Tommi Kinnusen kolumni: Näkemiin, karvajalkaiset hämähäkkini

Kouluasioissa keskitytään usein vain alakoululuun ja alakoululaisiin. Kolumnistimme Tommi Kinnunen suree teinin katoamista ikään kuin mustaan aukkoon. Teini on mediassa ilmiö vain jos puhutaan syrjäytymisestä.

koululaiset
Tommi Kinnunen
Tommi KinnunenKalle Mäkelä / Yle

Siinä te istutte viimeisillä äikäntunneillanne, ysiluokkalaiset. Tunnelma on rento, keskustellaan lukemisesta ja maailmankuvasta. Joku kysyy, voiko vielä tehdä jotakin äikännumeron nostamiseksi, ja minä vastaan sen olevan jo myöhäistä. Arvosananne ovat lähteneet yhteishakua varten.

Missä vaiheessa teistä tuli näin isoja? Vastahan te seiskoina kävelitte luokan ovesta uusine reppuinenne. Kasvoillenne oli aseteltu sellainen ilme, mitä oletitte yläkoulussa käytettävän. Luokan kynnys oli pieni, mutta askel alakoulusta tänne isompi kuin tunnustittekaan. Ja nyt te olette isoja ja kohta aikuisia. Ymmärrätte, että pian ette enää tapaa toisianne päivittäin. Joillekin se on helpottava, toisille surullinen ajatus. Päättäjäispäivänä koulun juhlasalissa nyyhkytetään luopumisen vaikeutta.

Ehkä teihin pian taas kiinnitetään huomiota. Yläkoulun opettajana huomaa, että kun yleisessä keskustelussa tai mediassa viitataan koululaisiin, tarkoitetaan vain alakoulua. Kun uutisiin tarvitaan koululaisen ääni, käydään kuvaamassa kivaa sirrisilmäistä nelosluokkalaista, joka kertoo, miten kaverit on mukavia ja opettajan kanssa käytiin just tutustumassa museoon. Jotakuta on kiusattu, mutta se on jo hoidettu kuntoon, ja kalapuikot ovat lemppariruokaa.

Kauppakeskuksetkin kisaavat keskenään sillä, kuka parhaiten osaa karkoittaa teidät pois notkumasta

Niistä uutisista unohdetaan yläkoulu. Teidän ikäisillenne ei anneta ääntä. Heti kun te siirryitte kuutoselta seiskalle, imeydyitte mustaan aukkoon, jonne media ei yllä. Teidät koetaan ongelmaksi, ja teinejä kuvataan sanomalehtien sivuille vain silloin, kun kerrotaan syrjäytymisestä, kiusaamisesta tai kotibileistä, jotka karkasivat käsistä. Yläkoulun opettajilta kysellään viikottain: “Miten te opettajat niitä jaksatte?” Syksyllä kuuntelin, miten eräässä kokouksessa aikuinen vaati ruokamessuille alaikärajaa, jottei tarvitsisi katsella, miten teinit syövät ilmaisia maistiaisia.

Alaluokkalaiset kutsutaan pormestarien itsenäisyyspäivien vastaanotoille niiata niksauttamaan, mutta yläkoululaisia ei kukaan tahdo juhliinsa. Tehän saattaisitte sanoa mielipiteenne, joka poikkeaisi aikuisen omasta. Kauppakeskuksetkin kisaavat keskenään sillä, kuka parhaiten osaa karkoittaa teidät pois notkumasta. Te teini-ikäiset olette samanlaisia kuin isot karvajalkaiset hämähäkit: olivatpa ne kuinka harvinaisia tahansa, luonnonsuojelujulisteisiin valitaan mieluummin se isosilmäinen söpö kuutti.

Alakoulupainotteisuus näkyy koulun kehittämishankkeissa. Luokan- ja aineenopettajilta vaaditaan samanlaisia toimenpiteitä, vaikka oppiaine ja opetuksen rakenne on eri. Samaa ryhmää koko viikon opettava luokanopettaja havaitsee helpommin muksujensa vahvuudet ja kehityskohteet kuin kuuttasataa oppilasta kaitseva yläkoulun uskonnonopettaja, joka tapaa yksittäisen nuoren vain kolme varttia viikossa. Silti hänen pitäisi osata luoda jokaiselle oppilaalle oma oppimispolkunsa. Tässäkin luokassa teitä on yhteensä 31. Kotona moni huoltaja ei tule toimeen edes yhden kanssa.

Aikuisuuteen janoavat ysit istuvat katsomassa yhteisten joulujuhlien ekaluokkalaisten tontturunoja

Yhtenäiskouluissa yläkoulun opettajat jäävät helposti altavastaajaksi ja usein koko koulua ohjataan siitä näkökulmasta, mikä on sopivaa kymmenvuotiaalle. Sen tähden aikuisuuteen janoavat ysit istuvat katsomassa yhteisten joulujuhlien ekaluokkalaisten tontturunoja. Omaa esitystä oli pitänyt hillitä, sillä alakoululaisten vanhemmilta tulee muuten ikävää palautetta.

Vaikuttaa siltä, että koko peruskoulua kehitetään irralliseksi jatko-opinnoista. Koulussa oppilaita tuetaan ja autetaan kaikin mahdollisin keinoin, ja yhtäkkiä kesäloman aikana teinien pitäisi muuttua itseohjautuviksi, yksilöllisiä oppimispolkuja suunnitteleviksi opiskelijoiksi.

Kesän jälkeen huomaatte, että tuki vähenee, ehkä jopa lakkaa. Ammatillisessa koulutuksessa teidät sysätään firmoihin oppimaan, ja samaan aikaan opetus- ja ohjausalan henkilöstöä karsitaan.Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan (siirryt toiseen palveluun) masennuksen ja ahdistushäiriön vuoksi diagnoosin saaneiden määrä on 17 vuodessa yli kaksinkertaistunut. Onko mikään komitea pohtinut, mistä se johtuu?

Kenties yksi syy voisi olla peruskouluun rakentunut huoli muutoksen aiheuttamasta jännityksestä. Ala- ja yläkoulujen pitäisi olla yhteisissä rakennuksissa ja opettajien osittain samoja, jotta siirtymä olisi mahdollisimman helppo. Kaiken pitäisi olla saumatonta ja mutkatonta, eikä mikään saisi aiheuttaa epävarmuutta. En tietenkään tarkoita, että kenenkään tarvitsisi pelätä mitään, mutta kaipaan muutoksen sietokyvyn opettamista. Elämässä nyt sattuu kaikenlaista, ihmiset muuttavat ja vaihtavat koulua tai työpaikkaa.

On unohtunut, että muutos voi myös olla mahdollisuus. Eräs oppilaani kerran harmitteli sitä, kun oli kulkenut samojen luokkakavereitten kanssa koko peruskoulun ajan: “Mä en saanut alakoulun jälkeen aloittaa alusta. Kokeilla olla joku ihan muu.”

Monille teistä peruskoulu on se viimeinen paikka, jossa on kunnolla kuunneltu. Usea teistä palaa ennen joulua kerran tai pari koulun pihalle. Etsii väkijoukosta tuttuja opettajia ja hymyilee, kun kysytään, miten jatko-opinnot sujuvat. Ehkä te vastaatte samalla tapaa kuin yksi vanhoista oppilaistani poiketessaan täällä äikänluokassa: “Enää ketään ei kiinnosta, miten mulla oikeesti menee.”

Minulle on aivan sama, paljonko olette oppineet kirjallisuudenhistoriasta tai muistatteko työhakemuksen asettelun. Tärkeämpää olisi jokaisen tietää edes yksi asia, missä on etevä, sekä pystyä rakentamaan sen taidon päälle lisää osaamista. Ja pyytää häpeilemättä apua, silloin kun on sen tarve.

Kellot soivat, ja te pakkaatte reppunne, viimeistä kertaa. Katselette minua ja odotatte, että sanoisin jotakin. Viimeisen sanan tai jäähyväisen. Jonkun sutkautuksen, jolla keventäisin sitä ajatusta, että kolme isoa vuotta on takanapäin.

Mitä sanoisin? “Elämä on muutosta, eikä sitä kannata pelätä?” “Nauttikaa nykyhetkestä, älkääkä eläkö tulevaisuuden kaipuussa?”

En sano. Mieleen tulee vain yksi sana.

Kiitos.

Tommi Kinnunen

Tommi Kinnunen on Kuusamossa syntynyt kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori sekä viime vuoden Finlandiapalkintoehdokas. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän on vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää.