Leila Suutarinen sai perinnöksi automuseon ja rakkauden vanhoihin menopeleihin: "Studebakerin takapenkillä nollautuu kaikki"

automuseot
Leila Suutarinen vuoden 1938 Studebakerin edessä.
Alkuperäiskuntoinen Studebaker Commander vie Leila Suutarisen menneeseen maailmaan.Petri Aaltonen / Yle

Jos Vehoniemen automuseon johtaja Leila Suutarinen on kadoksissa, kannattaa kurkata vuoden 1938 Studebakeriin. Leila sai auton vanhemmiltaan 16-vuotislahjaksi, ja siitä asti sen takapenkki on ollut yksi hänen lempipaikoistaan.

– On kuin menisi menneeseen maailmaan. Siellä nollaantuu kaikki.

Leila Suutarinen miettelijäänä vuoden 1938 Studebakerin takapenkillä.
Ehkä juuri Studebaker ratkaisi lopullisesti sen, että hallintotieteilijäksi opiskellut Suutarinen ei mennyt töihin pankkiin vaan ryhtyi hoitamaan isänsä intohimolla rakentamaa automuseota.Petri Aaltonen / Yle

Täysin alkuperäisessä kunnossaan oleva Studebaker Commander huokuu historiaa. Ilma on hiukan tunkkaantunut, siinä voi haistaa verhoilumateriaaleissa käytetyn liiman, autossa poltettujen sikarien ja erilaisten parfyymien tuoksun.

Studebaker on yksi Vehoniemen automuseon helmistä. Suomessa ei juurikaan ole muita saman aikakauden neliovisia autoja jäljellä.

– Kaikki nelioviset 30-luvun autot otettiin talvisodan syttyessä armeijan käyttöön, joten on ihan poikkeuksellista, että tämmöinen auto on säilynyt, Suutarinen kertoo.

Vanhoja autoja esillä Vehoniemen automuseossa.
Petri Aaltonen / Yle

Suutarisen perheessä harrastettiin vanhoja autoja jo ennen kuin Leila oli edes syntynyt. Hänen isänsä Olavi Sallinen oli hankkinut ensimmäiset vanhat autonsa 1950-luvun lopulla. Leila oli pienenä tyttönä ollut useasti autojen kyydissä ja seurannut, kun niitä kunnostettiin.

Olavi-isän haaveena oli aina ollut oma automuseo. 1970-luvulla, kun hän alkoi sairastella, päätti perhe myydä pois kaksi kuljetusliikettään. Näin saatiin pääoma automuseon perustamiseen.

Paikka museolle löytyi Kangasalta Vehoniemenharjulta, josta Salliset ostivat pakkohuutokaupassa olleen vanhan hotellin ja majatalon. Niiden paikalle rakennettu Vehoniemen automuseo aukesi yleisölle vuoden 1983 keväällä.

Vehoniemen automuseo ulkoa.
Automuseosta on muodostunut moottoripyöräilijöiden suosima tauko- ja vierailupaikka.Petri Aaltonen / Yle

Leila on ollut töissä automuseossa alusta asti. Hän on tehnyt ihan kaikkea pölyjen pyyhinnästä vessanpyttyjen aukaisemiseen.

– Kaikki käy. Tärkeintä on, että museolla homma toimii.

Leila Suutarinen pyyhkii pölyjä vanhan auton katolta.
Leila Suutarinen on monille autoharrastajille tuttu. Museotöiden ohessa hän on myös ollut pyörittämässä Suomen Automobiili-Historiallista Klubia ja toimittanut Hyrysysy-Menolainen- ja Automobiili-lehteä sekä ollut työmyyränä Tampereen Seudun Mobilisteissa.Petri Aaltonen / Yle

Ensialkuun Leila pyöritti museon kahvilaa. Nykyään hän on virallisesti museonjohtaja tai niin kuin käyntikortissa lukee "The First Lady". Iän myötä on tullut työnjako, että Leilan tytär, Pauliina vastaa keittiöstä ja kahvilasta. Leila on pääasiassa museon puolella, missä hän kertoo kävijöille vanhoista autoista ja niihin liittyviä tarinoita.

– Silloin kun isä ja äiti olivat vielä mukana, niin isähän oli meidän paras museo-oppaamme. Hän tiesi asioista kaikkein eniten. Minä olen vuosikymmenten aikana yrittänyt imeä tietoa näistä autoista, tästä paikasta ja suomalaisesta ajoneuvohistoriasta.

Viime vuonna museolla vieraili noin 230 000 ihmistä. Se on kävijämäärältään yksi Pirkanmaan kärkikohteista. Moni tulija vierailee museossa useita kertoja vuodessa, sillä se on esimerkiksi motoristien ja perheiden suosiossa.

Poika katselee museoautoja Vehoniemen automuseossa.
Petri Aaltonen / Yle

Näyttelyssä on kerrallaan esillä 25-30 autoa. Autoista osa on museon ja perheen omia, osa lainassa yksityisiltä harrastajilta. Kesäaikaan ainakin yksi auto vaihtuu parin viikon välein.

Zis 110 vuodelta 1948.
Yksi kiinnostavimmista autoista - Zis 110 - on vuodelta 1948. Se on Neuvostoliiton lahja J.K. Paasikivelle.Petri Aaltonen / Yle

Vehoniemen automuseo on siitä erikoinen, että sinne on vapaa pääsy. Museotoiminta pyörii kahvila- ja pienoismallimyynnistä saatavilla tuloilla.

Leila Suutarinen kioskissa pienoismallien ympäröimänä.
Leilan lelukauppa. Pienoismallien myynti on oleellinen osa museon toimeentulosta.Petri Aaltonen / Yle

Aluksi museolle tuli asiakkaiden pyynnöstä leikkiautoja pikkupojille myytäväksi. Seuraavaksi joku kysyi, olisiko oikeita pienoismalleja. Niin otettiin ensimmäiset Solidon ja Revellin mallit myyntiin. 15 vuodessa valikoima on laajentunut satoihin eri malleihin.

– Kun ihmiset tietävät, että meillä on suhteita suoraan valmistajiin ja isoon eurooppalaiseen pienoismallitukkuun, he jättävät toiveita juuri tietyn mallisesta ja mittakaavaisesta autosta. Joskus menee parikin vuotta ennen kuin sen saa hankittua, mutta kyllä minä mielelläni otan sellaisia haasteita vastaan, Leila nauraa.

Vuoden 1967 Volgan pienoismalli.
Pienoismalleja kerätään myös valmistusmaan mukaan. Neuvostoliittolaiset mallit ovat haluttuja.Petri Aaltonen / Yle

Kaikki automuseon autot ovat ajokuntoisia. Vaikka sesonkiaikana kesällä on museolta vaikea olla poissa, yrittää Leila osallistua myös silloin tällöin mobilistitapahtumiin muualla Suomessa.

Tänäkin kesänä hän aikoo matkata jälleen Vääksyyn, kanavan rannalle katsomaan autoja ja tapaamaan tuttuja. Matkaan lähdetään, jos kelit sallivat, 1930-luvun Marmonilla.

Marmon Big Eight Limousine 1930.
Kromi kiiltää vuoden 1930 Marmon Big Eight Limousinen keulalla.Petri Aaltonen / Yle

Myös lähialueen matkoille Leila lähtee usein jollakin 1920-30-luvun autoista, joista hän pitää eniten. Kiireisille matkoille hän lainaa välillä tyttärensä Pauliinan 1960-luvun puolivälin Dodgea.

– Isoisäni on aikanaan ostanut sen uutena. Sillä pärjää mainiosti nykyliikenteen mukana, Leila sanoo.

Leila Suutarinen pyyhkii pölyjä vanhan Dodgen päältä.
Vuoden 1966 Dodge Coronet kaipaa välillä huomiota.Petri Aaltonen / Yle

Automuseon tulevaisuus näyttää hyvältä. Museon keittiöstä ja kahvilasta vastaa Leilan 27-vuotias tytär Pauliina, joka on sitoutunut museoon koko sydämellään.

Asiakkaita Vehoniemen automuseon kahvilassa.
Lusikkamunkit ja valkosuklaakakku ovat museokahvilan vetonauloja.Petri Aaltonen / Yle

Haasteena on se, että museota ei voi laajentaa, vaikka siihen paineita olisikin. Museo sijaitsee Vehoniemenharjun luonnonsuojelualueella ja rakennusoikeus on jo kokonaan käytetty.

Näkymä Vehoniemenharjulta Roineelle.
Museon vieressä olevasta näkötornista avautuu upeat näkymät Roineelle ja Längelmävedelle.Petri Aaltonen / Yle

– Meidän täytyy vain vaihtaa täällä seinien sisäpuolella palikoita siihen malliin, että ihmiset jaksavat kiinnostua, Leila sanoo.

On myös kaksi muuta asiaa, joita museossa ei saa muuttaa: 1920-luvulta periytyvä lusikkamunkkien resepti ja valkosuklaakakku.

– Kerran 80-luvun lopulla kokeilin munkitonta päivää, kun olin niin kyllästynyt niitä paistamaan. Mutta ihmiset olivat niin vihaisia, että munkkeja on oltava. Ja valkosuklaakakkuun olemme osanneet laittaa kaikki kalorit, mitä tunnetaan, ja nekin, mitä ei tunneta!

Leila Suutarinen Ford-museoauton ratissa.
Ford T Ames Runabout vuodelta 1919 on museon tunnetuimpia autoja.Petri Aaltonen / Yle