Taiteilija Paula Salmela on istunut teoksessaan 100 päivää tekemättä mitään: "Ensimmäiset kuusi viikkoa putsasin omaa kovalevyäni"

Kahdeksan kysymystä taiteilijalle, joka meni mukaan teokseensa.

kuvataide
Taiteilija Paula Salmela istuu säkkituolissa.
Marjut Suomi / Yle

Metsänvihreään villatakkiin pukeutunut nainen pujahtaa huomaamattomasti Gösta-museon hämärään näyttelytilaan. Hänen katseensa kiinnittyy koko seinän peittävään syysmaisemaan, joka heijastuu vesialtaaseen.

Tilaan on aseteltu kolme säkkituolia. Seinänvierustalla on musta penkki.

Nainen valitsee yhden säkkituoleista. Ennen istuutumista hän muokkaa sitä parempaan asentoon. Täytteenä olevien Styrox-pallojen on parempi olla hyvin, sillä tässä istutaan tovi. Ehkä koko museon aukioloaika?

Helmikuusta asti, liki sadan päivän ajan kuvanveistäjä Paula Salmela on ollut läsnä Serlachius-museon näyttelyssä, osana teostaan Present. Mitään tekemättä hän on tuijottanut videolla pyörivää syysmaisemaa, jossa ei paljoa tapahdu. Pilvet liikkuvat verkkaan, lehti heilahtaa, vesialtaaseen putoaa pisara.

Tuijotusta, istumista, makoilua, tekemättömyyttä on kertynyt satoja tunteja. Salmela on nähnyt tuhansien näyttelyvieraiden reaktiot. Salakuunnellut keskusteluja. Nukahtanutkin?

Miten ihmiset ovat taiteilijan läsnäoloon suhtautuneet? Uskaltautuvatko puhumaan? Tunnistavatko edes? Mitä järkeä koko hommassa on?

Lähden Mänttään. Haluan esittää Paula Salmelalle kahdeksan kysymystä.

Paula Salmela, olet ollut paikalla näyttelyssäsi Present koko sen aukioloajan eli 18.2. alkaen. Miksi ihmeessä?

– Haluan olla esimerkkinä ajassa, jossa vauhti on niin kova. Meistä tulee pikku hiljaa sokeita pienille merkityksellisille asioille. Pysähtymisen kautta voi paremmin nähdä, missä mennään.

– Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman rento, rauhoittamaan olemukseni niin, että levollinen läsnäolo voisi tarttua muihinkin. Present on tilanneinstallaatio, joka tarjoaa kävijälle mahdollisuuden läsnäoloon ja hiljentymiseen.

Ovatko ihmiset olleet valmiita pysähtymään?

– Osa viihtyy teoksessa todella pitkään, osa vain kurkkaa verhon raosta tyyliin "Ai, täällä on maisema". Ja kaikkea tältä väliltä.

Näyttelykävijälle tilanne on aika tavallisuudesta poikkeava. Tajuavatko kävijät, kuka olet?

– Näyttelyn yhteydessä ei kerrota, että olen paikalla. Toki lehtijutut ovat paljastaneet idean, mutta arvioisin, että noin kolmannes kävijöistä ylipäätään tietää minun olevan läsnä.

Uskaltautuvat kävijät juttusille kanssasi? Mitä he sanovat?

– Aina välillä joku heittäytyy vuoropuheluun, kysyy tarkemmin teoksesta tai esittää omia näkemyksiään. Itse en ole aloittanut keskusteluja.

– Vanhemmat ihmiset ovat jotenkin sillä lailla väljiä, että he ovat suoria. Erityisesti heidän puheissaan luontosuhde on noussut tärkeäksi. Monet ilmaisevat heti, että tämä on heidän sielunmaisemaansa. Joku on palannut lapsuutensa metsään ja sen merkitykseen. Kiitollisuudella olen saanut kuunnella esimerkiksi kertomuksen siitä, kuinka ihminen on päässyt poikansa kuolemasta sillä, että on vuoden kulkenut metsässä.

– Paljon on myös ihmisiä, jotka eivät sano mitään. Tämä on keittiöpsykologiaa, mutta olen aistivinani, että heidän on vähintäänkin kiva ja hyvä olla tilassa.

Itselleni tulee melko helposti vaivaantunut olo – ja voisi tulla täälläkin. Tekee myös mieli koskea vesialtaan vettä. Onko näyttelykävijöissä kaltaisiani?

– Vaivaantuneitakin varmasti on. Jotkut ihmiset edelleen kokevat nykytaiteen vaikeana. Olemme museossa, jossa on kultakauden maisemia ja paljon perinteistä taidetta. Itse ajattelen, että eihän tämä nyt maisemataulusta paljon poikkea, tämä on vain nykypäivän tekniikalla toteutettu teos.

– Minusta on ihanaa, kun ihmiset kokeilevat vettä. Me tarvitaan flow'ta – jotain joka laittaa liikkeelle. Vesipisarassa on samaa ajatusta: esimerkiksi hyvä sana, se poikii, väreilee pitkään.

Museoissa on välillä hiljaisia hetkiä. Kuinka usein olet nukahtanut tuoliin?

– Ehkä niin on joskus ruokatauon jälkeen saattanut käydä. Mutta väitän, että en kuorsaa! Välillä nousen kyllä jaloittelemaan, käyn vessassa tai syömässä. Työpäivä maaten on raskas, jos sitä ei tauota.

Millaisia ajatuksia päässä liikkuu, kun istuu ja makaa tuntitolkulla, tekemättä mitään?

– Tarkoitus oli, että pyrin olemaan ajattelematta mitään. Mutta mieli on kummallinen. Ensimmäiset kuusi viikkoa meni siihen, että putsasin omaa kovalevyäni. Olen 52-vuotias. Kävin läpi elämääni, johon on liittynyt myös kuolemaa ja surua. Sen jälkeen on tullut paljon oivalluksia. Yksi on se, että tulevaisuutta ei tarvitse liian tarkkaan suunnitella.

Millainen Paula Salmela täältä poistuu, kun näyttely sunnuntaina päättyy?

– Rauhoittunut, luottavainen, tulevaisuuteen luottavasti katsova ja suhteellisen hilpeä ihminen, joka toivottavasti osaa antaa aikaansa paremmin lähipiirilleen ja tuntemattomille ihmiselle tästä eteenpäin.

– Mieleen on noussut voimakkaana kiitollisuus ja luonnon merkitys. Jotenkin koen olevani sille niin paljosta velkaa. Uskon, että tämä maisema on minun matkassani aina – pakopaikkana, jonne pääsen sukeltamaan koska vaan.

Paula Salmela seisoo Gösta-museon edessä.
Katso näyttelystä kertova uutisjuttu tästä.

Kuvanveistäjä Paula Salmelan teos Present on avoinna Serlachius-museo Göstassa Mäntässä sunnuntaihin (28.5.2017) asti. Teos on kolmas osa tilanneinstallaatioiden sarjassa. Aiemmat osat, Kosketus ja Luottamus, olivat esillä vuonna 2007 . Myös niissä taiteilija oli itse läsnä ja osa teosta.