Reetta Rädyn kolumni: Kiitos lapsettomat, kun osallistutte lasteni koulukustannuksiin!

Verotuksen idea ei ole se, että lapsettomat maksavat lapsiperheiden kulut, vaan se, että ihminen voi valita myös lapsettomuuden ilman pelkoa siitä, että kukaan ei hoida häntä vanhana, kirjoittaa Reetta Räty.

lapsiperheet
Reetta Räty.
Reetta Räty.Petteri Sopanen / Yle

Maksavatko lapsettomat liikaa siitä, että lapsiperheellisten lapset voivat käydä koulua ja olla päivähoidossa?

Kevään uutisissa ja mielipidepalstoilla (siirryt toiseen palveluun) on lietsottu tätä asetelmaa ja väitetty, että Suomessa ”lapsi- ja perhekeskeinen politiikka on viety äärimmäisyyksiin”. Toisaalta on kerrottu tutkijan suulla (siirryt toiseen palveluun), että tulonsiirtojen osuus tuloista on suurimmillaan yksin asuvilla, ei lapsiperheillä.

Jos lapsiperheet ja lapsettomat halutaan asettaa vastakkain, voidaan tietenkin ryhtyä laskemaan, miten paljon lapsettomat joutuvat maksamaan siitä, että elämä saattaa jatkua myös meidän jälkeemme.

Esimerkiksi yhden lapsen kouluvuosi maksaa kunnasta riippuen noin 8 000 euroa, ja päiväkotivuosi 9 000 euroa. Kiitos lapsettomat, kun osallistutte laskun maksuun!

Yhteiskunnissa, joissa julkisia palveluita ei ole, lapsettomuus on paljon kohtalokkaampaa

Kyse ei kuitenkaan ole vain hyväntekeväisyydestä. Meidän kaikkien kannattaa kiittää systeemiä, joka tekee lasten saamisen ohella myös vapaaehtoisen lapsettomuuden riskittömäksi valinnaksi muillekin kuin rikkaille.

Nimittäin: juuri julkiset palvelut ja sosiaaliturva mahdollistavat sen, ettei perheiden tarvitse hankkia lapsia oman vanhuutensa turvaksi. Yhteiskunnissa, joissa julkisia palveluita – kouluja, päiväkoteja, vanhustenhoitoa – ei ole, lapsettomuus on paljon kohtalokkaampaa. Kun vanhustenhoito on lasten kontolla, kuka hoitaa ne, joilla ei ole lapsia tai isoa omaisuutta?

Tästä on kyse: Tarvitsemme toisiamme. Hoivaa, käsikynkkää, verorahoja, kukin vuorollaan.

Verotus ei ole tasajakoa. Se on vakuutus ja vapaiden valintojen mahdollistaja. Lapsetonkin on jonkun lapsi, eikä ehkä halua a.) viettää omaa aikuisuuttaan hoitamalla omia vanhempiaan täysipäiväisesti b.) olla muiden armeliaisuuden varassa, kun itse vanhenee.

Vain kuolematon kuvittelee, ettei koskaan tarvitse itse yhteistä kassaa.

Sitä voi tietenkin miettiä, osaavatko erilaiset perheet eläytyä toistensa todellisuuksiin

On aika hyödytöntä vertailla lapsiperheitä ja lapsettomia. Yhtenäinen ryhmä nimeltä lapsiperheet on olemassa vain poliitikkojen puheissa. Lapsiperheellisyys on ohimenevä elämänvaihe, eikä se kerro mitään perheen varallisuudesta. Termi ”lapsiperheiden ahdinko” on hölmö ja epätarkka.

Sitä voi tietenkin miettiä, osaavatko erilaiset perheet eläytyä toistensa todellisuuksiin.

Jos osaavat, yhteiskunnallinen keskustelu ja päätöksenteko voi olla vähemmän ydinperhekeskeistä.

Ylen uutisissa etsittiin viikonloppuna salaisuutta Pohjoismaiselle onnellisuudelle. Pohjoismaiden johtajat kokoontuvat torstaina Helsinkiin juhlimaan satavuotiasta Suomea. On siis hyvä hetki miettiä kuninkaallisten asuvalintojen sijaan (tai edes ohessa) pohjoismaista systeemiä. Miksi tutkimuksissa mitattava onnellisuus on täällä niin korkealla? Olemmeko peräti hyvinvoinnin suurvaltoja?

Ylen jutussa haastateltu ”onnellisuusprofessori” John F. Helliwell sanoo, että onnellisuuden kannalta pohjoismaista systeemiä tärkeämpää on, että yhteisön jäsenet haluavat huolehtia toinen toisistaan ja tekevät yhteistyötä.

Eikö tämä mentaliteetti voi olla myös perusta halulle maksaa veroja vahtaamatta, onko itse nettosaaja vai –maksaja?

Tutkija sanoo näin: “Hyvinvointi ja onnellisuus ovat uhattuina, kun lakkaamme auttamasta toinen toisiamme.”

Tässä sitä taas ollaan: Tutkimus toisensa jälkeen todistaa, että ihminen kokee elämänsä merkitykselliseksi, jos voi auttaa toisia. Tätä saatetaan tulkita niin, että vahvat auttavat heikkoja ja saavat siitä hyviä fiiliksiä. Pitäisi kuitenkin ajatella myös vastavuoroisuutta: nyt minä voin auttaa, mutta voin muuttua autettavaksi milloin vain.

Emme kai me ole ensisijaisesti lapsiperheitä tai lapsettomia. Kuulumme kaikki siihen perheeseen, jonka itsellemme onnistumme kokoamaan

Tätä on ilmeisen vaikea käsittää ennen kuin romahdus osuu omalle kohdalle.

Emme kai me ole ensisijaisesti lapsiperheitä tai lapsettomia. Kuulumme kaikki siihen perheeseen, jonka itsellemme onnistumme kokoamaan. Minusta perhe on hauskin, kun siinä on myös lapsia. Omat lapseni ovat jo niin isoja, että sylissä viihtyvät tuhisijat ja hassuja puhuvat taaperot pitää etsiä muualta kuin kotoa. Onneksi heitä on kaikkialla.

Helsingissä tosin yli puolet kotitalouksista on yhden hengen sinkkutalouksia. Kotikaupunginosassani Kalliossa ”sinkku” voi tarkoittaa myös leskirouvaa, joka on entinen lapsiperheellinen. Vastakkainasettelun sijaan voisi yrittää keksiä tapoja – ehkä jopa sosiaalisia innovaatioita – joilla yhdistettäisiin yksinäiset vanhukset ja uupuneet vanhemmat; lapsia toivovat ja lapsia saaneet.

Hulluutta asua samassa talossa, seinän takana toisistaan, löytämättä yhteistä arkea, joka tekisi molemmille hyvän mielen.

Suoraan sanoen en ymmärrä, miten Suomi voi pärjätä näin hyvin onnellisuustilastoissa ottaen huomioon sen, miten tiukasti tuijotamme omia napojamme ja sulkeudumme omiin koteihimme.

Reetta Räty

Kirjoittaja on toimittaja, yrittäjä ja kahden tytön äiti. Kasvoi Kuusamossa, asuu Kalliossa, opettelee arabiaa.