdottomia tunnelatauksiakaan niihin ei enää liity ja siinä mielessä rahapaja voisi kaikessa rauhassa painattaa vaikka kukkarollisen juhlarahoja, joissa suomalaiset polttavat noidaksi tuomittua suomalaista roviolla.

Kova jätkä olit. Nykyisin liiankin kova, minulle sivistymättömälle pelkkä patsas. Ainakin vielä

Tuskin nousisi kohua sellaisestakaan kolikosta, jonka kuvassa keskenkasvuiset ja älämölöä karjuvat junttaspulikkapojat riekkuisivat J.V. Snellmanin patsaspään kahta puolta. Jos siinä tilalla olisi Mannerheimin patsas, olisi tilanne kokolailla toinen. Olisi ainakin nyt. Sadan vuoden päästä ei ehkä niinkään.

Ei, koska aika tasoittaa historian merkkimiehet patsaiksi ja liputuspäivien sankareiksi, joista turhan moni tietää vain nimen, toimialan ja Runebergin tapauksessa myös tortun. Snellmanista tiedetään tortun sijaan markka, mutta sellaista rahaa eivät monet täysi-ikäsyyttä lähestyvät suomalaiset ole pitäneet koskaan kädessäänkään.

Vaan eipähän siinä. Onnea nyt kuitenkin, herra Snellman.

Kova jätkä olit. Nykyisin liiankin kova, minulle sivistymättömälle pelkkä patsas. Ainakin vielä.

Mutta ensi vuonna tiedän sinusta enemmän, sen lupaan. Ihan jo sen vuoksi, että oman kulttuurin myötä vahvistuvat siteet, jotka yhdistävät kansan yleisinhimilliseen kulttuuriin - niinhän sinä itse sanoit ja se on hyvin sanottu, että ei siihen patsas pysty.

Antti Heikkinen

Kirjoittaja on nilsiäläinen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sekatyömies. Hänen maailmankuvansa on eräiden mielestä juuri niin kapea kuin savolaisjuntilla olla kuuluukin, toisten mielestä huomattavasti laajempi kuin savolaisjuntille sopii.