Ortodoksisessa kulttuurissa ei pelätä vainajaa – Tavat ovat muuttuneet, mutta kuollut on edelleen läsnä

Karjalaiset evakot toivat mukanaan hautaustavat Suomen ortodoksiseen kulttuuriin. Hautajaisissa vainajaa kunnioitetaan, kosketetaan ja suudellaan.

kuolema
Hautajaiset Pyhän Nikolauksen kirkkossa vuonna 1945.
Ruumiinsiunas Pyhän Nikolauksen kirkossa vuonna 1945.Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo

Kuorma-auto kulkee kuoppaista tietä kohti hautausmaata. Tuuli tarttuu avoimessa arkussa makaavan miehen hiuksiin.

On hänen viimeinen matkansa.

Arkku nostetaan haudan viereen ja vaimo kumartuu vielä kerran miehensä ylle. Hän ottaa miehensä puvuntaskusta kamman, kampaa hänen valkoiset hiukset siististi paikoilleen ja sujauttaa kamman takaisin taskuun.

Siunaustilaisuus Pyhän Eliaan kappelissa vuonna vuonna 1946.
Siunaustilaisuus Pyhän Eliaan kappelissa vuonna vuonna 1946. Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo

Kuoleman kulttuurintutkija Laura Jetsu oli 1990-luvulla Karjalassa hautajaisissa, jossa edellä mainittu tilanne tapahtui.

– Se on läheistä, henkilökohtaista ja hyvin yksilöllistä. Jokaisella on omanlaisensa suhde vainajaan ja sen voi tuoda näkyviin myöskin hyvästelyssä.

Karjalan evakot toivat mukanaan oma perinteiset tapansa suomalaiseen hautauskulttuuriin. Enää vainajaa ei kuitenkaan kuljeteta arkku avoinna hautausmaalle, mutta edelleen ortodoksisissa hautajaisissa vainaja on läsnä. Häntä voidaan kosketella ja suudella.

Yhtäläisyyksiä vanhaan Karjalan tapaan löytyy sekä isoja että pieniä. Jetsu nostaa esille kaksi merkittävää tapaa, jotka näkyvät edelleen ortodoksisessa kulttuurissa: vainajan fyysinen läsnäolo ja kuoleman jälkeinen muistelu.

– Suhtautuminen vainajaan on avointa. Tuonpuoleinen on paikka, jossa vainaja jatkaa olomuotoaan sellaisessa muodossa, että hän on näkymätön, mutta olemassa.

Kolme yötä vainajan vierellä

Laura Jetsu on tutkinut kuoleman perinnettä nykyisessä Venäjän Karjalassa 90-luvulla. Neuvostoliitto hajosi ja kommunistisen puolueen valta oli poissa. Ihmisillä ei ollut ylhäältä tulevaa ohjeistusta erilaisiin tilanteisiin, muun muassa hautajaisiin, jonka mukaan olisi pitänyt toimia.

– Ihmisten piti toimia oman ymmärryksensä sekä eri puolilta saatujen vaikutteiden ja tietojen pohjalta. Halusin katsoa miten ihmiset toimivat sellaisessa tilanteessa, jossa tavallaan pudotaan tyhjän päälle. Näytti siltä, että mallia haettiin sieltä menneisyydestä, Jetsu summaa.

Vanhat tavat ja riitit siirtyivät sukupolvelta toiselle. Rituaalisen osaamisen eksperttejä olivat iäkkäät naiset, jotka tekivät päätöksiä siitä, miten toimitaan ja mikä on järjestys.

– Heillä oli se valta, mikä kirkollisissa hautajaisissa on papistolla, Jetsu kertoo.

Yksi silmiin pistävimmistä yhtäläisyyksistä ortodoksisen kirkon käytännössä ja karjalaisessa kuolemarituaaleissa on Jetsun mukaan vainajan fyysinen läsnäolo.

– Vainaja on avoimesti läsnä, suhtautuminen häneen on suora ja avoin.

Vienan karjalaisia evakkonaisia Repolassa välirauhan solmimisen jälkeen.
Vienan karjalaisia evakkonaisia Repolassa välirauhan solmimisen jälkeen vuonna 1940.Pauli Jänis, Museovirasto - Musketti, Historian kuvakokoelma, Valokuvaamo Jäniksen kokoelma

Eloton ruumis ja kalman haju. Perhe ja muut lähimmäiset kerääntyneenä arkun äärelle. Kaappikello tikittää ja kolmatta päivää odotetaan.

90-luvulla Karjalan kylissä ei ollut kylmäsäilytystiloja, joten vainaja säilytettiin kotona. Ortodoksisessa Karjalassa vainajan paikka oli pirtin arvokkaimmassa nurkassa. Hänet asetettiin pää nurkkaan päin ja jalat osoittamaan pirttiä. Siinä vainajaa pidettiin kolme vuorokautta.

– Karjalassa pyrkimys ja käytäntö on, että vainaja haudataan kolmantena päivänä kuolemasta. Kolme päivää vainaja oli pirtissä arkkuun laitettuna, pestynä ja puettuna. Kolmen vuorokauden aikana häntä ei jätetty yksin. Joku valvoi vainajan vierellä koko ajan, Jetsu kertoo.

Tätä tapahtumaa kutsuttiin yönistujaisiksi tai valvojaisiksi. Koko perhe, ystävät ja naapurit kerääntyivät vainajan ympärille. Yönistujaisissa syötiin, laulettiin ja muisteltiin edes mennyttä. Myös Jetsu kutsuttiin valvomaan vainajan viereen.

– Ne olivat hyvin luontevia ja mutkattomia hetkiä. Sinne tultiin, tervehdittiin toisia, istuttiin vainajan ympärille ja keskusteltiin hiljaisella äänellä.

Ruumista ei pelätty vanhassakaan kulttuurissa, mutta kalman tarttumista pyrittiin välttämään.

Laura Jetsu

Kuoleman laitostuminen on kuitenkin vienyt vainajan kotona säilyttämisen historiaan. Sen sijaan vainajan läsnäolo näkyy tänäkin päivänä ortodoksisissa hautajaisissa.

– Vainaja on fyysisesti läsnä, sillä arkku on avoinna. Arkku ei edusta vainajaa, vaan hänen läsnäolonsa on aistittavissa. Seurakunta on hänen ympärillään.

Tärkeä yhtäläisyys molemmissa kulttuureissa on vainajan hyvästely. Aikoinaan Karjalassa arkku laskettiin haudan viereen ennen maahan laskua, jolloin hänet hyvästeltiin viimeisen kerran. Nykyään Suomessa arkkua ei aukaista uudelleen haudalla.

– Ortodoksisessa kirkossa toimituksen yksi kohta on jäähyväisten jättö. Silloin omaiset hyvästelevät vainajan ensin ja sen jälkeen muut läsnäolijat tulevat vuorollansa vainajan viereen ja tekevät ristinmerkin.

Karjalassa hautajaisissa koko suku oli paikalla, myös perheen pienimmät.

– Lapset tottuivat näkemään vainajia. He eivät järkyttyneet kuolleiden näkemisestä, sillä olivat tottuneet siihen.

Hautajaiset Lapinlahden ortodoksisella hautausmaalla vuonna 1946.
Hautajaiset Lapinlahden ortodoksisella hautausmaalla vuonna 1946.Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo

Maailman modernisoitumisen myötä vainajan hautaaminen kolmen vuorokauden kuluttua kuolemasta on harvinaista, muttei mahdotonta. Kirkkohistorian tutkijan Juha Riikosen mukaan hautaaminen onnistuu edelleen kolmantena päivänä, jos kaikki hautajaisjärjestelyt ovat valmiina.

Viime vuonna Riikosen entinen opettaja saatettiin haudan lepoon kolmen vuorokauden kuluttua hänen kuolemastaan.

– Ei se mahdotonta ole. Nykyään ihmisten aikataulut ovat kuitenkin niin sidottuja että usein hautajaiset siirtyvät viikolla tai kahdella.

Jetsun mukaan 90-luvulla Karjalan kylistä ei ollut helppoa lähteä ostamaan arkkua ja muita hautajaistarpeita, joten ne tehtiin itse kolmen päivän aikana.

– Kun vainajaa oli säilytetty kotona lämpimässä kolme päivää, varsinkin kesäaikana, oli hänet jo syytä haudattakin. Nyt myös Karjalassa tilanne on muuttunut länsimaisempaan, vaikka edelleen pyrkimys on haudata vainaja kolmen päivän kuluttua.

Avoimet ovet ja pedattu sänky

Edesmennyttä läheistä muisteltiin paljon Karjalassa ja muistellaan edelleen ortodoksisessa kirkossa. Yksi hyvin tärkeä muistelupäivä ennen ja nyt on 40. päivä kuolemasta.

– 40. päivänä pidetään panihida, eli muistopalvelu. Nämä käytännöt ovat ja edelleen olemassa, Juha Riikonen kertoo.

Panihida on tapana toimittaa myös kolmantena ja yhdeksäntenä päivänä kuolemasta. Muistopalvelu voidaan järjestää vielä puolen vuoden tai vuoden jälkeen kuolemasta ja siitä eteenpäin joka vuosi kuolinpäivänä tai vainajan nimipäivänä.

Laura Jetsun mukaan 40. päivä tarkoittaa kirkollisessa kulttuurissa ajanjaksoa pääsiäisestä helatorstaihin. Kirkon ja raamatun mukaan se on aika, jolloin Jeesus saattoi ilmestyä opetuslastensa keskuudessa. Karjalassa ajateltiin, että kuusi viikkoa, eli 40 päivää, on sellainen aika, jonka aikana vainaja saa tulla takaisin kotiin.

– Vainajalta ei suljettu ovia, hänelle pidettiin tyhjää paikkaa ruokapöydässä ja hänen vuoteensa pidettiin tyhjänä.

Kun vainaja vietiin kotoa hautausmaalle, merkittiin matka kuusenoksilla. Niiden avulla vainaja osasi takaisin kotiin.

– Nykyään kun vainaja viedään autolla hautuumaalle ja arkkua joudutaan kantamaan jonkin verran haudalle niin väli on asteltu kuusenoksia, se tulee vanhasta perinteestä, Riikonen kertoo.

Kuuden viikon jälkeen vainajan täytyi kiinnittyä tuonpuoleiseen. Sen jälkeen hänellä ei enää ollut oikeutta palata.

Ortodoksien hautausmaa Kajaanissa.
Ortodoksien hautausmaa.Niko Mannonen / Yle

Vanhaan vainaja-ajatteluun liittyi välitila, kuolemasta hautaamiseen on liminaalitila, eli vainaja on jonkun kynnyksellä. Hän ei enää kuulu tämän puoliseen, koska hänellä ei ole henkeä, mutta hän ei ole vielä kiinnittynyt tuonpuoleiseen, koska hän on edelleen maan päällä.

– Vainajaan liittyi tiettyjä uhkia. Ruumista ei pelätty vanhassakaan kulttuurissa, mutta kalman tarttumista pyrittiin välttämään.

Kalman tarttumista pyrittiin estämään raudalla. Sen ajateltiin olevan, niin kova aine, ettei edes kalma siihen tartu.

– Vielä 90-luvulla, kun arkku vietiin hautausmaalle, saattoi joku vanhoista naisista laittaa hiilikoukun arkun paikalle. Sen ajateltiin estävän kalman tarttumisen talon asukkaisiin.

Jetsun mukaan erilaiset uskomukset elävät edelleen, mutta ne eivät välttämättä näy tai ole aktiivisia.

– Uskomukset saattavat tulla esiin jossain yhteydessä. Jotkut asiat elävät hyvin syvinä ihmisissä.

Polttava solmu

Kun lähimmäinen saatetaan haudan lepoon, on vaatteilla väliä.

Vanhaan Karjalaiseen tapaan vainajan kuolinvaatteen lankoja ei solmittu. Vaate tuli ommella löyhästi harsien, sellaisilla pistoilla, että vaate hajoaa mahdollisimman nopeasti. Jetsu kertoo siihen olleen kaksi eri syytä.

– Kun solmua ei panna, niin ommel aukeaa ikään kuin helposti ja vainaja saa tuon puoleisessa uudet ja paremmat vaatteet koska hänen omat vaatteensa ovat huonot ja hajoavat.

Ortodokseja pidettiin b-luokan kansalaisina ja myös itse ortodoksit arastelivat uskontonsa esiin tuomista.

Juha Riikonen

Toiseen syyhyn liittyy tärkeä elementti – vesi.

Karjalaiset ajattelivat, että tuonpuoleinen on vedentakainen paikka. Vainajan oli tehtävä matka tulisen virran yli tuonpuoleiseen.

– Ajateltiin, että jos vainajan vaatteessa on solmu, niin solmu polttaa häntä erityisesti. Se on tietenkin absurdi ajatus, koska kaikkihan vaatteessa polttaa.

– Mutta siinä ei ole koskaan kysymys mistään rationaalisesta logiikasta vaan kyse on mielikuvien logiikasta, Jetsu jatkaa.

Toinen vaihtoehto oli, että vainaja puettiin parhaimpiinsa, jolloin tuonpuoleiseen saatettiin juhla-asussa. Kirkkohistorian tutkija Juha Riikosen mukaan ortodoksit puetaan nykypäivänä useimmiten vainajan omiin vaatteisiinsa. Solmuttomat paidat ovat painuneet hänen mukaansa unholaan.

– Vanhemmat ihmiset saattavat toivoa, että pukekaa minut tähän ja tähän. Vaatteet ovat arkiset, mutta samalla hieman juhlavat.

Jyviä ja vodkaa

Jyviä, pikkuleipiä, teetä ja vodkaa.

Näitä asioita Karjalassa viedään edelleen haudoille. Myös osa suomalaisista ortodokseista vie edesmenneelle rakkaalleen syötävää. Haudoille vietävä ruoka on tavallisesti jyviä, leipää tai leivonnaisia, yleensä viljaa.

– Ruoka on tarkoitettu vainajille tuonpuoleiseen. Ei kuitenkaan niin konkreettisesti, että vainajat tulisivat ja söisivät sen. Ajatellaan, että vainajien sielut tulevat hautausmaalle pikkulintujen hahmossa.

– Linnut edustavat vainajien sieluja. Kun linnut syövät ruuan se päätyy sinne, minne se oli tarkoitettu. Ortodoksisella kirkolla on vastaavanlainen, saman tyyppinen ajatus, Jetsu kertoo.

Lyhty ja lautanen ortodoksisella hautausmaalla.
Suklaamunia ortodoksien hautausmaalla.Niko Mannonen / Yle

Haudoille vietävä ruoka on yleensä hyvin pientä. Jetsun mukaan Karjalassa hautausmailla saattaa nähdä jonkin verran myös astioita, lautasia, kuppeja ja laseja.

Ruuan jakaminen näkyy myös ortodoksisissa jumalanpalveluksissa. Kun liturgiajumalanpalveluksessa valmistetaan ehtoollisaineksia, yhdestä ehtoollisleivästä leikataan pieni osa, joka on vainajien osa.

– Ei sekään tarkoita, että vainajat tulisivat syömään, vaan se tehdään heidän muistoksensa.

Juha Riikosen mukaan on suhteellisen harvinaista, että Suomessa haudoille viedään ruokaa, mutta aikoinaan myös hän on vienyt haudalle leipää ja hedelmiä. Suomessa yleisempää on viedä haudalle kukkia, tapa on yleistynyt myös Karjalassa.

– Joskus on otettu vodkaa, Riikonen naurahtaa.

Ortodoksien hautausmaa Kajaanissa.
Tavallinen kansa Karjalassa käytti paljon puuristejä, sillä kiveä ei juuri ollut tarjolla. Juha Riikosen mukaan puiset ristit ovat jälleen suosiossa myös Suomessa.Niko Mannonen / Yle

Riikonen kertoo, että kyse on jakamisesta. Haudalle mennään yhdessä, ja myös ruoka nautitaan porukassa.

– Yhteinen ateria jaetaan kaikkien kesken ja myös vainaja on jollain tavalla siinä läsnä. Edesmennyttä muistellaan ja samalla toimitetaan pieni rukoushetki.

Venäjän Karjalassa ja Virossa pidempi vierailu haudoilla on yleisempää kuin Suomessa. Muun muassa vainajienmuistelupäivinä ja kirkon nimipäivinä hautausmaa on tupaten täynnä.

– Silloin hautausmaat saattavat olla täynnä ja siellä vietetään useita tunteja, Riikonen kertoo.

Myös Riikosen mukaan vainajaan suhtautuminen on tuttavallista ja suoraa. Suomessa osa läheisistä käy jopa päivittäin läheisensä haudalla.

– Etenkin vanhemmat ihmiset käyvät edelleen juttelemassa omista asioistaan vainajalle.

Tavoista luovuttu, osa unohdettu

Ortodoksien hautausmailla voi nähdä tänäkin päivänä hautojen päälle rakennettuja hirsimökkejä, grobuja. Grobut ovat yli tuhat vuotta vanha perinne. Sen alkuperäisesti tarkoituksesta on moni eri tulkintoja.

– On ajateltu, että vainajan sielu asuu mökissä. Siksi grobussa on luukut molemmissa päissä, jotta henki pääsee sisään ja ulos. Kerrotaan myös, että grobu olisi suojannut hautaa, Riikonen kertoo.

Juha Riikosen mukaan pienet hirsimökit ovat tekemässä paluun myös Suomeen. Niiden lisäksi myös puiset ristit haudoilla ovat nyt suurinta huutoa.

– Karjalassa tavallinen kansa käytti paljon puuristejä, sillä kiveä ei ollut juuri tarjolla. Ajallaan puiset ristit katoavat ja häviävät. Symboliikka on, että kaikki mikä on näkyvissä, on katoavaa ja kuolevaa, ainoastaan ihmisen sielu on ikuinen. On haluttu tulla takaisin juurille.

Hirsimökkejä eli grobuja Kajaanin ortodoksisella hautausmaalla.
Juha Riikosen mukaan grobussa on luukut molemmissa päissä, jotta vainajan henki pääsee sisään ja ulos.Niko Mannonen / Yle

Vanhoja tapoja on sovellettu nykypäivän malliin sopiviksi.

– Vanhat ihmiset ovat kertoneet, kuinka Karjalassa on toimittu, mutta nuoremmat eivät ole välttämättä noudattaneetkaan niitä tapoja, koska ovat pitäneet niin ei nykyaikaan niin hyvin istuvina.

Monet hautaustavat unohtuivat jo silloin kun Karjala jouduttiin luovuttamaan. Noin 70 prosenttia kirkkokunnan väestä muutti kantasuomeen, jolloin monet hautaamisen liittyvät tavat jäivät unohduksiin.

– Katsottiin, että Suomen puolella luterilaisessa ympäristössä erilaisia hautaustapoja ei ymmärretty. Ortodokseja pidettiin b-luokan kansalaisina ja myös itse ortodoksit arastelivat uskontonsa esiin tuomista, Juha Riikonen kertoo.

Ortodoksien hautausmaa Kajaanissa.
Koristeellinen grobu Kajaanin ortodoksisella hautausmaalla.Niko Mannonen / Yle

Monista perinteistä on kuitenkin luovuttu kokonaan tai ne on unohdettu. Jetsun mukaan vainajaan suhtautuminen ja hänen muistelunsa on säilynyt molemmissa kulttuureissa.

– Riippumatta yhteiskuntaluokasta, vanhassa ja uudessa kulttuurissa on samanlainen avoimuus vainajaa kohtaan. Ikään kuin näkymättömänä säilynyt ymmärrys ja intuitiivinen tieto, siitä miten vainajaan tulee suhtautua sekä kuinka heitä tulee kohdella ja käsitellä, Jetsu summaa.

_Korjaus 26.5.2017 klo 14.55: Korjattu kuvan kuvatekstiin välirauhan alkamisen vuodeksi 1940. _