"Ylitä raja pakolaisen kanssa ja näe hänen sydämeensä" - Cannesissa esitetään salaperäistä elokuvaa, jonka uskotaan mullistavan VR-teknologian

Oscar-voittaja Alejandro González Iñárritun uusi elokuva vie Yhdysvaltojen rajalle laittomien siirtolaisten kanssa.

kulttuuri
Pressikuva
Emmanuel Lubezki

Varpaani uppoavat hiekkaan, kun katson erämaata ympärilläni. Aamu sarastaa taivaanrannassa. Etsin suuntaa, johon kävellä, mutta joka puolella näyttää samalta.

Olen yksin keskellä erämaata. Maisema on yhtä aikaa tuttu ja tuntematon.

Takaani kuuluu huuto. Käännyn katsomaan ja näen muita ihmisiä. He liittyvät seuraani ja puhuvat jotain, mitä en ymmärrä. Lähden kulkemaan heidän kanssaan samaan suuntaan.

Sitten kuuluu uusi ääni: roottorin iskuja ja ison koneen jylinää taivaalta. Lähestyvän helikopterin ääntä,

Olen jossakin Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla seurassani kourallinen laittomia siirtolaisia, jotka sukeltavat piiloon harvojen pensaiden taakse.

Miten ihmeessä minä olen tänne joutunut?

silmä
Juulia Klemola

Virtuaalitodellisuuden vallankumous

Virtuaalitodellisuudesta on jo pari vuotta puhuttu viihdeteollisuuden tulevaisuutena. Teknologiaa on esitelty festivaaleilla ja hehkutettu alan lehdissä.

VR:n juju on siinä, että se on huomattavasti nykyisiä viihteen muotoja immersiivisempi kokemus. Se tarkoittaa, että teoksen esittelemä maailma imee kokijan mukaansa nykyisiä elokuvia, tv-sarjoja ja pelejäkin voimakkaammin. Ero on selvä: rajatun nelikulmaisen ruudun sijaan koettavana on kolmiulotteinen maailma, joka on ainakin teoriassa rajaton.

Noiden kokemusten tiellä on kuitenkin vielä esteitä. VR-lasit ovat vielä liian kalliita kotikäyttöön. Lisäksi teknologia kehittyy hitaasti: elokuviin verrattuna virtuaalitodellisuuden ihmiset näyttävät yhä enemmän tietokonepelin hahmoilta kuin oikeilta ihmisiltä. Ei siis ihme, että VR-elokuvia ei ole juuri nähty maailmalla.

Haasteet eivät lannista kekseliäitä elokuvantekijöitä. Cannesin elokuvajuhlilla on tänä vuonna kuitenkin ensimmäistä kertaa virallisessa ohjelmistossa VR-teknologiaa hyödyntävä elokuvainstallaatio. Carne Y Arena -nimisen teoksen takana on meksikolainen Oscar-voittaja Alejandro González Iñárritu (mm. The Revenant, Birdman, Babel).

Iñárritu on halunnut tehdä teoksen kiinnittääkseen laajemman yleisön huomion Yhdysvaltoihin saapuvien laittomien siirtolaisten kohtaloihin. Kohtauksen pohjana on siirtolaisten tositarinoita, joita voi myös lukea installaation yhteydessä olevassa näyttelytilassa.

Variety-lehti kutsui maanantaina Carne Y Arenaa virtuaalitodellisuuden vallankumoukseksi. Sitä se on ainakin sikäli, että aiempiin peleihin ja muihin VR-elämyksiin verrattuna kuusi ja puoliminuuttinen elokuva on tarkasti käsikirjoitettu kokemus.

Koska esityspaikkana on Cannes, ei installaatioon pääse kuka tahansa. Sitä varjellaan toimin, jotka ovat jo itsessään lähellä agenttijännäriä.

Cannesin elokuvajuhlien makasiini.
Juulia Klemola

Piilotettu elokuva

Cannesissa Carne Y Arenan pääsee kokemaan tuhat ihmistä. Sitä varten on läpäistävä medioille ja elokuva-ammattilaisille asetettu tiukka seula. Esimerkiksi Yle läpäisee sen juuri ja juuri.

Sähköpostiin kilahtaa vastaus: minun on saavuttava aamulla klo 8.30 Cannesin satamaan. Kutsu on henkilökohtainen, sitä ei saa antaa kenellekään muulle. Tapahtumapaikalla ei saa ottaa valokuvia eikä videota.

Alle kymmenen minuutin elämykseen on varattava matkoineen puolitoista tuntia aikaa.

Aamulla satamarakennuksen toimistossa nimeni tarkastetaan. Sen jälkeen minut ohjataan festivaalin mustaan autoon, joka lähtee ajamaan nimettömään paikkaan.

Auto matkaa viisitoista minuuttia rannan viertä ja kääntyy teollisuusalueelle. Lopulta se pysähtyy harmaan teollisuushallin pihalle. Ainoa vihje siitä, että ollaan elokuvafestivaalilla, on nimettömästä metallisesta ovesta kurkistava Cannesin työntekijä.

Sisällä hallissa on vastaanottopöytä, jolla on pinossa papereita. Pöydän takana istuva nainen pyytää allekirjoituksen lomakkeeseen, jolla tapahtuman järjestäjä luopuu kaikista vastuista installaation mahdollisten terveysriskien osasta.

Lopuksi annetaan ohjeita:

– Elä mukana. Älä ole toimittaja. Mene lähelle ihmisiä. Mene niin lähelle, että näet heidän mieleensä. Kirjaimellisesti, tapahtuman järjestäjä neuvoo.

Sitten alkaa itse installaatio.

Enemmän kuin elokuvaa

Edessäni kohoaa pala muuria, joka on tuotu Rivieralle Nacon kaupungista Arizonan osavaltiosta, Meksikon ja Yhdysvaltain rajalta. Tämä ei ole vielä virtuaalitodellisuutta, vaan totisinta totta. Opaste kertoo, että muurin metalli on peräisin Vietnamin sodassa käytetyistä helikoptereista.

Astun ovesta sisään ja tulen pieneen harmaaseen huoneeseen. Seinään kiinnitetty kyltti käskee riisumaan kengät ja sukat, istumaan ja odottamaan hälytysvalon syttymistä. Huoneen nurkassa on kenkiä, jotka on löydetty Arizonan erämaasta.

Kun valo syttyy, siirryn toiseen huoneeseen. Tunnen hiekan jalkapohjissani. Ison pimeän huoneen keskellä seisoo kolme miestä, jotka viittovat minua luokseen.

Miehet auttavat minulle VR-lasit päähän ja repun selkään, ja antavat viimeisen ohjeen: mitä tahansa saa tehdä paitsi juosta. Jos olen törmätä seinään, he nykäisevät reppuni hihnasta.

Lasit päässä en näe mitään. Sitten ympärilläni valkenee päivä erämaassa.

Pressikuva
Juulia Klemola

Takaisin erämaahan

Ennen kuin ehdin huomata, helikopteri on laskeutunut ja ympärillämme on rajavartijoiden autoja. Vartijat osoittavat isoilla aseillaan ja huutavat pysymään maassa kädet pään päällä.

Minua he eivät tunnu huomaavan. Olen vapaa kulkemaan maassa makaavan ihmisen tai ihmisryhmän luota toisen luo. Samalla saan kuulla heidän tarinoitaan.

Jos tarkoituksena on antaa kasvottomille kasvot, olisi mukava jos ne eivät näyttäisi tietokonegrafiikalta. Ensimmäinen tunne elokuvasta onkin se, että olen keskellä tietokonepeliä. Se ärsyttää aluksi.

Pian alan kuitenkin kiinnostua siitä, mitä henkilöille tapahtuu ja mitä he sanovat. Yksi on lakimies, mutta häntä kohdellaan niin kuin salakuljettajaa. Vanha nainen makaa maassa ilmeisesti sairaana. Vähän matkan päässä hänestä kyhjöttää kaksi nuorta poikaa, jotka eivät puhu englantia eivätkä espanjaa. Tilanne tuntuu räjähdysherkältä.

Matkakumppanieni repliikit ovat lyhyitä, mutta ne antavat vihjeitä kokonaisista elämistä katkonaisten lauseiden takana. Täytyy antaa pisteitä käsikirjoittajille. Vapaasti eri suuntiin vaellettavan maailman käsikirjoittaminen on tietynlaista koreografiaa lisättynä perinteisen elokuvan käsikirjoittamiseen. Muka huolettomasti valittujen vuorosanojen kautta tajuan hetki hetkeltä paremmin pakolaisten kokemusta.

Rajan yli todellisuuteen

Olen tottunut siihen, että saan kulkea rauhassa kaiken kärsimyksen keskellä. Menen tutkimaan aluetta, mutta minua nykäistään repusta. Olen jo unohtanut seinien olemassaolon.

Väistän myös minua kohti käveleviä viranomaisia ja rajanylittäjiä. Sitten muistan ohjeen katsoa heidän mieleensä. Kävelen kohti yhtä ja hänen sisäänsä. Siellä näen hänen sykkivän sydämensä. Kuljen toista kohti ja näen saman.

Sydän on jokaisella samanlainen.

Yhtäkkiä rajavartija kääntyy suoraan kohti ja osoittaa minua aseellaan.

– Mitä oikein teet?! Maahan ja kädet pään päälle! hän huutaa.

Katson taakseni, mutta siellä ei ole ketään. Vartija ottaa askeleen minua kohti ja toistaa käskynsä, nyt vielä kovempaa. Huuto on niin uhkaava, että kyyristyn maahan ja nostan käteni ilmaan.

Ympärilläni pimenee. Esitys on loppunut.

Carne Y Arena jatkaa Cannesista Italiaan, missä se on loppuvuodesta yleisön nähtävissä Milanon Fondazione Pradassa. Sen jälkeen installaatio nähdään ainakin Los Angelesissa ja Mexico Cityssä.