Tuija Siltamäen kolumni: Joskus rohkeinta on olla tekemättä yhtään mitään

Kaikkialla yhteiskunnassa vaaditaan tekoja juuri nyt, vaikkei kukaan enää tunnu tietävän, mitä tekeminen on, kirjoittaa Tuija Siltamäki.

työelämä
Tuija Siltamäki
Tuija SiltamäkiMatias Väänänen / Yle

Aluksi luulin sitä vitsiksi.

Uutisvirtaani alkoi tulvia ihmeellistä konsulttihölinää. Brändien, strategioiden ja visioiden seassa vilisi iskulausemaisia latteuksia, kuten “_mahdollisuuksien polku alkaa avoimesta mielestä_” ja “_henkilöbrändäyksen täytyy lähteä omasta itsestä_”.

Kaunaisten ennakkoluulojeni vanki kun olen, kuvittelin, että #digitalist (siirryt toiseen palveluun) ja #somefi (siirryt toiseen palveluun) -aihetunnisteet parodioivat 2010-luvun työelämää ja sen erikoisuuksia. Tiedättehän: sellaista meininkiä, jossa tota noin niinku duunataan ihan killereitä kamppiksia ja pitchataan nextiin Slushiin joku mieletön keynote niinku brändijohtamisen messagesta.

Eivät parodioineet.

Mutta ihmekös tuo, että ihminen moisen edessä hämmentyy. Työtä ja työn tekemistä on nykyään vaikea ymmärtää. Tekeminen on alkanut merkitä niin monia asioita, ettei se tarkoita enää yhtään mitään.

Parhaiten tekemisen monimerkityksellisyyden huomaa, kun kuuntelee poliitikkoja tai tuntemattomia ihmisiä lounasravintolassa.

Tekijäksi etsitään osaajaa, jolta luonnistuu “growth hacking” tai “community management”

Poliitikoille on hyvin tärkeää korostaa, miten paljon koko ajan tehdään. Siten voi osoittaa olevansa kansan luottamuksen arvoinen: äänestäjä saa sitä enemmän vastinetta rahoilleen, mitä enemmän poliitikko tekee – laadusta riippumatta.

Moni korostaa mielellään myös sitä, kuinka vaikeaa päätösten ja toimenpiteiden tekeminen on. Se kertoo, että poliitikko on suuressa jaloudessaan valmis uhraamaan oman mukavuutensa yhteisten asioiden puolesta, ikään kuin se ketään kiinnostaisi tai olisi jotenkin erityisen urhoollista.

Tekemisen kaltaisiin epätäsmällisiin ilmaisuihin turvautumalla hämärretään joko tahallisesti tai tahattomasti sitä, mitä oikeasti tehdään. Ihminen voi puhua kymmeniä minuutteja työstään, ja silti kuulijalle jää epäselväksi, mitä hän oikeasti tekee.

Nykyään ammateissa tuotetaan sisältöjä, synnytetään huomiota, luodaan lisäarvoa ja toimitaan rajapinnassa. Tekijäksi etsitään osaajaa, jolta luonnistuu “growth hacking” tai “community management”.

Some luo illuusion, että koko ajan tapahtuu kauheasti kaikkea

Laveat määritelmät eivät tarkoita mitään. Ehkä ammattijulkimoidenkin kannattaisi brändätä itsensä ketterien markkinointiratkaisujen tekijöinä, sillä monet heistä ovat todella hyviä ottamaan itsestään kuvia yhteistyökumppaneiden joogahousuissa.

Yksi syypää tekemisen hahmottomaan mössöyteen on tietenkin sosiaalinen media. Se on muuttanut käsitystämme siitä, miten asiat ovat olemassa. Twiittaaminen on tekemistä, twiitti on tapahtuma.

Sosiaalinen media perustuu reaktiivisuuteen ja välittömyyteen. Se luo illuusion, että koko ajan tapahtuu kauheasti kaikkea, vaikkei oikeasti tapahtuisi mitään sen kummempaa, kuin että joku tyyppi jossain sanoi ehkä jotain. Se synnyttää myös suhteellisuusharhan. Koska asiat tapahtuvat juuri minun näytölläni juuri nyt, ne ovat takuulla tärkeitä.

Sosiaalinen media nostaa päivittäin “tietoisuuteen” uusia asioita, joille pitäisi tehdä jotain nyt heti, koska muuten tapahtuu jotain pahaa.

Hienoa on se, että epäkohdan havaittuaan kansalainen voi suoraan vaatia toimia heiltä, joita hän pitää vastuullisina. Välillä vaatimuksilla saadaan aikaan kaivattuja muutoksia, välillä lähinnä itsetarkoituksellisen tekemisen ihannointia.

Vaikutusvaltaiset höseltäjät saavat touhutessaan valitettavan helposti aikaan vahinkoa

Tekeminen antaa ihmiselle kokemuksen, että on saanut jotain aikaan. Puuttunut haitalliseen kehitykseen, tehnyt jonkin asian näkyväksi. Sammuttanut valot tunniksi, kierrättänyt muovia, postannut kuvan jollain tunnisteella. Se lohduttaa ainakin hetkellisesti maailmassa, joka on ajautumassa kohti niin valtavia globaaleja ongelmia, että tavallisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet niihin ovat kovin rajalliset.

Sen sijaan vaikutusvaltaiset höseltäjät saavat touhutessaan valitettavan helposti aikaan vahinkoa.

Viime vuonna hallitus teki 273 lakiesitystä, joista osa on laadittu niin sinnepäin, että ne ovat perustuslainkin kanssa ristiriidassa. Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg luonnehtii lakien laadintaa “luokattoman huonoksi”.

Suomessa on siis tilanne, jossa poliitikot tekevät niin paljon, etteivät he enää itsekään tiedä, mitä he tekevät.

Kaiken hälinän keskellä olisi ihanaa, jos edes joskus joku heittäisi kriisikokouksessa pahinta häslääjää palaveripullalla naamaan ja huutaisi, että nyt kukaan ei tee mitään, ennen kuin tiedetään, mitä oikeasti kannattaa tehdä.

Kukaan ei perustaisi uutta kamppista tai hashtagia. Kukaan ei twiittaisi eikä vaatisi toimia.

Istuttaisiin ja ajateltaisiin edes hetki.

Tuija Siltamäki

Kirjoittaja on Tampereella päivystävä vapaa toimittaja, joka harrastaa internetissä riitelemistä.